Hanna-Mari Tyrväinen
Kostioniemessä asuva Tuulikki Sipinen paistoi aamulla limppuja, siivosi ja kävi kävelyllä pikitienlaidassa asti. Hän on pitänyt aina liikunnasta huolta ja käy kävelyllä päivittäin.
– Hiihdän myös joka talvi, ja jos tuohon pellolle latu ilmenee, aion kyllä mennä kiertämään rinkiä. Isoille laduille en enää lähde, sanoo 87-vuotias Sipinen.
Reippaan ja virkeän olemuksen perusteella ei uskoisi, että Sipisen ikä alkaa lähestyä yhdeksääkymppiä.
– Usein yhdeksänkymppinen on paremmassa kunnossa kuin viisikymppinen. On minullekin monenlaista remonttia tehty, mutta kaikesta on selvitty. Liikun vähän hitaammin, mutta eihän voimat ole mihinkään hävinneet, hän sanoo.
Sipinen toteaa, ettei ikä ole kuin numeroita.
– Sitten, kun katson peiliin, voi hyvänen aika, kyllä minä varmaan olen niin vanha, hän nauraa.
Sipinen arvelee hyvään peruskuntoon vaikuttaneen senkin, että hän on tehnyt koko ikänsä fyysisesti raskaita töitä. Hän hoitaa edelleen itse perunapellon ja kasvimaan sekä tekee polttopuut.
–Metsässä käveleminen on ihan kaikkein parasta. Marjat ja sienet ovat tuossa kankaalla. Saatan kävellä pari kilometriä kori mukana, hän sanoo.
Metsä on Sipiselle muutenkin tärkeä. Siitä kertovat Metsätaitokilpailuista haetut palkinnot ja pokaalit, joita hänelle on kertynyt 30 vuoden aikana kirjahyllyn täydeltä.
– Kävin ensimmäisissä SM-kisoissa vuonna -91 ja kajautin sieltä pronssimitalin. SM-kisoissa tuli käytyä joka kesä. Meitä oli Puumalasta hyvä porukka. Kuljin kisoissa Venäläisen Martin, Noposen Timon ja Luukkosen Antin kanssa. Miehet aina soittivat, että nyt lähdetään, kertoo Sipinen.
– Kiersimme ympäri Suomea, aina Kotkasta Rovaniemelle asti. Kilpailuretket olivat tosi mukavia, mutta en muista yhtään, milloin kävin viimeisen kerran.
Vuoden 2003 kilpailukaavakkeessa tehtävinä on ollut esimerkiksi tunnistaa metsätyyppi, määritellä taimikon ensisijainen hoitotarve ja arvioida metsikön käsittelyä seuraavan viiden vuoden aikana. Kilpailussa on pitänyt myös määritellä yksittäisen puun pituus, jonka Sipinen arvioinut 17 metriseksi.
– Sen pystyy arvioimaan silmämääräisesti tai apuna voi käyttää relaskooppia.
Sipinen hakee kävelysauvaa ja aurausmerkkiä muistuttavan oranssin kepin. Pihassa on vuonna -67 istutettu itsenäisyyden kuusi ja Sipinen näyttää, kuinka mittaväline toimii. Hän katsoo puun tyvestä tilavuuden, silmäilee puun latvaan ja ottaa ”jalkamitalla” askeleita. Komealla kuusella on pituutta 27 metriä.
– Vanhemmat miehet eivät tienneet tätä. Voitettuani pronssimitalin, eräs mies kertoi ihmetelleensä, mitä se mummo tuolla huuhailoo jonkun kepin kanssa. Sitten hänelle oli selvinnyt, että minulla on joku juju, koska vedin sieltä pronssimitalin, naurahtaa Sipinen.
Mikä puissa ja metsänhoitoon liittyvissä asioissa ylipäätänsä kiinnostaa? Sipinen kertoo tehneensä metsähommia lapsesta asti.
– Meitä oli iso perhe ja minä olen niitä sota-ajan lapsia. Kun sota loppui, isä tarvitsi metsään apulaisen. Koska olin vanhempaa siskoani vahvempitekoinen, kuljin isän mukana siitä lähtien metsätöissä. Koulustakin lähdin syksyllä koivunkaatoon vetämään justeeria. Kaikki ne on sieltä opittu, hän sanoo.
Sipisen kotipaikka sijaitsee parin kilometrin päässä Peuramäessä. Perheessä oli kymmenen lasta ja hän oli toiseksi vanhin.
– Olen syntynyt vähän ennen sotaa. Minä muistan sen sodan, enkä toivo sitä rääkkiä kenellekään. Tässä aika rajalla oltiin ja ampuminen kuului hyvin, hän sanoo.
Sipinen oli vain viiden vanha jatkosodan alkaessa.
– Loppusota tuli silloin niin äkkiä. Kun se kesäkuussa alkoi, olimme pellolla heinänteossa. Naapurin emäntä tuli jalkapatikalla kirkolta ja hän kiersi sanomassa talosta taloon, että nyt pitää kiireesti kokoontua Puumalaan.
Sipinen sanoo, että tilanne on syöpynyt hyvin mieleen.
– Isä lähti suoraan siitä heinäpellolta. Muistan, että juoksimme portille asti isän perässä, että nyt se taas lähtee, kun talvisota oli muistissa. Siinä me neljä huusimme perään, hän kertoo.
Äiti ja mummo jäivät tekemään heinää neljän pienen tytön kanssa.
– Sitten tehtiin kaikki kotihommat naisporukalla. Ja ne naiset eivät saaneet mitään arvostusta. Eivät silloin, eivätkä sodan jälkeenkään.
Sipisen isä kirjoitti kirjeitä ja kävi välillä kotona lomilla.
– Isä sanoi aina lähtiessä, että hän ei sinne jää, sanoo Sipinen.
Hän muistaa ainakin yhden joulun, jolloin isä oli kotona.
– Kuusi oli laitettu kattoon, kun lapsia juoksi pienessä tuvassa. Kuusessa oli kotitekoisia koristeita ja sen alta pääsi kulkemaan. En minä muista, että joulupukkia olisi siihen aikaan käynyt. Se on elettyä elämää, hän sanoo.
Pikkutyttönä Peuranmäellä sodan äänet kuulleena, Sipinen pitää tämänhetkistä maailman tilannetta pelottavana.
– Ihan kauheaa, sitä ei voi kuvitella, miltä se pelko tuntuu. Nyt on ihan samanlainen pelko kuin silloin, että jysähtääkö tuosta rajan takkoo, hän sanoo.
Sipinen on asunut koko elämänsä Viljakansaaressa ja tehnyt elämäntyönsä maatalon emäntänä.
- Asuimme mieheni kanssa kymmenen vuotta parin kilometrin päässä Maunoahontiellä. Menin taloon kolmanneksi miniäksi ja meistä asui siellä parhaimmillaan 16 ihmistä. Kun tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos, rakensimme Eeron kanssa talon tähän Niittylään, hän kertoo.
Sipinen on asunut miehensä kuoltua talossa yksin, mutta tytär asuu viereisessä talossa.
Sipinen toteaa vaatimattomasti, ettei hän ole käynyt mitään ammatillista koulua, mutta tehnyt aina töitä siellä, missä apua on tarvittu. Elämä on mennyt hyvin. Hänet tunnetaan Viljakansaaressa ahkerana, auttavaisena ja toimeliaana ihmisenä, josta häntä on myös huomioitu.
Etelä-Savon maa- ja kotita-
lousnaiset palkitsi hänet viime kesänä Elämäntyö-tunnustuksella, kiitoksena pitkäaikaisesta järjestötyöstä Viljakansaaren maa- ja kotitalousseurassa. Sipinen on ollut alusta alkaen naisjaoston jäsen ja toiminut myöhemmin sihteerinä. Hän on edelleen mukana seuran toiminnassa, toimien ompeluseuravastaavana kolmisenkymmentä vuotta.
”Olet osallistunut aktiivisesti moniin tapahtumiin talkoolaisena, mutta annat tilaa myös nuoremmille. Olet tärkeänä tukena edelleen ja neuvot nuorempia, siirtäen tietoa tuleville sukupolville. Olet kaikille ystävällinen, etkä tee itsestäsi numeroa. Olet aina valmis auttamaan muita ja antamaan aikaasi yhteisen hyvän eteen. Olet koko kylän yhteinen mummo”, todetaan perusteluissa.
Sipistä naurattaa kohteliaisuus kylän yhteisenä mummona.
– Osallistun kyllä kaikkeen, mutta en ole mitenkään päällepäsmäri. Tältä kylältä kyllä löytyy aina apua, jos vaan kuka tarvitsee, hän hymyilee.