23.11.2017

Öl­jy­ne­rot­te­lu­kai­vo, tuo kek­sin­nöis­tä eri­koi­sin ja yk­si omi­tui­sim­mis­ta. Sii­hen vir­taa au­to­tal­lin kä­sien­pe­su­al­taas­ta rai­kas­ta ja kir­kas­ta vet­tä. Au­to­tal­lin al­ta pi­ha­kai­vos­ta sii­hen va­luu li­kais­ta, öl­jyis­tä ja hiek­kais­ta kuo­naa. Au­ton alu­ses­ta öl­jy­ne­rot­te­lu­kai­vo saa an­nok­sen­sa kaik­ki­al­ta ajo­reit­tien var­rel­ta mu­kaan tart­tu­nut­ta lie­jua.

Niin va­luu ih­mi­seen­kin kirk­kai­ta ja va­loi­sia oi­val­luk­sia yh­des­tä ka­pe­as­ta put­kes­ta, tunk­kais­ta lie­tet­tä le­ve­äm­mäs­tä. Ala­ti le­ve­äm­mäk­si muut­tuu ym­pä­röi­väs­tä yh­teis­kun­nas­ta mu­kaan tart­tu­va kuo­na ja kau­na.

Mis­tään ei läh­de put­kea min­ne­kään eteen­päin. Mi­hin se kaik­ki me­nee, kun sitä kaik­kea vain koko ajan tu­lee.

Poi­ka oli teh­nyt ha­vain­non. Hän oli os­ta­nut van­han oma­ko­ti­ta­lon ja sei­soi sen au­to­tal­lis­sa ih­met­te­le­mäs­sä. Öl­jyi­sen ve­den pin­ta kai­vos­sa oli nous­sut syk­syn ede­tes­sä ei­kä rat­kai­sua ol­lut löy­ty­nyt. Ky­näl­lä ja pa­pe­ril­la hän oli piir­tä­nyt saa­pu­vat put­ken­päät. Läh­te­vää ei nä­ky­nyt. Ei nä­ky­nyt ei­kä tul­lut, vaik­ka hän kuin­ka piir­si ja päh­ki.

Mi­ten ih­mees­sä tämä on mah­dol­lis­ta? Mikä on ol­lut suun­nit­te­li­jan aja­tus? Mitä miet­ti­nyt ja mi­ten aja­tel­lut asi­an rat­kais­ta?

Tä­mä­hän on kuin ih­mi­sen pää. Sin­ne aje­taan mil­loin mi­tä­kin. Ah­dis­tus­ta ja mur­het­ta tu­lee tor­ven täy­del­tä ja sa­kein kuo­na jää poh­jaan sei­so­maan. Sii­nä se vel­loo tan­ke­a­na ei­kä lii­ku min­ne­kään.

Poi­ka oli pyö­ri­tel­lyt öl­jy­ne­rot­te­lu­kai­von poh­jal­la vel­lo­vaa sak­kaa ja saa­nut au­to­tal­lin kä­sien­pe­su­al­taas­ta tu­le­van raik­kaan ve­den se­koit­tu­maan sak­kai­seen öl­jyn kyl­läs­tä­mään liet­tee­seen.

Hän oli is­tah­ta­nut Muo­rin ta­los­ta tuo­dul­le lyp­sy­jak­ka­ral­le ja ryh­ty­nyt miet­ti­mään. Oli­ko öl­jy­ne­rot­te­lu­kai­von suun­nit­te­li­jal­la ja ra­ken­ta­jal­la ol­lut paha päi­vä? Oli­vat­ko ra­hat lop­pu­neet, au­to ha­jon­nut, talo pa­la­nut tai muu­ten vain mur­he val­lan­nut alaa?

Öl­jy­ne­rot­te­lu­kai­vo­han on kuin ny­kyih­mi­nen. Koko ajan on ole­vi­naan kii­re täyt­tyä suu­ris­ta aja­tuk­sis­ta ja ai­ko­muk­sis­ta, käyn­nis­sä on suu­ria suun­ni­tel­mia. Har­va to­teu­tuu ja vie­lä har­vem­pi to­teu­tuu hy­vin.

Poi­ka kat­se­li kai­voon. Sen pin­nal­la kel­lui ohut kel­mu kai­kis­sa sa­teen­kaa­ren vä­reis­sä. Poi­ka muis­ti, mi­ten sa­man­lai­sia rai­to­ja oli ol­lut lap­suu­den ku­ra­lä­tä­köis­sä ja kuin­ka Muo­ri oli kiel­tä­nyt nii­hin kos­ke­mas­ta.

Niin sitä ih­mi­sen pää­hän tun­kee sa­mal­la ta­val­la kai­ken­lais­ta. Suu­ri osa tu­lee sa­ke­a­na ja synk­kä­nä, kor­vas­ta toi­seen vel­lo­va­na liet­tee­nä. Jos­kus ti­pah­taa muu­ta­ma kir­kas pi­sa­ra va­lai­se­maan ve­den pin­taa, va­lai­see ja kir­kas­taa kun­nes se­koit­tuu pak­suun liet­tee­seen. Jät­tää nä­ky­vil­le ne val­heel­li­set sa­teen­kaa­ren vä­rit.

Poi­ka tart­tui äm­pä­riin, upot­ti sen öl­jy­ne­rot­te­lu­kai­von liet­tee­seen. Hän lap­poi tois­ta­sa­taa lit­raa lie­tet­tä au­to­tal­lis­ta pi­ha­maal­le.

Li­as­ta pää­see eroon puh­dis­ta­mal­la. Tu­lee sii­tä öl­jy­ne­rot­te­lu­kai­vos­ta­kin siis­ti, kun reip­paas­ti kan­taa.

Il­lal­la Poi­ka meni sau­naan, öl­jyn haju lei­jui pit­kään ihol­la. Öl­jy­ne­rot­te­lu­kai­vo on tyh­jen­net­tä­vä ai­ka ajoin, sa­moin on ih­mi­sen tyh­jen­net­tä­vä pään­sä tur­has­ta kuo­nas­ta. Eteen­päin on elä­vän mie­li ja taak­se on hei­tet­tä­vä kaik­ki men­nyt. Se on otet­ta­va het­ki ker­ral­lan­sa, Poi­ka miet­ti ja heit­ti kiu­kaal­le vet­tä.

Päi­vi Mu­sak­ka