Roomassa – koomassa

26.10.2017
Kuuluisa kolmikko, josta aina puhetta riittää – ja joku / jotkut siitä kolmikosta aina puuttuu. Mikä se on?
Aika, raha ja terveys. Kyllä!
Tämä kolmikko ei ole juuri koskaan koolla samassa osoitteessa yhtäaikaisesti – siitä neljännestä eli rakkaudesta puhumattakaan.
Ja niinpä sitä on yritettävä sinnitellä niillä osatekijöillä, jotka juuri sillä nimenomaisella hetkellä ovat läsnä.
Asiassa on myös kääntöpuolensa. Kutakin näistä trion jäsenistä voidaan hyvällä omallatunnolla käyttää myös tekosyinä sille, että tietyt asiat eivät toteudu tai tapahdu. Tekosyitä tarvitsee useimmiten kai ainoastaan itseään varten.

Suunnittelu ja haaveilu ovat sukua toisilleen.
Suunnitelma on ainakin joskus ollut tarkoitus toteuttaa, mutta haaveilu, päiväunelmointi jo alun perin syntyy kevyeksi poutapilveksi, joka hiljalleen leijuu kohti kaukaista taivaanrantaa ja lopulta häipyy näkymättömiin.
Mutta juuri haaveilu on näistä se, jonka turvin pieni ihminen jaksaa taivaltaa enemmän tai vähemmän kivikkoista polkuaan eteenpäin. Siitä syystä se on hieno harrastus, jota ruokkimaan ja elävöittämään on tehty telkkarin niin sanotut ”saippuasarjat” – kauniit, rohkeat ja muut emmerdalet.
Yksi yleinen haaveilun aihe on myös joku veikkauspelin jackpot, joka sattuu osumaan juuri omalle kohdalle. Miksipä ei, kun aika harva täällä aloittaa aamunsa hyppäämällä ponnahduslaudalta omaan rahamereensä.

Tosielämässä kuvio ruukaa mennä niin, että normiolosuhteissa lapsena ja nuorena sinulla on sitä aikaa. Ja terveyttä. Ihan yllin kyllin ja jopa riesaksi asti. Pitkästyttää, ällöttää, kun ”ei oo mittään tekemistä” ja niin edelleen. Olisi kiva, jos vaikka joku influenssa iskisi, että saisi maata rauhassa kotona peiton alla. Somettamassa.

Myöhemmin perhettä perustettaessa se luppoaika loppuu ihan kerta kaikkiaan. Ja rahatkin usein, kun vain jompikumpi vanhempi käy ansiotyössä ja useimmilla on sitä asuntovelkaakin.
Terveyttä on toivottavasti vielä tässä vaiheessa. Ja sitä tarvitaan, kun on kohta omatkin vanhemmat hyvässä lykyssä hoidettavana lasten ohessa.

Sitten odottaa lopulta se autuas ja hartaasti odotettu eläkeikä. Jolloin etukäteen arvelee olevan jäljellä vielä kohtuullisesti terveyttä, rahaa ja ennen muuta sitä aikaa. Runsaasti!
Mutta kas, kuinkas se nyt olikaan. Yksi jos toinenkin terveyskremppa ilmaantuu, käteen jäävä eläke olikin aika pieni. Nyt on sitten sitä aikaa. Haaveilla, että mitä sitä tekisi, jos olisi ollut terveyttä ja paljon rahhaa… Voi kuvitella olevansa Roomassa, vaikka oliskin koomassa.

Tuula Närvänen

Se kuuluu kaikille

14.9.2017
Alle kouluikäisenä – joskus tuossa 1960-luvun loppupuolella – istuttiin pitkällä, puolikasta tupaa kiertävällä puupenkillä ja odotettiin malttamattomina, että äiti räpsäyttäisi radion päälle ja päästäisiin kuuntelemaan viikon suomalainen iskelmälista. Ehdoton suosikkini silloin (ja melkein nytkin) oli Irwin Goodmanin Ryysyranta.

En tiedä miten tuon kipaleen meininki iski niin voimalla pienen 5-vuotiaan tyttölapsen tajuntaan. Jopa nyt, vuosikymmeniä myöhemmin tuota taltiointia kuunnellessa sillä on tismalleen sama vaikutus. Muita suosikkejani olivat esimerkiksi Martti Innasen sen aikainen hittibiisi ”Urjalan taikayö”. Ja ilman muuta myös Simo Salmisen hempeä Rotestilaulu.
Jo tuolloin erityisen mieleen jääviä olivat laulujen sanoitukset. Ja niitä sitä sitten hoilattiin – milloin yksin ja joskus porukalla. Eikä laulajien keski-ikä ollut kovin kummoinen.

Musiikilla on ollut mahtavan suuri merkitys minulle koko tähän asti eletyn elämäni ajan. Runsaan musiikinkuuntelun lisäksi harrastin kouluaikoina kuorolaulua ja lopulta toteutui sekin kaukaiselta tuntunut haave, että opettelisin ja oppisin soittamaan jotakin instrumenttia.
Mottona oli pitkään ollut se, että jos lottovoitto – edes vähän suurempi – osuu kohdalle, niin investointikohteena ovat lypsykone ja saksofoni.

Lottovoitot jäivät vähän niukanlaisiksi, joten jostakin oli tingittävä ja lypsykone jäi ostamatta. Mutta lopulta monen sattumuksen kautta kävi niin, että huomasin ostaneeni kuitenkin sen alttofonin. Ja taitavan, sekä myös äärimmäisen kärsivällisen soitonopettajan myötävaikutuksella opettelin soittamaan sitä.
Puumalassa on aina ollut osaavia ja innostavia musiikinopettajia, joten esimerkiksi kansalaisopiston tarjonnan kautta miltei kuka vaan voi löytää tavan harrastaa tätä jokaisen tarvitsemaa kulutushyödykettä.

Musiikin kuuntelu ja tuottaminenkin on laskettava ihmisen perustarpeeksi. Ilman niitä elämä olisi harmaata ja tylsää. Musiikki on minulla sananmukaisesti kaikkialla mukana ja monesti ollessani koirakaverin kanssa metsälenkilläkin kuljen kuulokkeet korvilla ja nautin linnunlaulun ohella mielialan mukaan valitusta musatarjonnasta.

Kuulemaansa voi uppoutua niin täydellisesti, että yks kaks yllättäen huomaa olevansa keskellä vaikkapa karhunmetsästysoperaatiota, kuten minulle kävi tässä ihan äskettäin. Joten joitakin, vain vähäisiä lieveilmiöitä ja vaarojakin, voi liittyä tähän harrastukseen.
Karhu kuulemma säilyi hengissä eikä minullekaan jäänyt episodin jäljiltä mitään negatiivisia takaumia.

Musiikki vuoroin villitsee ja rauhoittaa, yhdistää ja erottaa. Se kuuluu kaikille. Siitä en luovu koskaan.

Tuula Närvänen

Hunajaista harrastelua puhtaassa Puumalassa

30.3.2017
Luonnossa asuu vuosituhansien viisaus. Sitä viisautta ihminen on koettanut sieltä itselleen ammentaa iät ja ajat. Joskus tulee onnistumisen kokemus ja toisinaan taas ei.
Yhtä tämän luomakunnan ja evoluution viisaimpia rakennelmia ryhdyin ihmettelemään jokunen vuosi takaperin, sattuman sanelemista syistä. Ei tämä kuitenkaan aivan puhdas sattuma ollut, sillä ainahan minua ovat kiinnostaneet useimmat eläinkunnan edustajat.

Lapsena pyydysteltiin kärpäsiä ikkunasta. En väitä, etteikö niitä olisi joskus maisteltukin, kun äidin silmä vältti. Luettiin lennätysloitsuja leppäkertulle ja kokeiltiin, miltä tuntuu istuskella muurahaispesässä. Kokeilemalla oppii ja yrityksen ynnä erehdyksen kautta opittu on parhaiten myös syöpynyt muistiin.
Pistäviä hyönteisiä – ampiaisia ja vastaavanlaisia – kohtaan olen lapsena tuntenut vähiten kiinnostusta. Ne ovat olleet jotenkin kunnioitusta herättäviä ja jopa pelottavia.

Lieneekö syynä ollut juuri tuo alkuperäinen syvä kunnioitus lentäviä pölyttäjiä kohtaan vaiko pelkästään luontainen makean himo. Mutta eräänä päivänä keskellä synkintä syksyä päätin etsiä käsiini lähimmän mehiläishoidon peruskurssin järjestäjän. Eihän se aivan lähikyliltä löytynyt, vaan matkaa piti taittaa pari tuntia suuntaansa per kerta, jotta sai tarvitsemansa opetuksen ja kokemuksen.
Kurssi kesti puoli vuotta ja siinä ajassa ehti saada opetusta vain perusteita myöten. Teoriassa ja käytännössä. Huomasin, että oli kannattanut ilmoittautua kurssille ajoissa, koska aihe tuntui kiinnostavan monia. Opiskelijoiden keski-ikä oli varmaan lähempänä 60 vuotta. Kävi ilmi heti aluksi, että lähes kaikki olivat tulleet saamaan oppia aloittaakseen uuden harrastuksen – minkäänlaista elinkeinotoimintaa tästä ei ounastellut itselleen juuri kukaan.

Mitä enemmän opin tästä ihmeellisestä lentävästä luonnonihmeestä, sitä enemmän halusin siitä tietää. Kurssi loppui juhannuksen aikoihin. Opettajamme oli 30 vuotta harrastanut mehiläishoitoa ja oli itse luomutarhaaja. Halukkaat saivat ostaa häneltä itselleen mehiläispesiä jatkaakseen kotona käytännön opettelua. Näinhän minäkin tein ja kotia päin huristeltiin viiden yhdyskunnan säestyksellä.

Nyt ihmetys ja alkuihastus ovat muuttuneet syvälliseksi rakkaudeksi. Rakkautta usein koetellaan ja sille ei saa aina välitöntä vastakaikua. Ainakaan halutussa muodossa. Kaksi viimeisintä kesää ovat olleet koko Suomen maassa ennätyksellisen huonot hunajantuotannon suhteen. Myös talvet ovat olleet säiden suhteen vaihtelevia, vähälumisia ja epävakaita. Pesiä on pitänyt suojata omin keinoin, että pahoilta talvitappioilta on säästytty. Muitakin harmeja mehiläisillä ja hoitajilla on hennoilla hartioillaan: loiset, tarttuvat mehiläistaudit, kaukaisilta mailta tänne leviävät ”uudet” tuhohyönteiset ja niin edelleen.

Pölyttäjät ovat tärkeitä, mutta herkkiä ympäristömyrkyille ja ilmastonmuutokselle. Puumalassa on mahtavat puitteet tälle sulan kullan tuotannolle; vähän liikennettä, saasteita, kasvinsuojeluaineiden käyttäjiä. Vain puhdasta luontoa, vesistöä, monipuolista luonnon kasvillisuutta. Sekä paras ystävämme ja mahdollinen tuleva laaduntarkkailijamme Nalle Puh.

Tuula Närvänen

Testamentti – Ystävälle

16.2.2017
Ystävä ymmärtää minua jo puolesta sanasta…. useimmiten ei tarvita edes sitä. Aito ja korvaamaton ystävä on sellainen, josta voi olla fyysisesti erossa kauankin. Mutta heti kun kohtaamme – vaikka vuosienkin jälkeen – juttu jatkuu luontevasti heti ensi hetkestä lähtien siitä, mihin se aikoinaan jäi. Ikään kuin välissä ei olisi ollut sitä aikaa – tai matkaa. Hyvän ystävän haluaa säilyttää vierellään mielellään sananmukaisesti viimeiseen hengenvetoon asti. Ja mikäli molemmat ystävykset haluavat, voi tehdä vaikkapa peräti kirjallisen dokumentin vastaisen varalle. Dokumentin virallinen nimi on hoitotahto tai hoitotestamentti. Asiakirja olisi hyvä laatia vielä silloin, kun on nuori, nuorehko ja kohtuullisen terve. Kuulostaa hullulta, mutta eipä useinkaan voi etukäteen tietää, mikä päivä tai hetki tuota tahdonilmaisua tarvitaan.

Viime aikoina on käsitelty eri medioissa paljon vanhusten, muistisairaiden ja muiden pitkäaikaisessa laitoshoidossa olevien kohtelua ja hoitokäytäntöjä. Suuri osa hoitoalan henkilöstöstä työskentelee tällaisten hoidettavien parissa. Siinä vasta on vaikea yhtälö, kun laitos- tai kotihoidossa olevien potilaiden/asiakkaiden omaisten ja ystävien pitäisi voida ja osata puntaroida saatavaa palvelua sekä saajan että antajan näkökulmasta.

Esimerkiksi Muistiliiton sivuilla on aika hyvä valmis lomake, jota voi käyttää oman hoitotahdon ilmaisemiseen. Siellä on myös malliksi täytetty lomake, joka on sikäli hyödyllinen, että siitä voi ammentaa esimerkkejä niistä asioista, joita omalla hoitotahdollaan voi itse kukin määritellä. Hoitotahdossaan ihminen ilmaisee tahtonsa sellaisen tilanteen varalta, jossa hän ei enää kykene päätöksen tekemiseen vakavan sairauden, onnettomuuden tai muun vastaavan syyn vuoksi. Hoitotahdossa annettu tahdonilmaisu on joko suostumus tulevaisuudessa annettavaan hoitoon tai kieltäytyminen siitä.

Hoitotahdossa on mahdollisuus antaa muunkinlaisia ohjeita halutusta hoidosta ja hoivasta. Se voi sisältää toiveita esimerkiksi hoitopaikan valinnasta ja hoivan arkeen liittyvistä melko pienistäkin yksityiskohdista. Mallilomakkeessa oli kirjattu ylös esimerkiksi toiveita ruuan maustamisesta, pukeutumistyylistä, käytettävien vaatteiden väreistä ja materiaaleista, meikkauksesta, muista mieltymyksistä kuten vaikkapa rakkaudesta punaviiniin, musiikkiin tai tiettyihin lempi-tv-ohjelmiin ja niin edelleen.

Erityisen tärkeä asia on muistaa mainita hoitotahdossaan, että haluaa omaisuuttansa käytettävän säästelemättä itsensä hyväksi, parhaan mahdollisen hoidon saamiseksi. Ja se, että tahdonilmaisun kirjallisesti tehnyt on kertonut tarpeeksi monelle läheiselle sen, mistä ohjeet ovat löydettävissä. Omakanta -palvelu esimerkiksi lienee asiallinen tallennusosoite.

Tätä tarinaa kirjoitellessani on Ystävänpäivä. Ja itse kirjoituksen aihe tavallaan melkoisen synkkä ja raadollinen. Mutta kaikilla se loppusuora jossakin kohtaa häämöttää. Sillä suoralla tarvitaan niitä – ystäviä.

Tuula Närvänen

Kujeet ja kinkkuviipaleet

5.1.2016

Uusi vuosi. Uudet kujeet ja lupaukset. Mitkähän ne olivatkaan niitä suomalaisten (ja puumalalaisten) yleisimpiä aikeita ja tapoja parantaa tulevaa vuotta edellisiin nähden? Tupakkalakko, painonpudotus, liikuntaharrastuksen aloittaminen, oman laatuajan järjestäminen, lähes stressitön elämä. Ja niin edelleen.
Urheimmat, uskaliaimmat ja toiveikkaimmat tekevät tulevaa vuotta varten näitä lupauksia vieläpä useampia. Ja jotta päätös tuntuisi mahdollisimman konkreettiselta, se kirjoitetaan paksulla mustalla tussilla tarpeeksi kookkaalle paperiarkille ja kiinnitetään jääkaapin oveen magneetilla. Varsinkin nämä painonhallintaan liittyvät vannomiset.

Jotta saataisiin todella vauhtia ja pontta lupausten toimeenpanoon, saatetaan tehokeinona käyttää vieläpä vedonlyöntiä tai sakkosanktioita. Jos lupaaja siis tavataan jääkaapin ovelta keskiyön kellonlyömällä kinkkuviipale kielellä, suklaapatukka povitaskussa ja kaljatölkki kourassa, niin saattaa tulla kilohintaa näille viettelyksille.

Itse en ole enää moniin vuosiin harrastanut tämän sortin lupailemisia. Erinäisiä elämäntapamuutoksia on kyllä tullut tehtyä muista, luonnollisista syistä.
Uutta, ja vieläpä Suomen 100-vuotisjuhlavuotta jotenkin juhlistaakseni, olen päättänyt entistä tarkemmin perehtyä esimerkiksi tekemissäni elintarvikehankinnoissa tuotteen alkuperään ja tuotantotapaan. Tähän asti olen yrittänyt pitäytyä Suomessa tuotetuissa elintarvikkeissa. Ja jos suinkin on saatavilla jotakin oikeasti lähellä tuotettua ruokaa vieläpä tutulta tuottajalta, ostan sitä mielelläni.
Ruuan ja raaka-aineiden alkuperän selvittäminen ei aina ole yksinkertaista – saati helppoa – jos tahtotilana olisi vaikkapa hankkia mahdollisimman eettisesti ja eläinystävällisesti tuotettuja elintarvikkeita.

On enemmän ja vähemmän vapaan lehmän maitoa ja virikkeellisiä sekä virikkeettömiä munia. Siinä se vuosi kepeästi kuluukin näitä asioita selvitellessä. Toivon, että tästä Suomen juhlavuodesta tulee positiivisella ja iloisella tavalla ikimuistoinen. Niin että erityisesti kiinnitettäisiin huomiota oikeasti ja aidosti suomalaisiin tuotteisiin ja täällä tekemiseen. Ja ruokakaupan hyllyiltä saa tehdä mieltä lämmittäviä kotimaisia löytöjä.

Tuula Närvänen

Kun joulupukki eläkepäätöksen sai

Joulupukki istui massiivikelosta veistetyn pirtinpöytänsä ääressä ja siemaili nimikkokuksastaan aamukahvia. Mikäs oli siemaillessa; tontut olivat tehneet koko syksyn työtä uutterasti. Joululahjareki odotti valmiina, täydessä ja yltäkylläisessä lastissaan porotallin edustalla.
Tänäkin vuonna Pukin oli vielä lähdettävä pitkälle ja raskaalle jakelumatkalle, koska Korvatunturin Eläkekassa oli vastannut hänen eläkeanomukseensa kieltävästi. 329 vuotta ei ollut kuulemma pukin ammatin harjoittajien keskuudessa keskimäärin vielä ikä eikä mikään. Hylkäyspäätöksessä oli oikein punaisella alleviivattuna lause: ”Teillä on asiantuntijatohtorimme mukaan vielä kohtuullisesti kuntoa ja terveyttä ansaita elantonne nykyistä ammattianne harjoittamalla”. Tämä lause kummastutti pukkia. Saattoiko olla niin, että Korvatunturin Eläkekassa oli ryhtynyt vastavakoilutoimiin ja lähettänyt tiedustelijakandinsa kurkkimaan pirtin ikkunoista, koska ei pukki muistanut koskaan käyneensä kyseisen tohtorin vastaanotolla?

Viimeisen 329 vuoden aikana Korvatunturin asukkaille oli siunaantunut kaikenlaisia elämää ja työntekoa helpottavia apuvälineitä, joten saattoihan tuo perustelu osaltaan pitää paikkansa. Niihin keskimäärin ikäisiinsä kollegoihin Pukki ei ollut koskaan törmännyt. Mutta tokihan noin korkeasti koulutetut virkamiehet tiesivät, mitä puhuivat. Ja siihen oli uskominen.

Joulupukki vilkaisi taskukelloaan ja totesi, että vielä oli jokunen tovi aikaa ennen matkaan lähtöä. Muori oli jo laittanut äitien tekemää joulupuuroa muovisen annoskulhollisen mikroaaltouuniin lämpenemään ja tunnelma oli oikein jouluinen. Paitsi että säätila oli täällä tuntureilla ollut tänäkin vuonna melko oikukas. Toissapäivänä tuiskutti lunta ainakin metrin verran, mutta eilinen lämmin ilmavirtaus vesisateineen oli huuhtonut lumet mennessään. Tästä syystä poroille koitti vapaailta ja reki oli kytketty mönkijän perään.

Tulevana pajakautena Joulupukki oli suunnitellut tekevänsä sukupolvenvaihdoksen pojanpojanpojanpoikansa kanssa. Tämä oli tehnyt asiasta oma-alotteisen ehdotuksen. Nitroja oli pukki joutunut useampia kourallisia nieleskelemään. Tai mitä lie plaseboja. Ennen kuin oli uskaltanut suostua suunnitelmaan.

Tuleva työn jatkaja ei näes halunnut itseään nimitettävän Joulupukiksi enää vastaisuudessa. Uuden työtä tekevän sukupolven tulisi olla imagoltaan innovatiivinen, nuorekas, jaksava ja dynaaminen. Joten uusi – joulun iloa tehokkaasti tuottava työn jatkaja – halusi itseään kutsuttavan nimellä ”Brother Christmas” (= Veli Joulu). Itse asiassa hän oli jo ottanutkin ohjat omiin lapasiinsa. Ja päättänyt tehoja lisätäkseen työskennellä ympärivuotisesti ja valjastaa hyvää mieltä tuottavan työnsä palvelukseen erinäisiä monikansallisia yrityksiä sekä sosiaalisen median. Pelkästään näiden uudistusten ansiosta veikkonen oli saanut jo runsaasti huomiota. Sekä kutsun Linnan Juhliin.

Tästä Joulupukki kieltämättä oli hieman katkera. Häntä ei oltu kertaakaan vuosisatojen uurastuksen aikana kutsuttu minkäänlaisiin kissanristiäisiin. Nyt satakunta vuotta miestään nuorempi muori aisti väsymystä ilmassa. Niinpä hän heitti esiliinan edestään ja Ainot jaloistaan. Otti turkishaalarit ja nahkarukkaset naulakosta, sujautti kypärän päähänsä ja hyppäsi mönkijän ohjaksiin. Pukki vilkutti vaimolleen, myhäillen avasi jouluolutpullon ja istahti keinustuoliin. Napsautti uuden teräväpiirtotelevision auki ja alkoi katsoa lempiohjelmaansa ”Rakas, sinusta on tullut pullukka”.

Tuula Närvänen

Voi hyvä isä!

LV Tuula Närvänen3.11.2016

Minulla on aina ollut isä. Se sama alusta alkaen. Ja on vieläkin. Kumpaakaan isoisääni en tullut koskaan oikeasti tuntemaan. Tapasin heidät molemmat vain muutaman kerran varhaislapsuudessani. Isäni on tavallaan oman aikakautensa tyypillinen ”perussuomalainen” isä. Isä, joka pitää yllä kuria ja järjestystä, mutta jolla on myös oma vähän salainen pehmeä puolensa. Luulen, että tuon ajan isät eivät ”saaneet” liikaa pehmoilla ja hempeillä omille lapsilleen. Joten on hyvä, että heille on hellinnyt siihen lupa suhteessa seuraaviin sukupolviin. Näin tulevan isänpäivän kunniaksi kerron teille esimerkinomaisen tarinan omien nuoruusvuosieni elämänmenosta ja tuosta isän roolista.

Pikkulikkana teini-iän kynnyksellä, 14. ikävuoden kieppeillä tuli eräänä hyvinkin syksyisenä lauantai-iltana tyttärelle aivan ylitsepääsemätön huvittelunhalun puuska. Kuinkas ollakaan, sattui sopivasti samana viikonloppuna olemaan yökylässä naapurin vuotta nuorempi tytöntypykkä.

Neitokaisilla saattoi olla etukäteen selvitettynä seurapiirikalenterista, että juuri tuona lauantai-iltana olisi Jyvälän maamiesseuran talolla tanssit. Matkaa paikan päälle oli 12,3 kilometriä suuntaansa. Vanhemmatkin joskus kävivät vastaavanlaisissa tapahtumissa ja tuolloin oli tapana lähteä iltaa viettämään koko perheen voimalla. Silloin kun päätettiin lähteä. Nyt ei oltu näin päätetty.

Tanssit alkoivat yleensä iltakahdeksan maissa. Sivukylillä asui paljon kaikenikäistä tanssi-intoista ja -taitoista väkeä. Iltamissa käyminen oli yleistä sen ajan sosiaalista kanssakäymistä. Ja somettaahan mekin haluttiin!! Oltiin käyvinämme nukkumaan talon vinttihuoneeseen.  Jopa poikkeuksellisen aikaisin. Vanhemmat eivät epäilleet mitään, joten suunnitelmalla oli mahdollisuus onnistua.

Sen hulppeampia logistiikkavälineitä meillä ei ollut. Ainoastaan sen aikaiset perusfillarit, joissa ei ollut vaihteita – saati valoja tai muita luksusvarusteluja. Menomatkalle sattui vielä sadekuuroja, joten vähän olivat paidat märkinä jo perille päästyämme, vaikkei oltu ehditty vielä edes tanssia. Matkaan lähtiessä oli laitettu vähän maskaraa ripsiin, mutta tässä vaiheessa vesiliukoiset värit olivat valahtaneet poskille. Siinä seisoivat lippuluukulla naispuoliset Batman ja Robin. Ehkä vähän vaivautuneina tuttujen tuijotuksesta. Yhtään huonoa omaatuntoa eivät parantaneet ne lukuisat naapureiden kyselyt siitä miksi vanhempamme eivät olleet lähteneet tansseihin.

Siinä sitten humpattiin ja valssattiin ilta nauttien koko rahan edestä. Paluumatka sujui vähän suotuisammissa merkeissä: sade oli tauonnut ja kuu oli tullut esiin pilvien takaa valaisemaan kotimatkaamme. Kukaan ei ollut kotona huomannut meidän pistäytymistämme virkistysmatkalle ja kaikki tuntui menneen putkeen.

Kunnes tuli arki ja maanantai. Ja some oli taas toiminut. Isä meni kirkolle asioille ja eiköhän jo joku ehtinyt ihmettelemään siellä ääneen, että mikseivät isä ja äiti olleet tansseissa, kun tytärkin kerran oli. Että se siitä. Isä tuli autolla hakemaan minua ja tuota naapurin tanssikaveriani koulusta kotiin. Jotenkin aistimme takapenkillä istuessamme ilmapiirissä pientä kireyttä. Kun sitten isä pysähtyi naapurin tienhaaraan päästääkseen kaverini pois kyydistä, käski hän kaveriani pyytämään isukiltaan selkäsaunan kotiin tuliaisiksi.

Me ei tykätty tästä.

Tuula Närvänen

Munamiestä ja muuta mutinaa

Tuula Närvänen kesäkuva1.9.2016

Tuolta se tuli. Ja tonne se meni. Kesä. Taasko se kävi niin silmänräpäyksessä? Eipä siinä mitään uutta. Kun on aurinkoisen ja lämpimän sään, iloisen hulinan ja monenlaisen tekemisen ja tapahtuman keskiössä, niin aika kuluu kuin siivillä. Joka kerta jälkikäteen ajateltuna – liian nopeasti.
Puumala on ”kesäpitäjä” – lomalaisen paratiisi. Näin se on ollut niin kauan kuin minä muistan. Vaikka esimerkiksi 1970-80 -luvulla täällä kotikunnassa ympärivuotisten asujien joukko oli kolminkertainen nykyiseen verrattuna, niin jo silloin tuntui siltä, että talvi on täällä eräänlaista henkistä kaamosaikaa ja kesällä vasta elämä jatkuu. Tai sitä siis on.
Kun nuorison ja lasten lukumäärä suhteessa muuhun porukkaan vähenee kylillä entisestään peruskoulun jälkeisten jatko-opiskelumahdollisuuksien puutteessa, niin sekin osaltaan lisää tätä katu-aneemisuuden tuntua. Mopopojat ja -tytöt ovat kuolemassa sukupuuttoon.
En tiedä, mitä voisi tehdä kylän ja kunnan elävöittämiseksi ympäri vuoden. Kesä on kuitenkin vain se neljännes koko potista. Ikuisuusongelman ratkaisemiseksi on aikojen saatossa virinnyt monenlaista ideointia ja kokeilua. Ilman sen pysyvämpää tai selvästi mitattavaa hyötyä.

Julkisuus – hankittuna missä vaan muodossa – lisää tietoisuutta tietyistä asioista. Tai paikoista. Ja myönteinen, positiivinen julkisuus on monesti vieläkin makeampi juttu. Tai ei siitä ainakaan haittaa ole. Tästä tulee seuraavaksi mieleen se, että miten kunnan tulevaisuus muuttuisi konkreettisesti vakaampaan tai taloudellisesti myönteisempään suuntaan tämän runsaan positiivisen julkisuuden siivittämänä. Puumalassa on kesäasukkaana aika monta tämän hetken superjulkkista. Ja nämä hyväntahtoiset sanansaattajat vyöryttävät paikan päälle vielä muutaman lisää – ainakin pistäytymään. Tämän sorttiset pikku piristysruiskeet ovat kuitenkin kunnan imagon kohottamismielessä mielestäni vain eräänlaista hätäensiapua.
Samoin kuin se, että kuntaa eteenpäin luotsaava johtaja on itse nuori, dynaaminen ja ihmisläheinen. Ja elokuva- ja televisiotieteen dosentin Veijo Hietalan mukaan luo tällä imagollaan samanlaisen kuvan myös johtamastaan kunnasta. Mitä voitaisiin kutsua maallemuuttajaa ihan pikkuisen harhaanjohtavaksi markkinoinniksi. Mutta totta puhuakseni; ei taida kukaan pystyä keksimään ikuisuuskysymykseen mitään ongelman lopullisesti poistavaa ratkaisua.

Muistelen, että jossakin keskustelussa on sivuttu sellaista vaihtoehtoa, että Puumalasta tehtäisiin vaan reilusti eläkeläisten – ja mieluummin varakkaiden sellaisten – loppuelämän keidas. Alkuasetelmaa ajatellen tämä tuntuisi enemmän myötävirtaan ajelehtimiselta. Ei tarvitsisi kuin saada Munamies, Jethro, Aku, Ville ja muutama muu pyöreän pöydän tv-julkkis tänne eläkepäiviään viettämään, niin verorahat olisivat tässä paketissa vieläpä se pienin etu. Parempana bonuksena saisivat sen ajan muut vanhainkodin asukkaat enemmän kaikenlaisia virikkeitä ja hauskuutta. Ja hoitajat lisää työpaikkaliikuntaa, kun vipeltäisivät ympäri kylää metsästämässä näitä eläväisiä asukkeja. Jos oikein onni potkii, ja Luoja suo, niin ehdin vielä itsekin nauttia siitä näytelmästä. Aitiopaikkalippuun ei kylläkään taida rahkeet riittää.

Tuula Närvänen

Eläimellistä melankoliaa

Tuula Närvänen kesäkuva19.5.2016

Aamulla auringon noustua kävelen metsäpolkua pitkin Saimaan rantaan. Uskollinen aamulenkkikaverini juoksentelee iloisena edelläni metsän halki. Väliaikaetapille päästyämme istahdan hetkeksi rantakalliolle nauttimaan lämpimästä auringonpaisteesta- samalla kuunnellen lukuisten vesilintujen monivivahteista ääntelyä.

Katson huvittuneena, kun vehnänvärinen, kiharakarvainen ystäväni kahlaa ponnekkaasti mahaansa myöten järvessä ja metsästää innokkaasti vesikirppuja jotka liukuvat vauhdilla tyynen järven pintaa pitkin. Koirani jaksaisi harrastaa tuota leikkiään tuntikausia, jollen kutsuisi sitä jatkamaan matkaa kanssani. Yhdessä on tuplasti mukavampaa nauttia kevään tuoksuista, väreistä ja äänistä.

Haikeus valtaa mielen, kun muistan yhtäkkiä, että tämä poikakoirani täyttää kuukauden päästä jo viisi vuotta. Sehän oli vasta eilen, kun hän muutti luoksemme hurmaavana pikku villikkona. Ei kannattaisi-enkä haluaisi-miettiä etukäteen sitä päivää, kun joudumme erkanemaan toisistamme.

Meillä on kotona ollut aina monenlaisia kotieläimiä. Alun perin maalaistalon tyttö kun olen. Muistan vieläkin elävästi ne traagiset hetket, kun joku kotieläin kuoli. Tai lehmiä talutettiin teurasautoon. Joka kerta pääsi itku, eikä siitä murheesta tahtonut loppua tulla. Jotenkin on vaan aina ollut niin, että muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta eläinystävien menetys on ollut koettelevampi kokemus kuin useimman ihmisen kuolema. Olen kuullut monen muunkin sanovan samoin.

Johtuuko se kenties siitä, että koira, kissa tai muu pitkäaikainen, nelijalkainen perheenjäsen on kaikkine empaattisine, sympaattisine ja sosiaalisine ominaisuuksineen niin ylivertainen ihmisverrokkeihin nähden, että nämä eivät edes välttämättä ole vertailukelpoisia keskenään. Eläintä kohtaan ei normaali ihminen voi tuntea katkeruutta, vihaa, kateutta. Tai muitakaan kielteisiä tunteita. Lemmikki tyytyy siihen mitä saa. On aina uskollinen kuuntelija ja asuinkumppani. Ei valita eikä arvostele. Tai no …..

Olen nyt vajaan vuoden toiminut aktiivisesti täällä Puumalassa Mikkelin Eläinsuojeluyhdistyksen vapaaehtoisena avustajana. Pääasiallisesti toimenkuvaan kuuluu kurantin kirpputoritavaran kerääminen ja toimittaminen perille Löytöeläintalolle. Tässä harrastuksessani olen sananmukaisesti usein törmännyt perin vakavaan ongelmaan. Minuun ottavat yhteyttä iäkkäämmät ihmiset, joilla ei ole enää lemmikkiä. Kissa tai koira on poistunut sateenkaarisillalle ja surun maalaa vielä mustemmaksi se tosiasia, että ei ole iän/terveydentilan takia mahdollisuutta ottaa enää uutta kotieläintä. Saan näiltä ihmisiltä lahjoituksena kyynelten kastelemia kaulapantoja, taluttimia ja kissanruokapurkkeja.

Eläinrakas on eläinrakas viimeiseen hengenvetoon. Ja on aika julmaa kieltää tämä maailman paras terapiamuoto ikääntyvältä. Tämän sortin ikävyyttä lieventääksemme olemme muutaman koiranomistajaystävän kanssa päättäneet perustaa Puumalaan Kaverikoiraporukan. Tulevana syksynä alamme kouluttautumaan tehtävään ja keväällä 2017 saatamme olla jo iskussa ja valmiina vaikkapa ensimmäiseen vanhainkoti- tai päiväkotivierailuun. Asiasta kiinnostuneille nappasin Kennelliiton sivulta vähän lisävalaistusta aiheeseen.

Kaverikoiratoiminta alkoi Suomessa vuonna 2001 Kennelliiton ja avustajakoirakouluttaja Leena Rajalan yhteistyönä. Ensimmäinen kaverikoirakurssi järjestettiin Paimiossa, josta toiminta laajeni eri puolille maata. Tällä hetkellä toiminnassa on mukana jo noin 1200 koirakkoa. Kaverikoiratoiminnan ideana oli tuoda koirien terapeuttiset vaikutukset mahdollisemman monelle.

Koirien kouluttaminen erityistehtäviin on vaativaa ja aikaa vievää ja niinpä kehitettiin toimintamalli, jossa tavalliset perhekoirat omistajineen voivat tuoda iloa ja lämpöä erityisryhmien, kuten vanhusten, vammaisten ja lasten, arkeen. Kaverikoirat ovat siis tavallisia kotikoiria ja niiden omistajat vapaaehtoisia ”maallikkoja” eikä toiminnassa ole kyse ammattimaisesta terapiasta. Koiranohjaajatkaan eivät ole käynneillä töissä, heille ei makseta palkkaa eikä heillä ole terapeutin pätevyyttä.

Kaverikoira-nimi todettiin sopivaksi kuvaamaan näitä karvaisia hyväntekijöitä. Kennelliiton kaverikoiratoiminta määritellään eläinavusteiseksi toiminnaksi. Eläinavusteinen toiminta on useimmiten koirien avulla tapahtuvaa vapaaehtoista toimintaa, jossa toimijat ovat saaneet vähintään perehdytyksen ja sen käytyään saaneet valmiuden vierailla erityisryhmien luona koulutuksellisista tai virkistyssyistä. Kaverikoiratoiminta tarjoaa mahdollisuuksia asiakkaan elämänlaadun parantamiseen ja vaikuttaa sitä kautta positiivisesti ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

Kaverikoiratoiminta on ennen muuta pitkäjänteistä toimintaa, jossa edellytetään koiranomistajalta sitoutumista. Käynnit tehdään käyntikohteiden toiveiden, ei koiranomistajien aikataulujen, mukaisesti.

Kaverikoiratoiminta alkoi ja on jatkunut pyyteettömänä vapaaehtoistoimintana, jossa empaattiset ja hyväntahtoiset koiranomistajat tarjoavat oman koiransa ystävyyttä myös toisen ihmisen iloksi. Kaverikoiratoimintaan pääset mukaan kaverikoirakurssin käytyäsi. Kaverikoiraohjaajan tulee olla Kennelliiton jäsen ja uusien kaverikoiratoimintaan mukaan tulevien koirien tulee olla Kennelliiton koirarekisterissä tai FIX-rekisterissä tunnistusmerkittynä.”

Tätä asiaa on ”haudottu ” Puumalassa tietyllä pienellä porukalla jo pitempäänkin. Hanketta on viivästyttänyt se, että uusia koulutusryhmiä perustetaan harvoin, koska yleensä ryhmän koko on vähintään 20 koirakkoa. Toinen ongelma on aikataulujen sopivuus ja sujuvuus, koska meitä lähin kouluttava taho on Savonlinnassa. Mutta jos täältä löytyy se lähemmäs 20 innostunutta koirineen niin koulutus voidaan järjestää täällä. Kaverikoiraksi haluava ohjaajineen esitestataan, joten kenenkään ei tarvitse itse arvioida sitä, sopiiko ko. toimintaan.

Itseäni hankkeeseen inspiroivat halu jakaa koirailoa sitä kaipaaville ja se, että näissä eläinasioissa tuppaa tutustumaan aina vaan aivan uusiin, ihmeen ihaniin ihmisiin ja heidän lemmikkeihinsä. Sekä tämä pieni lainaus joka on peräisin eräältä jo Kaverikoiratoiminnassa mukana olleelta:

”Vaikuttavin vierailu oli kuitenkin sairaalan vuodeosastolla, kun sängyssä maanneen pikkuruisen puhumattoman ja liikkumattoman mummon käsi nostettiin koiran pehmeälle turkille. Mummon silmistä valuneet kyyneleet kertoivat enemmän kuin mitkään sanat”

 

Näiden saatesanojen myötä haluan toivottaa oikein Hyvää ja eläinystävällistä kesää kuntalaisille ja kesävieraille!

Tuula Närvänen

Kunkkukertoimia

LV Tuula NärvänenHaluatko miljonääriksi? En minäkään. Monta kertaa on tullut luettua tarinoita aikojen saatossa lottomiljoonia voittaneista. Ja niistä liian suurten rahojen tuhoamisista – entisistä lottovoittajista. Muhkeat jättipotit houkut-televat monia. Ymmärtäähän tuon; ylimääräisillä euronipuilla voisi toteuttaa monia sellaisia haaveita ja unel-mia, jotka ovat vain rahan kautta toteutettavissa.
Veikkaus yhtiönä kerää ”vapaaehtoisia verorahoja” ruokkimalla tällaista haaveajattelua. Ajattelun tueksi teh-dään pelaaminen helpommaksi ja vaivattomammaksi koko ajan. Pelaajat on rekisteröity ja kortitettu niin, että vielä jonkun roposen voitettuaan pelaaja on helppo koukuttaa laittamaan nämäkin ”suurvoitot” kiertoon. Ettei tarvitse monen mutkan kautta Panamalle asti lähetellä. Rekisteröityä pelaamista on sittemmin vielä enti-sestään helpotettu: vilauta ajokorttia, Kela-korttia tai …no…mitä vaan…korttia – niin jo voittoja ropisee peliti-lille.
Tiesittekö, että kaikkien näiden yhteenlaskettujen markkinointiponnistusten ja jatkuvien peliuudistusten on ollut määrä lisätä killinkejä köyhtyvän valtion kirstun pohjalle. Pelaajat ovat kuitenkin reagoineet tällaisiin harkittuihin toimenpiteisiin vähän olkapäitään kohautellen. Markkinamiesten täytyisi olla enemmän ajan tasal-la ja kansan ”hermolla” tajutakseen, että nämä toimenpiteet eivät pelkästään riitä.

Televisiomaailmassa on jo pitkään ollut suuressa kansansuosiossa erilaiset tosi-tv-sarjat ja -tuotannot. Näiden koukuttavien ohjelmien päähenkilöihin ja ”tähtiin” voi niin helposti samaistua ja heidän tekemisiinsä uppou-tua. Veikkaus seuraa myös sangen kiinnostuneena ajan trendejä ja imee vaikutteita näistä sarjoista lähitulevai-suudessa lanseerattaviin markkinointikampanjoihinsa.
Jo jonkin aikaa edellä mainitun yhtiön valikoimiin kuulunut Naapurit-peli on saamassa nyt uusia vaikutteita tästä reality-maailmasta. Veikkauksen jaettavat voittovarat vähenevät ja joku ehti jo mennä tekemään kyselyn Kuluttaja-asiamiehelle tästä Veikkauksen sloganista ”Suomalainen voittaa aina”. Että mitä se tarkoittaa, kun ei sitä voittoo ny oo tullukkaa”…. niin rahapeliyhtiö päätti pistää koko kansalle jauhot suuhun täydellisellä yllätystempauksella.

Naapurit-arvonnan pikavoittona voit saada naapurit vierailulle! Mitäs tästä rahasta! Aletaan elvyttää unohduksiin vaipunutta, entisaikaista kyläilykulttuuria uusiin ulottuvuuksiin. Ennaltaehkäistään syrjäytymistä! Mahtavaa! Uutuutena on jokapäiväisen arvonnan ja sen sunnuntaisin tapahtuvan viikon pääarvonnan lisäksi myöhäisillan arvonta!! Ja voitot ovat nostettavissa heti arvonnan päätyttyä, saman tien!
Että älä käy liian aikaisin nukkumaan, koska varsinkin harvaan asutulla haja-asutusalueella voi kestää jonkin aikaa ennen kuin voittosi saapuu kotiovellesi. Jos olet laittanut rastin ruutuun ”kunkkukerroin” – voi ovellasi seisoa hetken päästä raavas uros. Ja jos lisäksi laitoit rastin ruutuun ”tuplakertoimet” – heitä voi olla ihan kak-sin kappalein. Tasa-arvovaltuutettu tulee epäilemättä vaatimaan kuponkiin myös vaihtoehdon tälle urokselle. Voitto on kuitattava heti sen saavuttua. Viralliseen valvojaan voi olla yhteydessä jos voitto ei miellytä. Hän kuitenkin todennäköisesti ilmoittaa sinulle, että lahjahevosen suuhun ei kannata kurkistella. Tästä mainitaan sillä pienellä kirjoitetulla tekstillä. Kupongin takapuolella. Nyt sunnuntaisin on peräti viisi päävoittoarvontaa!! Että ei muuta kun pelailemaan, ystävät.

Tuula Närvänen

Yritetään – Yhdessä!

LV Tuula NärvänenMie olen paljasjalkainen puumalalainen. Ja paluumuuttaja. Oli niin mukavaa muuttaa tänne tuolloin vuonna 2005, kuudentoista vuoden muualla asumisen jälkeen, että suoritin tuon paluumuuton myöhemmin vielä toistekin. Toisella kertaa olin tosin poissa vain kolme vuotta. Niin paljon nopeammin tuli ikävä kotikuntaa ja tätä ainutlaatuista asuin- ja elinympäristöä.

Hyvän matkaa toistakymmentä vuotta muualla asuessani ansaitsin elantoni vähittäiskauppa-alan pienyrittäjänä. Ja kävi lopulta niin onnellisesti, että sain viettää muutamat viimeiset yrittäjävuoteni täällä Puumalassa. Olin tehnyt tuota kauppiasyrittäjän työtä jo kauan, eikä työn kuva tänne muutettuani muuttunut sinällään sen erilaisemmaksi. Kuitenkin saman työn tekeminen täällä, lukuisten entisestään tuttujen ihmisten keskellä, tuntui siltä kuin olisi suorastaan lomalle päässyt.

Päivittäistavarakauppa
– jos ei moni muukaan yrittämisen ala – ole helpointa juuri Puumalassa. Yrittäminen, jonka tuloksen teon perustana ovat liikkeessä henkilökohtaisesti käyvät asiakkaat, on täällä erittäin haasteellista.
Kilpailua yritysten välillä täällä ei juurikaan ole, mutta kilpailijoiksi on laskettava myös lähikaupunkien samoja palveluja tuottavat yritykset. Kun täältä lähtee Imatralle tai Mikkeliin jonkun sellaisen palvelun tai tavaran takia, jota täältä ei yksinkertaisesti saa, tulee samalla reissulla hankittua niitäkin artikkeleita, joita Puumalastakin olisi saanut.

Vuodenvaihteessa
vapautuneet kauppojen aukioloajat ovat kuuleman mukaan täälläkin aiheuttaneet ahdistusta jollekulle yrittäjälle. Kun kuluttajat tietävät, että on vain kauppiaasta kiinni, pitääkö esimerkiksi juhlapyhinä liikettä auki, niin sitä jo osataan automaattisesti odottaa, että näin tapahtuu. Se on sitten toinen asia, miten kannattavaksi nämä aukiolotunnit muodostuvat yrittäjälle.

Puumala
on mökkikunta ja talviasuttavia mökkejä on runsaasti. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että mökeillä ei käydä edes pitemmillä lomilla, jos säät eivät ole lomailijoille suotuisat. Nyt esimerkiksi hiihtolomien aikaan moni taisi jäädä kaupunkiin tai suunnistaa lumisemmille seuduille hiihtelemään. Myös nuo pienet lisämyynnit, joita satunnaiset kävijät tuovat tullessaan, olisivat tervetulleita.

Yrittäjäyhdistyksen toiminta on ollut kuitenkin eläväistä ja yrittäjien yhteistyö vaikuttaa nyt ulkopuolisen silmin katsottuna hienolta. Uusia ideoita ja niiden toteutuksia on nähty esimerkiksi joulukylän muodossa. Eikä yhteistyö rajoitu varmaan siihen. Iloinen asia on myös se, että jo vähän aikoinaan hiipuneita ja lepotilassa olleita yrityksiä on herätetty uudestaan henkiin menestyksekkäästi. Sahanlahti on mielestäni siitä oikein piristävä ja mahtava esimerkki. Hienoa on myös yrittäjien yhteistoiminta tuolla sivukylillä: muun muassa Lintusalo-Niinisaari-akselilla ja Hurissalossa. Olen niin inspiroitunut tästä täkäläisestä yrittäjä-mentaliteetista, että taidan vielä itsekin tarttua ”sorviin”. Aika näyttää, miten ja missä muodossa. Yritetään yhdessä – Puumalassa!

Tuula Närvänen

Onks pakko jos ei taho?

LV Tuula NärvänenVapaaehtoinen on suomalainen. Hän on useimmiten yli 35-vuotias ja niin sanotun kauniimman sukupuolen edustaja. Jos tiedät, mitä tarkoitan. En siis tarkoita, että kauniimpi olisi myös automaattisesti jotenkin tyhmempi – helpommin höynäytettävä. Olen vaan joskus kuullut sanonnan, jonka mukaan ”tyhmä työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä”. Ja se ei vielä riitä, että tekee työtä – vaan tekee sitä ilmaiseksi. No kuka nyt NIIN tyhmä olisi?? Aihe alkoi kiinnostaa tilastojen ja tutkijoiden silmin kovastikin, koska olen huomannut sortuneeni tämän sortin tyhmyyteen itsekin. Useiden vuosikymmenien kuluessa – toistuvasti.

”Vapaaehtoistoiminta on omista arvoista lähtevää, toisten ihmisten (muun kuin lähiomaisen), yhteisöjen tai ympäristön hyväksi tehtyä työtä, jota ei tehdä rahallista korvausta vastaan. Vapaaehtoistoiminta tuottaa yleistä hyvää ja lisäarvoa kaikille osallisille ja on merkki tekijänsä halusta vaikuttaa ja osallistua. Vapaaehtoistyö lisää elämänlaatua, terveitä elinvuosia ja on suositeltavaa kaikille.” Tällainen määritelmä aiheesta osui silmään Toimintasuomi-nimisen nettisivuston etusivulla.

Kuulemani
mukaan jo kolmannes suomalaisista tekee vapaaehtoistyötä. En tiedä, miksi vapaaehtoistyön piiriin ei lasketa lähiomaisen hoitamista tai auttamista. Onhan sekin työtä, josta ei juurikaan saa rahallista korvausta ja silti saattaa – parhaassa tapauksessa – lisätä myös tekijänsä elämänlaatua ja terveitä elinvuosia. Saattaa tosin jossakin tapauksessa vähentääkin. Ja tämä toiminta säästää pitkän sentin yhteiskunnan menobudjetissa. Niin kuin moni muukin vapaaehtoisuuteen perustuva toimintamuoto.

Vapaaehtoistyö näyttää kasaantuvan jo valmiiksi aktiivisten hartioille. Tahtoo sanoa, että ne, jotka ovat vapaaehtoisena toimijana jossakin asiassa, ovat sitä myös jossakin toisessa. Tämä lienee laskettava sen tyhmyyden piikkiin, kun ei osata sanoa ei hyvälle ja houkuttelevalle tarjoukselle. Vapaaehtoistyön kun on todettu aiheuttavan tekijälleen hyvää mieltä, lisääntyvää endorfiinituotantoa ja sitä myöten parempaa elämänlaatua, pitempää elämää ja – uusia vapaaehtoishankkeita.

Tutkimuksissa on myös todettu, ikävä kyllä, että kutakuinkin noin 25-38-vuotiaita nykynaisia – eikä varsinkaan miehiä tahdo enää houkuttaa tällaiset perinteiset vapaaehtoistehtävät. Nuoremmista puhumattakaan. Tarvitaan siis uusia ja enemmän aikaansa seuraavia vapaaehtoisen tekemisen muotoja. Olenkin ollut jo vähän huolissani siitä, miten minun mahtaa käydä sitten, kun olen vanha ja kykenemätön. Kuka minun kanssani sitten, itse ollessani ysikymppinen, somettaa kun valtaosa entisistä fb-kavereista on jo heittänyt hiiren nurkkaan. Onks pakko, jos ei taho?

Tuula Närvänen