Maa­il­ma on häm­men­tä­vä. Ke­sä­kuus­sa kol­le­ga­ni työ­pai­kas­sa oli tar­jol­la töi­tä. Kuu­kaut­ta ai­em­min sa­mai­seen työ­yh­tei­söön oli tul­lut rei­lu pa­ri­kymp­pi­nen har­joit­te­li­ja. Hän päät­ti läh­teä lo­mal­le sil­loin kun hän­tä oli­si ki­pe­äs­ti kai­vat­tu. Se­kään ei kau­he­as­ti tun­tu­nut hait­taa­van, et­tei jat­koa eh­kä sit­ten seu­rai­si. Toi­nen nuo­ri ha­lu­si sa­maan paik­kaan, mut­ta tun­tui ole­van ko­vin kii­rei­nen, et­tä sai­si so­vit­tua ta­paa­mi­sen työ­nan­ta­jan kans­sa. Lo­pul­ta hän an­toi oh­jei­ta, et­tä jos­ko joku voi­si tul­la hän­tä ta­paa­maan pie­nen mat­kan pää­hän, kun hä­nel­le on han­ka­laa tul­la työ­nan­ta­jan luok­se. Oi­ke­as­ti ei oli­si ol­lut. Ei vain hu­vit­ta­nut vai­vau­tua mah­dol­lis­ta pal­kan­mak­sa­jaa ta­paa­maan ja kes­kus­te­le­maan työ­pai­kas­ta.