Han­na-Mari Tyr­väi­nen

Kos­ti­o­nie­mes­sä asu­va Tuu­lik­ki Si­pi­nen pais­toi aa­mul­la limp­pu­ja, sii­vo­si ja kävi kä­ve­lyl­lä pi­ki­tien­lai­das­sa as­ti. Hän on pi­tä­nyt ai­na lii­kun­nas­ta huol­ta ja käy kä­ve­lyl­lä päi­vit­täin.

– Hiih­dän myös joka tal­vi, ja jos tuo­hon pel­lol­le latu il­me­nee, ai­on kyl­lä men­nä kier­tä­mään rin­kiä. Isoil­le la­duil­le en enää läh­de, sa­noo 87-vuo­ti­as Si­pi­nen.

Reip­paan ja vir­ke­än ole­muk­sen pe­rus­teel­la ei us­koi­si, et­tä Si­pi­sen ikä al­kaa lä­hes­tyä yh­dek­sää­kymp­piä.

– Usein yh­dek­sän­kymp­pi­nen on pa­rem­mas­sa kun­nos­sa kuin vii­si­kymp­pi­nen. On mi­nul­le­kin mo­nen­lais­ta re­mont­tia teh­ty, mut­ta kai­kes­ta on sel­vit­ty. Lii­kun vä­hän hi­taam­min, mut­ta ei­hän voi­mat ole mi­hin­kään hä­vin­neet, hän sa­noo.

Si­pi­nen to­te­aa, et­tei ikä ole kuin nu­me­roi­ta.

– Sit­ten, kun kat­son pei­liin, voi hy­vä­nen ai­ka, kyl­lä minä var­maan olen niin van­ha, hän nau­raa.

Si­pi­nen ar­ve­lee hy­vään pe­rus­kun­toon vai­kut­ta­neen sen­kin, et­tä hän on teh­nyt koko ikän­sä fyy­si­ses­ti ras­kai­ta töi­tä. Hän hoi­taa edel­leen it­se pe­ru­na­pel­lon ja kas­vi­maan sekä te­kee polt­to­puut.

–Met­säs­sä kä­ve­le­mi­nen on ihan kaik­kein pa­ras­ta. Mar­jat ja sie­net ovat tuos­sa kan­kaal­la. Saa­tan kä­vel­lä pari ki­lo­met­riä kori mu­ka­na, hän sa­noo.

Met­sä on Si­pi­sel­le muu­ten­kin tär­keä. Sii­tä ker­to­vat Met­sä­tai­to­kil­pai­luis­ta ha­e­tut pal­kin­not ja po­kaa­lit, joi­ta hä­nel­le on ker­ty­nyt 30 vuo­den ai­ka­na kir­ja­hyl­lyn täy­del­tä.

– Kä­vin en­sim­mäi­sis­sä SM-ki­sois­sa vuon­na -91 ja ka­jau­tin siel­tä prons­si­mi­ta­lin. SM-ki­sois­sa tuli käy­tyä joka kesä. Mei­tä oli Puu­ma­las­ta hyvä po­ruk­ka. Kul­jin ki­sois­sa Ve­nä­läi­sen Mar­tin, No­po­sen Ti­mon ja Luuk­ko­sen An­tin kans­sa. Mie­het ai­na soit­ti­vat, et­tä nyt läh­de­tään, ker­too Si­pi­nen.

– Kier­sim­me ym­pä­ri Suo­mea, ai­na Kot­kas­ta Ro­va­nie­mel­le as­ti. Kil­pai­lu­ret­ket oli­vat tosi mu­ka­via, mut­ta en muis­ta yh­tään, mil­loin kä­vin vii­mei­sen ker­ran.

Vuo­den 2003 kil­pai­lu­kaa­vak­kees­sa teh­tä­vi­nä on ol­lut esi­mer­kik­si tun­nis­taa met­sä­tyyp­pi, mää­ri­tel­lä tai­mi­kon en­si­si­jai­nen hoi­to­tar­ve ja ar­vi­oi­da met­si­kön kä­sit­te­lyä seu­raa­van vii­den vuo­den ai­ka­na. Kil­pai­lus­sa on pi­tä­nyt myös mää­ri­tel­lä yk­sit­täi­sen puun pi­tuus, jon­ka Si­pi­nen ar­vi­oi­nut 17 met­ri­sek­si.

– Sen pys­tyy ar­vi­oi­maan sil­mä­mää­räi­ses­ti tai apu­na voi käyt­tää re­las­koop­pia.

Si­pi­nen ha­kee kä­ve­ly­sau­vaa ja au­raus­merk­kiä muis­tut­ta­van orans­sin ke­pin. Pi­has­sa on vuon­na -67 is­tu­tet­tu it­se­näi­syy­den kuu­si ja Si­pi­nen näyt­tää, kuin­ka mit­ta­vä­li­ne toi­mii. Hän kat­soo puun ty­ves­tä ti­la­vuu­den, sil­mäi­lee puun lat­vaan ja ot­taa ”jal­ka­mi­tal­la” as­ke­lei­ta. Ko­me­al­la kuu­sel­la on pi­tuut­ta 27 met­riä.

– Van­hem­mat mie­het ei­vät tien­neet tätä. Voi­tet­tu­a­ni prons­si­mi­ta­lin, eräs mies ker­toi ih­me­tel­leen­sä, mitä se mum­mo tuol­la huu­hai­loo jon­kun ke­pin kans­sa. Sit­ten hä­nel­le oli sel­vin­nyt, et­tä mi­nul­la on joku juju, kos­ka ve­din siel­tä prons­si­mi­ta­lin, nau­rah­taa Si­pi­nen.

Mikä puis­sa ja met­sän­hoi­toon liit­ty­vis­sä asi­ois­sa yli­pää­tän­sä kiin­nos­taa? Si­pi­nen ker­too teh­neen­sä met­sä­hom­mia lap­ses­ta as­ti.

– Mei­tä oli iso per­he ja minä olen nii­tä sota-ajan lap­sia. Kun sota lop­pui, isä tar­vit­si met­sään apu­lai­sen. Kos­ka olin van­hem­paa sis­ko­a­ni vah­vem­pi­te­koi­nen, kul­jin isän mu­ka­na sii­tä läh­tien met­sä­töis­sä. Kou­lus­ta­kin läh­din syk­syl­lä koi­vun­kaa­toon ve­tä­mään jus­tee­ria. Kaik­ki ne on siel­tä opit­tu, hän sa­noo.

Si­pi­sen ko­ti­paik­ka si­jait­see pa­rin ki­lo­met­rin pääs­sä Peu­ra­mä­es­sä. Per­hees­sä oli kym­me­nen las­ta ja hän oli toi­sek­si van­hin.

– Olen syn­ty­nyt vä­hän en­nen so­taa. Minä muis­tan sen so­dan, en­kä toi­vo sitä rääk­kiä ke­nel­le­kään. Täs­sä ai­ka ra­jal­la ol­tiin ja am­pu­mi­nen kuu­lui hy­vin, hän sa­noo.

Si­pi­nen oli vain vii­den van­ha jat­ko­so­dan al­ka­es­sa.

– Lop­pu­so­ta tuli sil­loin niin äk­kiä. Kun se ke­sä­kuus­sa al­koi, olim­me pel­lol­la hei­nän­te­os­sa. Naa­pu­rin emän­tä tuli jal­ka­pa­ti­kal­la kir­kol­ta ja hän kier­si sa­no­mas­sa ta­los­ta ta­loon, et­tä nyt pi­tää kii­rees­ti ko­koon­tua Puu­ma­laan.

Si­pi­nen sa­noo, et­tä ti­lan­ne on syö­py­nyt hy­vin mie­leen.

– Isä läh­ti suo­raan sii­tä hei­nä­pel­lol­ta. Muis­tan, et­tä juok­sim­me por­til­le as­ti isän pe­räs­sä, et­tä nyt se taas läh­tee, kun tal­vi­so­ta oli muis­tis­sa. Sii­nä me nel­jä huu­sim­me pe­rään, hän ker­too.

Äi­ti ja mum­mo jäi­vät te­ke­mään hei­nää nel­jän pie­nen ty­tön kans­sa.

– Sit­ten teh­tiin kaik­ki ko­ti­hom­mat nais­po­ru­kal­la. Ja ne nai­set ei­vät saa­neet mi­tään ar­vos­tus­ta. Ei­vät sil­loin, ei­vät­kä so­dan jäl­keen­kään.

Si­pi­sen isä kir­joit­ti kir­jei­tä ja kävi vä­lil­lä ko­to­na lo­mil­la.

– Isä sa­noi ai­na läh­ties­sä, et­tä hän ei sin­ne jää, sa­noo Si­pi­nen.

Hän muis­taa ai­na­kin yh­den jou­lun, jol­loin isä oli ko­to­na.

– Kuu­si oli lai­tet­tu kat­toon, kun lap­sia juok­si pie­nes­sä tu­vas­sa. Kuu­ses­sa oli ko­ti­te­koi­sia ko­ris­tei­ta ja sen al­ta pää­si kul­ke­maan. En minä muis­ta, et­tä jou­lu­puk­kia oli­si sii­hen ai­kaan käy­nyt. Se on elet­tyä elä­mää, hän sa­noo.

Pik­ku­tyt­tö­nä Peu­ran­mä­el­lä so­dan ää­net kuul­lee­na, Si­pi­nen pi­tää tä­män­het­kis­tä maa­il­man ti­lan­net­ta pe­lot­ta­va­na.

– Ihan kau­he­aa, sitä ei voi ku­vi­tel­la, mil­tä se pel­ko tun­tuu. Nyt on ihan sa­man­lai­nen pel­ko kuin sil­loin, et­tä jy­säh­tää­kö tuos­ta ra­jan tak­koo, hän sa­noo.

Si­pi­nen on asu­nut koko elä­män­sä Vil­ja­kan­saa­res­sa ja teh­nyt elä­män­työn­sä maa­ta­lon emän­tä­nä.

- Asuim­me mie­he­ni kans­sa kym­me­nen vuot­ta pa­rin ki­lo­met­rin pääs­sä Mau­no­a­hon­tiel­lä. Me­nin ta­loon kol­man­nek­si mi­ni­äk­si ja meis­tä asui siel­lä par­haim­mil­laan 16 ih­mis­tä. Kun ti­lal­la teh­tiin su­ku­pol­ven­vaih­dos, ra­ken­sim­me Ee­ron kans­sa ta­lon tä­hän Niit­ty­lään, hän ker­too.

Si­pi­nen on asu­nut mie­hen­sä kuol­tua ta­los­sa yk­sin, mut­ta ty­tär asuu vie­rei­ses­sä ta­los­sa.

Si­pi­nen to­te­aa vaa­ti­mat­to­mas­ti, et­tei hän ole käy­nyt mi­tään am­ma­til­lis­ta kou­lua, mut­ta teh­nyt ai­na töi­tä siel­lä, mis­sä apua on tar­vit­tu. Elä­mä on men­nyt hy­vin. Hä­net tun­ne­taan Vil­ja­kan­saa­res­sa ah­ke­ra­na, aut­ta­vai­se­na ja toi­me­li­aa­na ih­mi­se­nä, jos­ta hän­tä on myös huo­mi­oi­tu.

Ete­lä-Sa­von maa- ja ko­ti­ta-

lous­nai­set pal­kit­si hä­net vii­me ke­sä­nä Elä­män­työ-tun­nus­tuk­sel­la, kii­tok­se­na pit­kä­ai­kai­ses­ta jär­jes­tö­työs­tä Vil­ja­kan­saa­ren maa- ja ko­ti­ta­lous­seu­ras­sa. Si­pi­nen on ol­lut alus­ta al­ka­en nais­ja­os­ton jä­sen ja toi­mi­nut myö­hem­min sih­tee­ri­nä. Hän on edel­leen mu­ka­na seu­ran toi­min­nas­sa, toi­mien om­pe­lu­seu­ra­vas­taa­va­na kol­mi­sen­kym­men­tä vuot­ta.

”Olet osal­lis­tu­nut ak­tii­vi­ses­ti mo­niin ta­pah­tu­miin tal­koo­lai­se­na, mut­ta an­nat ti­laa myös nuo­rem­mil­le. Olet tär­ke­ä­nä tu­ke­na edel­leen ja neu­vot nuo­rem­pia, siir­tä­en tie­toa tu­le­vil­le su­ku­pol­vil­le. Olet kai­kil­le ys­tä­väl­li­nen, et­kä tee it­ses­tä­si nu­me­roa. Olet ai­na val­mis aut­ta­maan mui­ta ja an­ta­maan ai­kaa­si yh­tei­sen hy­vän eteen. Olet koko ky­län yh­tei­nen mum­mo”, to­de­taan pe­rus­te­luis­sa.

Si­pis­tä nau­rat­taa koh­te­li­ai­suus ky­län yh­tei­se­nä mum­mo­na.

– Osal­lis­tun kyl­lä kaik­keen, mut­ta en ole mi­ten­kään pääl­le­päs­mä­ri. Täl­tä ky­läl­tä kyl­lä löy­tyy ai­na apua, jos vaan kuka tar­vit­see, hän hy­myi­lee.