Tii­na Judén

Puu­ma­la­lai­nen Ola­vi Kie­tä­väi­nen teki tä­nään he­la­tors­tai­na aa­mu­päi­väl­lä kak­si kar­hu­ha­vain­toa Luuk­ko­lan ky­län ko­ti­met­säs­sä, ol­lees­saan kä­ve­lyl­lä ja kor­va­sie­niä kat­se­le­mas­sa.

– Tein kak­si kar­hu­ha­vain­toa, mut­ta pie­nem­mäs­tä kar­hus­ta en saa­nut ku­vaa, se nou­si ta­ka­ja­loil­leen ja kään­tyi pois ha­vait­tu­aan mi­nut. Tul­tu­a­ni is­tu­te­tun hak­kuu­au­ke­an reu­nal­le, va­jaan kym­me­nen mi­nuu­tin ku­lut­tua, isom­pi kar­hu juok­si au­kol­le. Saa­tu­aan ken­ties ha­ju­ha­vain­non mi­nus­ta, se kään­tyi pois sa­maan suun­taan, mis­tä oli tul­lut. Vä­li­mat­kaa meil­lä oli kon­ti­on kans­sa va­jaat 100 met­riä, ker­too Ola­vi Kie­tä­väi­nen.

Kar­hu­ha­vain­to­jen vä­lil­lä oli noin 300 met­rin kä­ve­ly­mat­ka. Kie­tä­väi­nen ar­ve­lee, et­tä pie­nem­pi kar­hu oli mah­dol­li­ses­ti vuot­ta van­hem­pi kuin eraus­pen­tu.

Kie­tä­väi­sel­le kar­hu­ha­vain­to ei ol­lut en­sim­mäi­nen, sil­lä mies on koh­dan­nut met­sän­ku­nin­kai­ta jo vii­si ker­taa. Täl­lä ker­taa ha­vain­to­ja oli sa­mal­la reis­sul­la kak­si.

– En­sim­mäi­sen kar­hun näin vuon­na 2010 kau­kaa ja vuon­na 2011 näi­hin sa­moi­hin ai­koi­hin kor­va­sie­ni­ret­kel­lä näin myös kar­hun. Se tai­si ol­la 15. tou­ko­kuu­ta.

Luuk­ko­lan kylä on kar­hu­vil­kas­ta alu­et­ta ja jos­kus se on ol­lut hy­vin­kin kar­hu­ti­he­ää alu­et­ta, jos­sa on liik­ku­nut jopa 10 kar­hua. Ve­sis­tö ra­jaa alu­et­ta pit­käl­ti ja siel­lä on pal­jon asu­ma­ton­ta alu­et­ta.

– Ruo­ko­lah­den alu­eel­ta tu­lee var­mas­ti myös kar­hu­ja. Enem­pi niis­tä on ha­vain­to­ja ke­säl­lä, kun ovat mus­ti­koi­ta syö­neet ja lä­jiä jät­tä­neet. Kar­hut kul­ke­vat pal­jon sa­mo­ja reit­te­jä. Ei­vät ne jyr­kim­pään mä­keen mene, vaan kul­ke­vat mie­lel­lään val­mii­ta uria pit­kin.

Kie­tä­väi­nen ei eh­ti­nyt miet­tiä ti­lan­tees­sa pel­koa, mut­ta ei kui­ten­kaan mie­lel­lään läh­te­nyt kar­hun kans­sa sa­maan suun­taan.

– Ke­vääl­lä kar­hut et­si­vät jopa li­ha­ruo­kaa ja saat­ta­vat saa­lis­taa hir­ven tai kau­riin. Haas­kal­ta yl­lä­tet­ty kar­hu voi ol­la ar­vaa­ma­ton. Olen it­se ha­vain­nut ru­hon jät­tei­tä, kun koi­ra on tuo­nut jos­kus jon­kun haas­kan ja­lan. Näis­sä ti­lan­teis­sa saa ol­la vä­hän va­ro­vai­nen. Toi­nen vaa­ral­li­nen ti­lan­ne on, jos jää pen­tu­jen ja emon vä­lii­ni, sil­loin ne puo­lus­ta­vat pen­tu­jaan. Muu­ten kar­hut pois­tu­vat pai­kal­ta nor­maa­lis­ti.

Kar­hu on kai­kin puo­lin mie­len­kiin­toi­nen ni­sä­käs. Se nuk­kuu eri­koi­sen pit­kän tal­viu­nen­sa ja sen li­säk­si sil­lä on vii­väs­ty­nyt si­ki­ö­ke­hi­tys. Se tar­koit­taa sitä, et­tä vaik­ka kar­hu pa­rit­te­lee kesä-hei­nä­kuus­sa, he­del­möit­ty­nyt mu­na­so­lu kiin­nit­tyy koh­dun sei­nä­mään vas­ta lop­pu­syk­syl­lä, jol­loin kar­hu­si­ki­ön ke­hi­tys al­kaa. Kan­to­ai­ka on 194–278 vuo­ro­kaut­ta.

Pen­nut syn­ty­vät tam­mi-hel­mi­kuus­sa tal­vi­pe­sään. Pen­tu­ja on yleen­sä yk­si tai kak­si, jos­kus kol­me, mut­ta myös nel­jän pen­nun pen­tu­ei­ta on ha­vait­tu. Kar­hun­pen­tu saa ke­vät­tal­ven ai­ka­na ra­vin­toa emon­sa ras­vai­ses­ta mai­dos­ta. Pen­nut seu­raa­vat yleen­sä emo­aan seu­raa­van vuo­den tou­ko-ke­sä­kuu­hun, mut­ta emon mu­ka­na voi ol­la sekä sa­man et­tä myös edel­li­sen vuo­den pen­tu­ja.

Uros- ja naa­ras­kar­hut elä­vät omil­la eli­na­lu­eil­laan, ei­vät­kä ne juu­ri ta­paa muul­loin kuin kii­ma-ai­ka­na. Kii­ma-ai­ka on tou­ko-hei­nä­kuus­sa, jol­loin urok­sien vä­lil­lä saat­taa ol­la ra­ju­ja­kin tais­te­lu­ja sa­mas­ta naa­raas­ta.

Li­sä­läh­de: suur­pe­dot.fi