Monikulttuuria mustikkametsässä

LV Timo Korppi, kirjalijaMonikulttuurisuus on ollut kesän ehkä kuumin puheenaihe, marjanpoiminnan ohella. Yhdistetäänpä tässä mutkia oikoen molemmat.
Metsämarjoista ja muista luonnon anneista hyödynnetään tällä haavaa noin 10 prosenttia, jos sitäkään. Ilman jokavuotista tuhansien thaimaalaisten ahkeraa työpanosta tuokin määrä saattaisi jäädä puoleen.
Mistä siis rutina ja räpätys tätä haja-asutusalueiden monikulttuuripläjäystä vastaan?
Totta kai tässä jokamiehenoikeuden joustavaan hyödyntämiseen perustuvassa toiminnassa on myös lieveilmiönsä. Kerron yhden ihan kotinurkilta. Haravapartio oli virittänyt kynsitulet ja aloitteli lounaansa kokkailua keskellä tietä, joka johti kotiini ja myös lähinaapuriin. Satuin paikalle ja etsin puolitusinaisesta miesjoukosta sen, joka osasi useimman sanan englantia. Selvisi, osin hiekkaan tikulla piirrellen, että työnantaja oli ohjeistanut tekemään tee- ym. tulet tien pohjille, ei maastoon. Fiksua sinällään, kukapa meistä metsäpaloa nurkilleen haluaisi.

Mutta, siltä marjapartiolta puuttui tieto ja yleinen ymmärrys, ettei tietä voi katkaista nuotiolla muulta liikenteeltä. Tukkitiellä jossakin Puumalan korvessa moinen on mahdollista rekikelien ulkopuolella, mutta ei keskellä harvaakaan asutusta. Yhteisymmärrys löytyi nopeasti. Kiitellen, kumarrellen ja anteeksi pyydelleen thaimaalaiset poimintakoneet sammuttivat tulen ja itse peitin notskin jäljet, ettei naapuri saapuessaan rupeaisi ihan kauheasti ihmettelemään.
Tämän kaltaisia arjen hankaluuksia poimintaporukoihin varmasti liittyy, mutta ne on kaikki hyvällä tahdolla ja joustavuudella ratkaistavissa. Pitää nähdä asian hyvät ja positiiviset puolet itsekkäiden minäminä piilolinssienkin läpi.

Suomi joutuu väistämättä pienentämään kehitysapuaan. Joutaa pienentääkin silloin kun rahaa jaetaan holtittomasti ja vastaanottajamaassa ministerit ja muut virkamiehet ostelevat niillä mersuja ja bemareita. Parempaa kehitysapua kuin marjanpoiminta ja sienien keruu tuskin voisi kuvitella, sillä vaikka reissujen järjestäjät tekevät tiliä niin samoin tekevät poimijat. Hyvän kesän tienesteillä kohennetaan kummasti omaa elintasoa, voidaan satsata asumisen tasoon, lasten koulutukseen, kenties oman kylän asioiden monenlaiseen parantamiseen. Siis siihen, jota vastikkeettomalla kehitysavulla periaatteessa voisi tehdä, jos se perille menisi.
Metsien ja marjamaiden reunalla kulttuurit kohtaavat. Jos ne törmäävät niin syy ei ole useinkaan vieraiden vaan riittämättömän informaation, josta syyttävä sormi voi osoittaa marjafirmoja. Ja pikkurillin verran myös viranomaisia.

Ei olisi temppukaan, eikä edes maksaisi kymppejä enempää, monistaa poimijoille maastokarttoja, johon punaisella tussilla yksityiset, kielletyt tai ei suositeltavat alueet. Vihreällä valtion, seurakuntien tai muuten vapaasti mutta vastuullisesti hyödynnettävät alueet. Ei tässä mitään maksullisia mobiilivinkkejä parhaista marja-apajista tarvita, ne jokainen poimija ja porukka löytää kyllä kun tietää mistä saa etsiä. Sen jälkeen ei kenenkään tarvitse tonttinsa rajoille kodinturvajoukkoja rekrytoida.
Meidän paikallisten, niin maalaisten kuin mökkiläistenkin pitää yhtenä miehenä vaatia keräyspelin sääntöjen edelleen tarkentamista ja kun siihen on päästy, yllä kerrotun kaltaisilla käytännön toimilla saadaan joskus tulevaisuudessa toinen 10 prosenttia marjoista talteen, lisää verotuloja valtiolle ja kehitysapua leikattua luonnollisella tavalla siirtämällä painopistettä ahneiden ja korruptoituneiden virkamiesten lihottamisesta ahkerien puurtajien suosimiseen.

Ennakkoluuloista olisi syytä hankkiutua eroon. Suomalaiset ovat itsekin matkustaneet leveämmän leivän perässä Amerikkaan, Ruotsiin ja ties minne, vain kohdatakseen aluksi epäluuloja ja kateutta. Se voitettiin ahkeruudella, rehellisyydellä ja maailman parhaalla työmoraalilla. Annetaan thaimaalaisille, kuten annettiin Vietnamin pakolaisillekin vuosia sitten, mahdollisuus näyttää kykynsä ja kyntensä. Heidän ahkeruutensa ja menestyksensä on meille kaikille paras palkinto.

Timo Korppi

Sivistyksen siipien havinaa

LV Timo Korppi, kirjalijaKun koko kesäkuu kärvisteltiin kylmässä ja sateessa, helteet, vaikka lyhyetkin, olivat tervetullutta herkkua. Muistuttivat siitä, että ilmastonmuutos ei kuitenkaan ole kokonaan pilannut tai pilaamassa suomalaisten ikiomaa henkireikää. Kesälomaa ei ole kaikilla, mutta onneksi kesä on, meillä eläkeläisilläkin.

En malta olla puuttumatta politiikkaan, joka on viime kuukausina osoittanut, kuinka pahaksi se on ihmisille. On vaikeaa purematta niellä uuden hallituksemme kaikkia säästöpäätöksiä ja ”välttämättömiä” leikkauksia, koska kansakunnan ikimuistoinen selkäranka, kulttuuri- ja sivistystoimi, koululaitoksesta puhumattakaan joutuvat uhrilampaan rooliin. Kaiken järjen mukaan juuri niistä ei pitäisi leikata vaan päinvastoin panostaa niihin entistä päättäväisemmin.

Kansakunnan tulevaisuus ja toivo ovat sivistyksessä, kulttuurissa ja koulutuksessa. Kaikki muu on loppujen lopuksi toissijaista.

Japanilainen viisaus sanoo, että vain puutarhan hoito on välttämätöntä. Vanha kreikkalainen sananlasku antaa saman aseman purjehtimiselle. Suomalaisten kannattaisi valita omaksi mantrakseen joku kolmesta yllämainitusta.

Itse valitsisin sivistyksen, koska sitä tarvitaan kulttuurin tuottamiseen ja siitä nauttimiseen. Sivistystä tarvitaan myös omaksumiseen ja oppimiseen, jota koulutus kaikilla tasoilla on.

Sivistykseksi riittää hyvin meille kaikille mahdollinen sydämen sivistys. Olin menneenä viikonloppuna todistamassa sydämen sivistystä käytännön tasolla, kun juhlittiin erään perheenpään 80-vuotispäiviä täällä Puumalassa. Väkeä oli viljalti ja tunnelma yhtä upea kuin sääkin. Kaikki osallistujat perheenjäsenistä tuttaviin, kyläläisiin ja vähän ulkopuolisempiinkin juhlijoihin tuottivat sen yhteisöllisyyden kokemuksen, joka alkaa Suomessa olla häviävä luonnonvara. Oli ilo nähdä juhlakalun ja hänen puolisonsa vilpittömän iloisia ja hyväntuulisia kohtaamisia vieraidensa kanssa. Muisteltiin menneitä ja pohdittiin tulevia. Päiviteltiin päivänkohtaisiakin, mutta ennen kaikkea oltiin luontevasti kiitollisia siitä, mitä meillä kaikilla on tänään ja tässä. Toisemme.

Kukaan ei muistanut noina tunteita Kreikan kriisiä, maailman muita palopesäkkeitä tai edes idästä jälleen uhkaavia ukkospilviä. Yhteisöllisyys, sinä, minä ja me, nousi hetkesi kaiken maallisen murheen yläpuolelle.

Hyvillä mielin minäkin toivottelin lähtiäisiksi, kuten italialaisissa sukujuhlissa tavataan sanoa, ”cent anni”. Eläköön juhlakalu vähintään satavuotiaaksi.

Tein päivästä itselleni todellisen perinnepäivän keräämällä vielä illan iloksi pellon pientareelta litran ahomansikoita. Muistelin lapsuutta, jolloin mansikat pujotettiin heinänkorteen, ja vietiin äidille näytiksi ennen kuin ne popsittiin makeisiin suihin.

Huomasin ja huomaan tällaisina hetkinä pohtivani yhä enemmän, mikä meitä ihmisiä vaivaa. Mistä syntyvät eripurat, kauna ja kateus, jotka keskinäisessä kanssakäymisessä ovat jo valtavirtaa. Ja niistä kumpuavat sodat, tappaminen, naapurien ja naapurikansojen oikeuksien polkeminen verukkeilla, jotka eivät ole historian valossa lähellekään relevantteja. Ainoastaan omatekoisia selityksiä ahneudelle ja omanvoitonpyynnille.

Onneksi meillä kaikilla on vielä niitä hyviä hetkiä, vaikka perhejuhlien tai nostalgisten mansikkaretkien kautta, jolloin sivistyksen havina on läsnä ja pieniä onnen pipanoita putoilee niskaan. Juuri silloin nousee mieleen ajatus, josta uskallan olla ylpeä, vaikka se ei oma tai ainutkertainen olekaan. Välittäkää toisistanne!

 

Timo Korppi

Havaintoja hiekkalaatikolta

LV Timo Korppi, kirjalijaKevätaamu pihaan rakennetulla hiekkalaatikolla voi pahimmillaan olla kuin politiikan temmellyskentältä siirretty mikrokosmos.
Kahden nelivuotiaan kesken tulee kinaa, joka äkkiä eskaloituu suukovusta hiekan heittelyksi ja pian äidit joutuvat kantamaan parkuvat kersat kotiin rauhoittumaan, pahimmassa tapauksessa silmälääkäriin.
Näinhän se meni isommallakin hiekkalaatikolla eli Arkadian mäellä. Politiikan nelivuotiaat pistivät homman viime metreillä läskiksi ja show oli sitä luokkaa, että myötä häpeä oli sitä katsellessa ja kuunnellessa tunteista vähäisin.
Asioita olisi pitänyt hoitaa kuten urheilussa, kalkkiviivoilla rutistettaessa kisat joko voitetaan tai hävitään. Kun nyt uutiset kertovat, että Suomi on putoamassa Pisahuipulta koulutustilastojen hännille jo muutamassa vuodessa, poliitikot riitelevät lillukanvarsista eivätkä keskity olennaiseen, asioiden nopeaan priorisointiin ja tilanteen pelastamiseen.
Jälleen yksi väärin sammutettu tulipalo eskaloitumassa roihuksi, joka uhkaa polttaa poroksi koko tulevaisuutemme.
Muuttavatko edessä olevat vaalit mitään? Tuskin ainakaan nopeasti vaikka seurauksena olisi minkäkirjava hallitus hyvänsä. Ongelmat on päästetty kasvamaan niin suuriksi, että niiden takaa ei hevin aurinko Suomi -nimiselle hiekkalaatikolle paista.
Koulutuksen jääminen tulevaisuudessa jälkeen muista OECD:n jäsenmaista on tietenkin suuri ongelma, mutta vanhusten hoidon surkea tila meillä on tässä ja nyt. Kun edellinen eduskunta ja hallitus sotkivat sosiaali- ja terveysalan kehityskuviot kenties vuosiksi eteenpäin, moni vanhus ei ehdi edes odottaa, syntyykö siitä risukasasta tulevaisuudessakaan mitään hyvää.
Vanhusten laitos- ja kotihoivapalveluihin tarvitaan tutkimusten mukaan vuoteen 2030 mennessä 90 000 uutta työntekijää. Robotteja rakentamalla vai ulkomaisia työntekijöitä tänne tuomalla?
Työttömyys ja erityisesti pitkäaikaistyöttömyys kasvavat tänä vuonna lähes 1990-luvun suurlaman huippulukuihin. Oppisopimus- tai mikä muu nopea koulutusreitti tahansa paikkaisi sekä huutavaa tarvetta että työllistämisvelvoitetta. Ei saisi olla niin, että vanhusten kaipaama hoiva on kuten siivoustoimi: suomalaiset katsovat sitä nenänvarttaan pitkin. Näin kuitenkin on. Esimerkiksi ulkoilu ja kuntoutus jäävät liian monelta vanhukselta toiveajatteluksi. Vain perusasiat pystytään hoitamaan. Eikä aina niitäkään. Vanhuksia unohtuu päiväkausiksi virumaan nälässä, janossa ja ulosteissaan.
Nuorilla, suuntaa etsivillä ja koulutusta miettivillä on aikaa, heillä on elämä edessään. Vanhuksillamme ei ole aikaa, heille hiekka tiimalasissa valuu vääjäämättä ja monen loppu on häpeäksi sinulle, minulle ja meille kaikille.
On tekojen aika, puheet eivät enää riitä. Useimpien puolueiden vaalilupauksissa -vihreät tekevät tässä kiinnostavan poikkeuksen -vanhuspalvelut ja omaishoito ovat varsin näkyvästi esillä. Valitettavasti vain yleisellä tasolla, eli jotain tarttis tehdä -tuumailuna.
Hoiva-alan ongelmat ovat yhtäläiset suurissa kaupungeissa ja pienissä kunnissa, joten ne tunnetaan Puumalassakin. Mutta täällä on se hyvä puoli, että melkein jokaisella on naapuri, tuttava tai sukulainen jakamaan kunnan vastuuta jos julkiset resurssit eivät vain riitä.
Hyvä niin, mutta tämä ei ole tarpeeksi. Jos oikeita päätöksiä ja riittäviä resursseja ei siunata vallan huipulla Helsingissä ja uuden hallituksen ensisijaisena tavoitteena, nopeasti kasvava vanhusväestön määrä deletoi itse itsensä, kun kuolema heidät korjaa.
Se olisi Suomelle ikuinen häpeä.

Timo Korppi

Yhteinen asiamme

LV Timo Korppi, kirjalijaHaasteellisia vuosia on ollut ennenkin, mutta epäilemättä yksi haasteellisimmista on nyt edessämme. Mennyttä vuotta arvioidessani en voi kuin ihmetellä sitä mikä meihin suomalaisiin on mennyt. Missä on se yksituumainen kansa, joka talvisodan hengessä nosti maamme kaikista ahdingoista, lamoista ja ylivoimaisiksikin luulluista sudenkuopista ensin vakaalle tasamaalle ja sitten mieluisaan myötämäkeen?
Edellisen sodan seurauksena syntyneeseen suureen ikäluokkaan kuuluvana arvelen, että minulla on kylliksi perspektiiviä kysyä miten ja miksi tähän on tultu. Onko niin, että vallassa ja vastuussa on nyt sukupolvi, jota vastoinkäymiset eivät ole opettaneet? Selfiesukupolvi, joka näkee kaikissa kuvajaisissa itsensä, mutta perspektiivi puuttuu. Kun kuva otetaan liian läheltä, niin siitä rajautuu pois kaikki muu kuin ottajan omahyvä.
Me pääasiallisen elämäntyönsä jo tehneet olemme monella tapaa hyödyllinen, mutta päätöksenteosta syrjässä pidetty sukupolvi, jonka kokemusperäistä elämänviisautta ei aina silloin kuunnella, kun ehkä pitäisi.

Vaalit lähestyvät, mutta ehdokkaiden puheet loittonevat nopeasti arkitodellisuudestamme. Kehutaan omia saavutuksia, jotka kuitenkin ovat monesti samaa sarjaa kuin keisarin uudet vaatteet. Käytetään kieltä ja termejä, jotka ovat monelle ikäluokassani vieraita, emmekä siksi ehkä ymmärrä niihin ehkä sisältyviä viisauksia. Ja epäilemme usein aiheesta, sillä meissä elää vahvana usko historiaan ja sen opetuksiin, sekä vahvaan protestanttiseen etiikkaamme, joka on tähän saakka ilman kyseenalaistamisia siirtynyt isältä pojalle, äidiltä tyttärelle ja auttanut yli kovien aikojen.
Meidän harmaantuvien mutta ei vielä lahonneiden honkien keskuudessa kaivataan näiltä oman egonsa hurmaamilta laskeutumista omahyväisistä, omnipotenteista sfääreistä maan pinnalle. Sinne missä meidän jokapäiväinen kamppailumme on omaishoitajana olemista ja uuden teknologian hävittämien vanhanaikaisten, henkilökohtaisten palvelujen perään haikailua. Parhaassa tapauksessa päivystävänä hoitomummona tai -vaarina olemista, olemattomalla varoitusajalla, kun muksujen vanhemmille tulee työhön tai vapaa-aikaan liittyviä äkkiesteitä hoitaa itse vanhemmuuden velvoitteitaan. Puhukaa meille ymmärrettävästi asioista, jotka me koemme ongelmiksi ja ratkaiskaa ne tai yritetään ratkaista niitä yhdessä.

Tiedän hyvin, että suuren osan kontollemme jäävistä askareista me ikääntyneet, mutta ei ikäloput hoidamme mielellämme ja nurkumatta. Osan huokaillen ja päivitellen, mutta silti siinä talvisodan hengessä, josta meille tuli se yhteinen lampun sydän, joka sammuu vasta sitten kun silmämmekin.
Sen tietää jokainen eläkeikään ehtinyt, että kaikella hyvällä on ollut hintansa. Itsenäisyydestä olemme sen maksaneet ja olemme loppuun saakka kiitollisia Hannes Hynöselle ja hänen edustamalleen sukupolvelle. Sen peräänantamattomat ponnistelut mahdollistivat meille sellaisen Suomen rakentamisen, jonka parasta haluamme edelleen edistää, jos panoksemme uudelle sukupolvelle kelpaa muulloinkin kuin vaalienalusretoriikassa tai hädän hetkellä.
Me ikääntyneet, kuten meitä nuoremmatkin, olemme saaneet niin paljon maallista ja henkistä hyvää sotien jälkeisinä vuosina, että siitä on varaa tinkiä jos yhteinen etumme sitä vaatii. Luotetaan siihen, että usko ja toivo tasoittavat tietämme tulevaisuutta rakennettaessa.
Ei kukaan meistä iän, syntyperän, koulutuksen tai muunkaan määreen mukaan ole parempi toista. Kaikissa maailman ja geopolitiikan melskeissä, silkan ahneuden aiheuttamista lamoista ja takapakeista huolimatta, olemme suomalaisia ja se on ennenkin ollut onnemme avain.

Timo Korppi

Mielensäpahoittaja

LV Timo Korppi, kirjalija”Kyllä minä niin mieleni pahoitin…”

Tuttu repliikki kirjailija Tuomas Kyrön luoman sankarihahmon suusta niin vuoden kulttielokuvan kuin ”Mielensäpahoittaja” -teatteriesityksenkin nautinnolla nähneille kautta Suomen.
Jokainen meistä pystyy samaistumaan mielensäpahoittajaan, koska kaikkien mieltä pahoittaa joskus jokin yksityinen tai yleisempi asia. Oma mieleni pahoittuu siitä, että puumalalaisena en edes neljännesvuosisadan harjoituksen jälkeen aina osaa puhua samaa kieltä lähipaikkakuntalaisteni kanssa. He eivät ymmärrä minua enkä minä heitä. Olen joillekin heistä Maamu eli maallemuuttaja, joka ei osaa käyttäytyä kuten maalla on ikimuistoisista ajoista käyttäydytty. Ja he taas minulle JiiHaadisteja, joiden vanhatestamentilliset perinteet mielestäni kaipaisivat jo osin tuuletusta.
Mielen pahoitus menisi ohi jos osaisimme jatkossa ymmärtää ja kunnioittaa toisiamme paremmin. Lupaan tehdä oman osani sen eteen. Voin kuvitella, että myös mieleni pahoittajat kokevat omalla tontillaan oman mielensä pahoittuneen minun vuokseni, jota pyydän anteeksi. Yritän jatkossa ymmärtää myös heitä ja toimia sen mukaisesti.
Nykyisen elinympäristöni sykkivä sydän eli entinen kyläkoulu on tarjolla kyläläisten, niin vakituisten kuin vapaa-ajan asukkaidenkin omistukseen. Koska kunnan sille asettama hintalappu on yksin liian korkea kyläyhdistyksen kannettavaksi, varsinkin kun pitää huomioida myös tulevien vuosien vastuut peruskorjauksista, olen tiukasti yksityishenkilönä jo varhemmin syksyllä esittänyt verkostooni kuuluville ja monille Hurissaloon luonnollisen kytköksen omaaville ihmisille ajatuksen, että he lähtisivät tukemaan hanketta hankkia vanha koulutalo kunnalta kyläyhdistyksen ja sitä kautta kyläläisten ja vapaa-ajan asukkaiden yhteiskäyttöön. Vuokrasuhde kuntaan vaihtuisi tätä kautta omistukselliseen statukseen ja vastuisiin.
Vastakaikua on kertynyt kiitettävästi ja jääkin ratkaistavaksi kunnan ja kyläyhdistyksen kesken muodostuuko talon ympärille sellainen ”Hurissalon kummit” – yhteisö, joka kantaisi vastuuta jatkossa paitsi talon hankinnasta, myös sen tulevien vuosien perusparannuksista ja käytön moniarvoistamisesta.
Toivon, että yhteisön ja yhteisöllisyyden kehittymistä silmälläpitäen tämä kaikille hurissalolaisille sydäntä lähellä oleva hanke saa vauhtia niin, että kyläyhdistyksen menestyksellisen toiminnan edellytykset saadaan turvattua. Kylä tarvitsee sykkivän sydämen, joka osaltaan varmistaa sen, ettei kylä pääse hiipumaan, hiljentymään ja vähitellen nukkumaan pois. Yhdessä ideoimalla talolle on löydettävissä paljon lisääkin käyttöä, vaikka jo nyt esimerkiksi sinne perustettu kuntosali on runsaslukuisten käyttäjien mielestä ennen näkemätön hitti.
Olen ymmärtänyt, että kummijärjestelyn mahdollisuutta on väläyttänyt myös kyläyhdistyksen virallinen edustaja, joka osoittaa hienoa kaukonäköisyyttä ja taloudellisen realismin tajua. Uskon tältä istumalta, että siinä kuin Lastenklinikan kummit ja muut tuhansien sydämellään ajattelevien yksityisten kansalaisten alulle panemat hankkeet kerta toisensa jälkeen onnistuvat, niin onnistuvat myös Hurissalon kummit, joihin jokainen on tervetullut kantokykynsä mukaan.

Radiosta alkoivat juuri kaikua ensimmäisten joululaulujen sulosävelet.
”En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan…”
Auvoisaa joulun odotusta kaikille puumalalaisille ja ihan kaikille muillekin.
Timo Korppi

Tattista vaan!

LV Timo Korppi, kirjalijaLoistavasta tattivuodesta on kirjoitettu niin paljon, ettei tunnu edes pahalta sivuta aihetta vielä kerran. Tatit kuuluvat meille kaikille, tattista vaan. Niin kantaväestölle kuin mökkiläisille, jopa satunnaisille matkailijoille. Näin siis itse ajattelen, mutta eivät ehkä kaikki.
Olin taannoin kuunteluoppilaana keskustelussa, jossa nykyisen kotikyläni jotkut paikalliset asukkaat pohtivat mikä erottaa oikean immeisen maamuista, maalle tai maakuntaan muuttaneista.
Aidon paikkakuntalaisen statuksen ansaitsee vain siellä syntynyt ja kasvanut, he todistelivat. Muut ovat maamuja, joille voi harkita täysiverisen kyläläisen statusta kun 20 vuotta tulee täyteen jos ehdonalaisrikkomuksia ei havaita. Sitä ennen maamun on syytä kunnioittaa kantaväestön myötäsyntyisiä oikeuksia, kuten oikeutta olla oikeassa.

Yksi varma kiistanaihe paiasporukan (paikkakunnalla syntyneet ja kasvaneet) ja maamujen kesken on suhtautuminen luonnonanteihin.
Myönnän auliisti, etten maamuna suhtaudu itsekään ylen ihastuneesti siihen jos kotipihaani pörähtää joukko muualta tulleita marjan- tai sienenpoimijoita. Kun moiseen tilanteeseen joudun, siitä selviän ystävällisesti opastamalla poimijat hieman loitommas. Siis metsiin, joita hyödyntävät lähinnä linnut ja muut metsäneläimet, ja joissa satoa riittää kaikille.

Joudun itse oman pihapiirini ulkopuolella suhtautumaan lain turvaamiin jokamiehenoikeuksiini yhtä varovasti kuin ulkomaalaisetkin. Avarakatseisten maanomistajien mailla liikun kevein askelin ja omatunto puhtaana. Mutta jos en tiedä kuka marja- tai sienimaan omistaa, huomaan vaistomaisesti varovani jokaista askelta ja höristäväni korvia jokaiselle risahdukselle.
Puumalassakaan kaikki eivät varauksetta kannata rajoittamattomia jokamiehenoikeuksia. Paiasporukkakin kyräilee toisiaan ja meitä maamuja vähintään epäillään. Marjaharaviaan heiluttavat ”menninkäiset” ovat monen kauhistus.

Jo ennen isojakoa ylhäältä annettuina saadut isien perintömetsät halutaan pitää yhtä neitseellisinä kuin ne ovat edellisen sukupolven jäljiltä nykyisille omistajilleen siirtyneet. Tätä traditiota kunnioitan syvästi ja myönnän toivovani, että itsekin olisin onnellisena omissa metsissäni asteleva ja puitani halaileva ”Jukolan Lauri”.

Huomaan aika ajoin ajattelevani, miltähän olo ja elo Puumalassa tuntuisi syyrialaisesta sotapakolaisesta, jos kunta päättäisi osallistua heidän asuttamisekseen järjestettäviin inhimillisyystalkoisiin. Toki vapaita asuntoja löytyy ja elämisen taloudelliset ehdot sanelee eduskunta, sijoituskunnan myötäillessä. Mutta henkiseen ilmapiiriin voi vaikuttaa vain kyläyhteisö itse.
Se, että tänne pakolaisia ihan lähitulevaisuudessa asutettaisiin, lienee utopistinen ajatus. Vaikka en Puumalaa erityisen persuhenkisenä paikkakuntana pidäkään niin pelkään, että pakolaiset tuntisivat perusturvallisuudesta huolimatta täällä henkistä turvattomuutta. Jos me maamut emme voi olla satavarmoja uuden viitekehysyhteisömme varauksettomasta ”tervetuloa yhdeksi meistä” -asenteesta, kiintiöpakolaiset olisivat tässä suhteessa vielä meitä heikommilla.

Jos tilanne lähialueellamme eskaloituu niin pahaksi kuin politiikan pessimistisimmät tarkkailijat ennakoivat, joudumme myös täällä Puumalassa varautumaan lähivuosina pakolaisiin, halusimme tai emme. Ehkä meidän olisi syytä pehmentää omia kantojamme ja epäluulojamme jo nyt.
Hussein tai Amina kylänraitillamme ei ehkä olisikaan pienen totuttelun jälkeen mikään outolintu vaan tervehdyksen reaalimaailmasta mukanaan tuova väriläiskä, joka voisi opettaa meille sitä mitä emme välttämättä itse myötäsyntyisesti osaa: Inhimillisyyttä ja avarakatseisuutta.

Timo Korppi

Päin Eurooppaa – mars!

LV Timo Korppi, kirjalijaPuumala on osa Eurooppaa, mutta tietääkö Eurooppa sen? Ehkä ei, siksi meidän pitää kertoa niille siellä Euroopassa missä me olemme, mitä me osaamme ja mitä kaikkea ihanaa meillä on.

Saimaan alueella on aloitettu hieno projekti Go Saimaa, jolla houkutellaan nauttimaan Saimaan liplattavista laineista ja marjaisista rantametsistä niitä luontoarvojen päälle ymmärtäviä, joita Euroopassa kasvavan vihertrendin myötä on yhä enemmän.

Meillä täällä Saimaan rannoilla saasteetonta luontoa on niin paljon, ettei sanotuksi saa. Eikä välimatkakaan ole este. Tänne on ihan yhtä lyhyt taival kuin euroedustajillamme Brysseliin ja Strasbourgiin, joihin oli tuhat kertaa enemmän lähtijöitä kuin Suomelle varatuille paikoille mahtui.

Etelä-Karjalassa on jo pistetty töpinäksi. Siellä huomattiin ehkä Etelä-Savoa aiemmin venäläisturistien määrällinen kato ja se, että vähentyneellä kävijäkunnalla oli myös vähemmän varaa shoppailuun ja muuhun itsensä hemmotteluun. Kun poliittisten itätuulien ennustaminen on kuin rakettitiedettä, pitäisi nyt laittaa paukut matkailun kehittämisessä länteen ja etelään suuntautuvaan markkinointiin.

Go Saimaa -projektia eteenpäin vietäessä Puumalan kannattaa pitää puoliaan. Tiedän, että matkailutoimi ja kunnanjohtaja Matias Hilden tekevät parhaansa. Mutta sama tilanne on Mikkelissä, Savonlinnassa, Juvalla, Sulkavalla ja kaikkialla Saimaan rannoilla Lietvedeltä Luonterille, Puulalle ja Kallavedelle saakka. Voimat kannattaa yhdistää sen tosiasian alleviivaamiseksi, että Saimaa on Suomen suurin ja maailman kaunein yhtenäinen järvialue, jonka hyödyntäminen matkailun vetonaulana on vasta nupullaan.

Sunnuntaina, osana lähi- luomu- ja luonnonruokatapahtumaa Hurissalossa keskustellaan myös ”meidän Saimaasta” ja miten saisimme viestin siitä parhaiten perille niille miljoonille ihmisille, joita se kiinnostaa. Meillä on nyt tuhannen taalan paikka, kun oma ulkomaankauppa- ja eurooppaministerimme Lenita Toivakka taatusti edeltäjiään paremmin ymmärtää, mikä aarre meillä Saimaassa on. Mutta kerrotaan se hänelle vielä, varmuuden vuoksi. Sadonkorjuun aika on nyt.

Timo Korppi