Kuluneen viikon jälkeen

Tero HuviViime viikolla Suomessa ja myös Puumalassa vietettiin ehkäisevän päihdetyön viikkoa. Esiin haluttiin nostaa edellisvuosien tapaan päihteidenkäytön vaikutukset itsessä ja omassa ympäristössä.
Omasta tai läheisen päihdeongelmasta kertominen on vaikeaa. Puumalassa ja joka paikassa. Sinulla ja minulla on tarve säilyttää kulissi, jonka taakse kukaan ei saa katsoa. Joskus asiat korjaantuvat itsestään. Tosin harvemmin. Oman työni kautta monien vuosien ajalta olen ymmärtänyt, että vaikein asia, minkä kanssa päihdeongelman keskiössä painiva ihminen kohtaa, on häpeä.
Ehkä raskainta on kuitenkin se, että kun kaikki tietää mutta kukaan ei tiedä. Siinä vaiheessa, kun ongelma vaikkapa perheessä on kasvanut niin suureksi, että sitä väistellään kuin ”virtahepoa olohuoneessa” ollaan liian pitkällä. Päihdeongelma on sairaus, jota voidaan hoitaa. Kokonaisvaltaisesti.
Myös päihdeongelmaisen ihmisen rakkaat ja läheiset tarvitsevat apua ja tukea. Tarvitaan oikeita sanoja ja ymmärrystä ongelman haltuunottoon. Koskaan ei ole liian myöhäistä pyytää apua. Lain mukaan apu kuuluu kaikille.
Hiljalleen oven taakse saapuva joulu tuo mieleeni yhden tapauksen muutaman vuoden takaa. Johtamassani päihdehoitolaitoksessa oli kuntoutumisvaiheen loppuvaiheessa mies, jonka yhteys omaan poikaansa oli katkennut liki 15 vuotta sitten. Useana vuonna tuo mies oli ostanut joulukortin ja siihen postimerkin. Mutta kynnys lähettää kortti omalle pojalle ja kertoa, että rakastaa ja on hengissä, oli liian suuri.
Muutaman vuoden harjoittelun jälkeen sain olla miehen mukana, kun kortti tipahti laatikkoon ja posti kuljetti kortin toiselle puolelle Suomea. Kahden viikon jälkeen kortin lähettämispaikkakunnalle saapui nuori mies, jolla oli mukanaan vaimo ja kaksi lasta. Hitaasti, kyyneleet silmissä hän lähestyi paikallisen ostoskeskuksen ovea, silitti hiljaa sammuneen miehen hiuksia ja sanoi vartijalle: ”Auttakaa minua nostamaan isä autoon. Minä vien hänet kotiin”.

Ei jäädä asioiden kanssa yksin – eihän?

Tero Huvi