Äi­tien­päi­vää vie­tet­tiin Suo­mes­sa en­sim­mäi­sen ker­ran vuon­na 1918. Äi­tien­päi­vän toi Suo­meen kan­sa­kou­lu­no­pet­ta­ja Vil­ho Rei­ma. Vuon­na 1927 päi­vä vah­vis­tet­tiin vi­ral­li­sek­si li­pu­tus­päi­väk­si.

Jat­ko­so­dan ai­ka­na 1942 äi­tien­päi­vä­nä Suo­men so­ta­voi­mien yli­pääl­lik­kö Carl Cus­taf Emil Man­ner­heim myön­si an­ta­mal­laan päi­vä­käs­kyl­lä kai­kil­le Suo­men äi­deil­le yh­tei­ses­ti va­pau­den­ris­tin kun­ni­a­mer­kin. Äi­dit so­dan pai­nei­den kes­kel­lä an­sait­si­si­vat to­del­la huo­mat­ta­van kun­ni­ao­soi­tuk­sen. Per­heen tu­le­vas­ta koh­ta­los­ta ei voi­nut tie­tää. Äi­tien oli vain jak­set­ta­va päi­vä ker­ral­laan, ra­ken­net­ta­va tu­le­vai­suut­ta lap­sil­le sekä huo­leh­dit­ta­va toi­meen­tu­los­ta mies­ten ol­les­sa rin­ta­mal­la.

Tus­kin mi­kään muu juh­la­päi­vä jou­lun ohel­la nos­tat­taa äi­ti-ih­mi­sel­le niin pal­jon tun­tei­ta kuin äi­tien­päi­vä. Sii­hen ke­räy­tyy muis­to­ja omas­ta lap­suu­des­ta, elä­män ruuh­ka­vuo­sis­ta, jol­loin las­ten it­se teh­dyt kor­tit oli­vat kun­ni­a­pai­kal­la kah­vi­pöy­däs­sä. Muis­toi­hin saat­taa si­säl­tyä myös vuo­sia, jol­loin ku­kaan ei kii­reil­tään muis­ta­nut koko päi­vän ole­mas­sa­o­loa.

Pit­kät ovat pe­rin­teet tou­ko­kuun toi­sel­la sun­nun­tail­la. So­dan­jäl­kei­ses­sä Suo­mes­sa oli kai­kes­ta pu­laa.

Yh­des­tä asi­as­ta ei tin­git­ty. Aa­mu­kah­vit ja ruuk­ku­ruu­su oli ol­ta­va he­rät­te­le­mäs­sä äi­tiä. Ruu­sut ke­kot­ti­vat ik­ku­na­lau­doil­la merk­ki­nä muis­ta­mi­ses­ta. Mitä kook­kaam­pi ruu­su, sitä pa­rem­pi äi­ti, tuu­mi rou­vas­vä­ki pi­ha­pii­ris­sä ver­tail­les­saan saa­lis­taan.

Sat­tui­pa isä­ni ker­ran unoh­ta­maan äi­tien­päi­vän. Voi sitä it­kua ja ham­pai­den ki­ris­tys­tä. Mies­par­ka oli­si var­mas­ti sel­vin­nyt tap­po­tuo­mi­os­ta­kin vä­hem­mäl­lä mö­köt­tä­mi­sel­lä. Vaik­ka ta­pah­tu­mas­ta on ku­lu­nut yli puo­li vuo­si­sa­taa, kan­nan jo­kai­se­na äi­tien­päi­vä­nä pot­ti­ruu­sun -suu­ren sel­lai­sen- äi­ti­ni hau­dal­le. En us­kal­la ol­la te­ke­mät­tä sitä. Muis­to kal­vaa vie­lä­kin.

Kau­pal­li­suus on va­li­tet­ta­vas­ti lyö­nyt läpi tä­män­kin päi­vän koh­dal­la. Os­ta, os­ta, vie äi­ti hem­mot­te­lu­lo­mal­le kyl­py­lään, lou­naal­le ta­sok­kaa­seen ra­vin­to­laan, mie­lui­ten mo­nen su­ku­pol­ven ym­pä­röi­mä­nä. Täs­sä is­tuu äi­deis­tä par­hain. Kat­so­kaa kaik­ki. Ei­hän ol­la odo­tet­tu vas­ta kuin kak­si tun­tia ruo­ka-an­nos­ta, mut­ta vie­lä me jak­se­taan hy­myil­lä. On­han äi­tien­päi­vä.

Kuin­ka sit­ten ne äi­dit, joi­ta ei muis­ta ku­kaan? Hei­tä on var­mas­ti pal­jon täs­sä kii­reen run­te­le­mas­sa maa­il­mas­sa. Yk­si­näi­syy­den seu­ra­na ovat hai­ke­an­su­loi­set muis­tot lap­sis­ta ja lap­sen­lap­sis­ta jos­sa­kin kau­ka­na. Meil­lä vie­te­tään yk­si­näis­ten jou­lua. Mi­ten oli­si yk­si­näis­ten äi­tien­päi­vä?

Kä­ve­lin erääs­sä Hel­sin­gin suu­res­sa lii­ke­kes­kuk­ses­sa. Oven edes­sä is­tui hy­vin­syö­nyt tu­ke­va mies.

Kä­sis­sään miek­ko­sel­la oli iso pah­vi­lap­pu, jos­sa luki -TAR­VIT­SEN RA­HAA- HA­LU­AN OLUT­TA.

Ei ai­kaa­kaan kun hat­tu oli täyn­nä ko­li­koi­ta, jopa se­te­lei­tä­kin ja mies hä­vin­nyt.

Kul­man ta­ka­na iä­käs kal­vak­ka näl­kiin­ty­neen nä­köi­nen ro­ma­ni­a­lais­nai­nen hei­lut­ti tyh­jää pah­vi­mu­kia, ro­po­a­kaan sii­hen ei ol­lut pu­don­nut. Jon­kun äi­ti hän­kin. Sa­no­taan, et­tä suo­ma­lai­set ovat re­hel­lis­tä kan­saa.

Jo­kai­nen äi­ti an­sait­see muis­ta­mi­sen. Las­ten ja ny­ky­ään las­ten­las­ten it­se suun­nit­te­le­mat kor­tit seu­ra­naan eh­kä val­ko­vuok­ko­kimp­pu on pa­ras muis­ta­mi­nen ai­na­kin mi­nun maa­il­mas­sa­ni. Tär­kein­tä on kii­reet­tö­män ajan an­ta­mi­nen, yh­des­sä­o­lo ja vä­lit­tä­mi­nen. Si­tä­hän me kaik­ki tar­vit­sem­me. Tun­ne sii­tä et­tä on ol­lut ja on ra­kas, tär­keä ja tar­peel­li­nen on elä­mää yl­lä­pi­tä­vä voi­ma. Sitä mei­dän pi­täi­si toi­sil­lem­me ja­kaa. Olem­me sit­ten äi­te­jä, iso­äi­te­jä tai puo­li­soi­ta, kaik­ki me tar­vit­sem­me pa­laut­teen ole­mas­sa­o­los­tam­me.

Hy­vää äi­tien­päi­vää!

-Mar­ja Klefst­röm-