Lue Timo Heimosen arvostelu Hurissalon Harrastajateatterin esityksestä: Nykyajan norpat eivät unohda Nestorin perintöä

Paikallisesti tuttua vilkasta meininkiä nähdään ja kuullaan Hurissalossa. Kuva: Kari Kauppinen.

15.7.2019

Hurissalon Harrastajateatteri

Nestorin poika ja Pullervo

Käsikirjoitus: Timo Korppi

Ohjaus: Ilkka Korhonen

Hurissalon kesään kuuluu kesänäytelmä, joka tänä vuonna on suuri ylistys saimaannorpan suojelemiseksi. Timo Korpin kirjoittama tarina kertoo Nestori Miikkulaisen legendasta, joka Veikko Kilkin ja Juha Vainion toimesta on noussut jopa kansanlaulun asemaan.

Korppi kuvaa Nestorin vaiheita ennen ja nyt. Nestorin perillinen palaa Ruotsista Hurissaloon ja Puumalaan ja ryhtyy vaalimaan isänsä perintöä norppien suojelemiseksi.

Näytelmän hauskuus liittyy paljon norppien läsnäoloon ja dialogiin, joka yhdistää teemat nykyhetkeen. Korpin idea on dramaturgisesti hauska. Nykynorpat lisääntyvät voimakkaasti kuten ennenkin, syövät sipsiä ja seuraavat valtakunnallista luontokeskustelua ja vaativat päättäjiltä nopeita toimenpiteitä. Hurissalolaiset ovat siis täysin ajankohtaisten kysymysten äärillä.

Ilkka Korhosen kantaesitysohjaus poimii tekstistä kaiken olennaisen tapahtumien katteeksi. Ehkä hieman hätäisen alun jälkeen rytmi rauhoittuu ja roolihahmot alkavat elää enemmän sisäistyen tehtäviinsä.

Korhonen taitaa myös hauskuuden viritykset ja juonen sisältämät tapahtumat rytmitetään oivallisesti.

Jirko Arpiainen (Nestorin poika Kullervo)ja Noora Virtanen (Erja Laine)esittävät näytelmän ykkösparia innokkaasti ja raikkaasti.

Komelon Nestorin poika Kullervo ihastuu Ruotsista palatessaan hurissalolaiseen luonto- ja norppa-aktivistiin Erja Laineeseen ja he yhdessä ryhtyvät puuhaamaan Puumalan Pistohiekalle uutta norppapuistoa. Siitä alkaa hämmennys kuntalaisten keskuudessa. Ehdotuksen puolelle saadaan kunnanjohtaja Marja Mäkinen, jota tomeran päättäväisesti esittää Ulla Ajanto.

Myös vastustajat saavat rivinsä kuntoon, sillä kalastusyhdistyksen vetäjä ja kunnansihteeri Jussi Hirvi ei hyväksy ajatusta. Harri Lähde uhkuu kunnansihteerin osassa vihaisen kalamiehen tavoin.

Enna Myyryläinen on tosi innokas puskaradion toimittaja. Seija Ikonen (Arja Laine)Erjan ja Jorman äitinä vastustaa puistohanketta ja tyttärensä seurustelua Kullervon kanssa, mutta joutuu yllättäen kääntämään kelkkansa. Jenni Kosonen Erjan nuorena veljenä hakee elintilaa aikuisuuteen, mutta luottaa aina äitinsä tahtoon. Simo Luukkonen ja Niina Väisänen hurissalolaisina norppina jytäävät yhdessä ja lupaavat uuden norpan per vuosi Puumalaan.

Humoristinen kohtaus, jossa kunnan vanhat eläkeläiset todistavat norppien säädyllisyydestä on esityksen helmi. Siinä Eeva Piili, Vilma Kotro ja Niina Väisänen pistävät parastaan.

Reijo Parkkinen leppoisana pappina, Leena Hämäläinen huolestuneena ex-kansakoulun opettajana ja Jenni Kosonen toimeliaana paikallislehden toimittajana tuovat tarvittavat näkökulmat näytelmän juonikudokseen. Toimivasta lavastuksesta vastaa työryhmä ja äänitekniikan hoitavat Oskari Kymäläinen ja Janne Väisänen.

Ansiokas käsiohjelma valistaa myös norppatietoutta. Tiesitkö sen, että norpalla on takaräpylöiden välissä lyhyt häntä.? Minä en.

Kiitollinen yleisö yhtyi esityksen lopun Kullervon ja Erjan häämenoihin laulamalla täysin rinnoin Vanhojapoikia viiksekkäitä.

Timo Heimonen

Mitäs me kateelliset

15.11.2015
Suomi vietti äsken kansallista kateellisuusviikkoa. Niin harvinainen juhlan aihe, että sitä saapui ihmettelemään jopa New York Timesin toimittaja. Halusi varmaan vaihtelua arkeensa, Trumpin toilailujen selostamisen lomaan.
Tottahan se on, että Suomessa julkisten verotietojen lisäksi riittää paljon ihmettelemistä. Puumalassakin, vaikka täällä ei mitään Pamplonan härkäjuoksuja tai Rion karnevaalien kaltaisia pippaloita pidetäkään. Onhan meidät jo ristitty Suomen Floridaksi, jonne sankoin joukoin eläkeläiset pyrkivät pinkomaan urajuoksunsa loppukaarteen jälkeen, saunojensa kuisteilla jäähdyttelemään. Ja mikäpä siinä, kyllä jälkipolvet kiittää kun jätämme sitä kuuluisaa hiilijalanjälkeä reippaasti vähemmän täällä kuin oikeassa Floridassa, jonne pitää lentää ja ilmansaastetta tohhuuttaa 10 tuntia ja ties kuinka monta tonnia per siivu. Se olisi yhtä tekovihreää ja viisasta kuin Vihreiden pätkäpuheenjohtajaksi pyrkineen eliittiehdokakan perhelomailu Kiotossa, nousevan auringon maassa.
Hajasijoituspolitiikan osalta tämä eläkeläisten vapaaehtoinen siirtyminen ihailemaan Saimaan kauneimpia maisemia ja saimaannorppia on paljon onnistuneempi operaatio kuin vaikkapa Fimean siirto Kuopioon, jonne lääkealan asiantuntijoita ei saanut vedettyä villit hevosetkaan. No, siihen vaikuttivat toki muutkin vetovoimattomuustekijät kuin ilmastonmuutos, mutta Puumalaan lämpenevillä, pitenevillä kesillä on varmasti oma vaikutuksensa.

Kuntapoliitikot kantavat huolta siitä, että kunnastamme on tulossa kovaa kyytiä reservaatti, jossa pian saavutetaan maaginen 50/50 suhde eläkeläisten ja aktiiviväestön kesken. Saatetaan jopa mennä eläkeläisenemmistön puolelle, mutta tässä kehityksessä koko Etelä-Savo on Suomen muuttolukuja tarkastellen piikkipaikalla. Juvalainen opiskelijanuori kiteytti äsken TV-uutisissa osuvasti tilanteen siten kun hän ja muu nuoriso sen näkee. Innosta hihkuen varapaikalta Kuopioon, ammattikorkeaan opiskelemaan. Mutta sen jälkeen pääkaupunkiseudulle. Jees.
Olisi kannattanut haastattelijan edes omana kommenttina sanoa, että sieltä sitten eläkeläiset pinkoo alta pois täyttämään eteläsavolaista asukasvajetta. Juuri kuten Puumalassa tapahtuu. No, kunnan ja Essoten onneksi tulijat ovat keskimäärin hyvin toimeentulevia, perusterveitä ihmisiä, jotka ovat kunnalle enemmän rikkaus, niin fyysinen kuin henkinenkin, kuin huolto- ja hoitotaakka.
Se ei toki poista huolta siitä, että myös työikäistä väestöä pitäisi saada ainakin pysymään Puumalassa tai mieluummin siirtymään tänne kaupunkipaikoista, joissa on ahdasta, kallista ja tylsää asua. Matkailuelinkeino lienee ainoa jatkossa nykyistä enemmän työllistävä sektori, siis se vetovoimatekijä, jota voimme käyttää pyrittäessä pitämään eläkeläisten ja aktiivien määrä edes tasasuuruisena.
Helppoa tavoitteen ja tasapainon saavuttaminen ei ole, sillä kunnassa on edelleen kolkkia, joissa paikallinen perähikiäläisyys jarruttaa niin uusien tulokkaiden kotoutumista kuin heidän ajatusmaailmansa jalansijaa. Edelleen kuuluu toiveikasta puhetta perävaloista kun juttu kääntyy tulokkaisiin, ikäänkuin tuijat olisivat naurisvarkaita. Ei ymmärretä sitä, että tulijat voisivat monella tapaa kantaa hengen valoa ja tulevaisuususkoa pimeimpiinkin peräkammareihin syrjäisimmilläkin rysänperillä.

Samanaikaisesti kaiholla ja suurella ilolla on pantu merkille, että virkavapaalla oleva kunnanjohtajamme, meijän Matias, pyrkii Arkadianmäelle kevään vaaleissa. Hänellä olisi onnistuessaan aitiopaikka edesauttaa kehitystä kotikuntamme osalta oikeaan suuntaan. Antaa tulevaisuuden Puumalalle entistä paremmat eväät olla se ”yhteinen asiamme”, joka liian monessa haja-asutusalueen kunnassa on silkkaa toiveajattelua.
Tätä odotellessa, hyvää isänpäivää, reservaattimme kunnanisille myös. Kiitollisuudella muistaen, että ilman äitejä ei olisi meitä isiäkään.

Timo Korppi

Orpojen koti

19.7.2018

Orvokit, nuo alkukesän ihastukset, ehtivät viime vuonna siementää piharuukuistaan niin tehokkaasti, että nyt pieniä orpoja orvokinalkuja pukkaa esiin sieltä täältä, hiekankin seasta. Orvot kukatkin joutuvat tyytymään niukkoihin eväisiin ja ansaitsevat siksi sinnikkyyspalkinnon, toisen elämän.
Pelastin kaupungista roskalaanille jätetyn saviruukun ja rakensin siihen orpokodin orvoille pikkuorvokeille. Tilaa vielä jäikin, joten tämä orpokoti on itseään täydentävää mallia. Uusille tulokkaille raivaan mielelläni tilaa. Myönnän kyllä, että tätäkin tekemistäni on seurannut hymähtely taholta jos toiseltakin, mutta naurakoot ne, joita tämmöinen estetiikkaan vivahtava ekologismi enemmän huvittaa kuin ilahduttaa.

Mutta on tässä asiassa vakavampikin puolensa. Maailma hukkuu pakolaisiin ja siirtolaisiin. Ja osa heistä, lapsia etupäässä, hukkuu meren aaltoihin, joiden ainoa tehtävä on haudata pakolaisten viimeisetkin toiveet jostakin paremmasta. Täällä lintukodossa, jossa olemme tottuneet vain kiistelemään pikkuasioista, ilman vilua ja nälkää tai turvattomina ja kodittomina, joudumme seuraamaan melkoisen avuttomina tätä eloonjäämiskamppailua.
Selvää on, että osa Eurooppaan tulijoista pakenee sotaa ja välitöntä kuoleman uhkaa. Osa on niitä, joiden silmissä kangastaa taloudellisesti parempi tulevaisuus. Siis maissa, jotka eivät kärsi esimerkiksi ilmastonmuutoksen seurauksista samalla tavoin kuin vaikkapa monet Afrikan maat. Heidän tilannettaan voi hyvin verrata suomalaisten joukkomuuttoon Ruotsiin 1960-luvulla ja vielä senkin jälkeen. Tai suureen muuttoaaltoon Amerikkaan ja Kanadaan 1880-luvun lopulta ensimmäiseen maailmansotaan saakka, jona aikana esimerkiksi Pohjanmaan lakeuksilta kaikki esikoispoikaa nuoremmat lähtivät lännelle. Kultaa vuolemaan, kuten he morsiamilleen kirjoittelivat.

Olipa entisen kodin ja kotiseudun jättämisen syy pelko henkensä menetyksestä tai toive paremmasta itselle ja jälkeläisille, molemmat ovat hyväksyttäviä ja ymmärrettäviä syitä. Kuitenkin Euroopalla on vain rajalliset resurssit asuttaa tulokkaita, johon liittyy alkuvuosina monesti myös heidän elättämisensä ja kouluttamisensa. Suomi ei ole ongelman kanssa yksin, mutta täällä sentään joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta löytyy yhteisymmärrystä siitä, että meillä on velvollisuus siinä kuin muillakin mailla ja kansoilla. Jakaa hyvästämme se, minkä jakaa voimme.
Kaikkialla näin ei ajatella. Unkarin, Puolan, Tshekin ja Slovakian hallitukset ovat EU:n jäseninäkin asettuneet vapaamatkustajan asemaan ja niiden pääosin oikeistopopulistiset perus sitä sun tätä -puolueet ratsastavat surutta kansalliskiihkolla ja rajat kiinni politiikalla. Italiakin on liittymässä samaan kuoroon, jota Amerikan pellepresidentti säestää ”Amerikka ensin” -twiiteillään. Ei mennyt EU:n äskeinen huippukokous aiheesta kuin Strömsössä eikä uudelta Helsinki-summitilta kannata odotella liikoja, kun vastakkain ovat rajojen siirtäjä ja muurien pystyttäjä.

Viime sodassa ja rintamien lisäksi sen selustan keskitysleireissä kuoli miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä syistä, joita olivat poliittinen vallanhimo, sula hulluus ja napoleonintauti. Nyt kun pakolaisten, orpojen ja matkalle menehtyneiden määrät lasketaan vielä kymmenissä tai sadoissa tuhansissa, olisi syytä katsoa peiliin ja kysyä mitä voisin, tai mitä voisimme tehdä toisin. Eikö ihmiskunta ja erityisesti sen sivistyneistö ole vieläkään valmis pelastamaan hädänalaisia ja siinä sivussa omat sielunsa?

Timo Korppi

Elämässä on tärkeää…

17.5.2018
Purjehtiminen on tärkeää. Puutarhanhoito on tärkeää. Moni muukin asia on tärkeää, mutta muinaiset roomalaiset ja vanhat kiinalaiset olivat kyllä oikeassa.
Jotkut asiat ovat silti tärkeämpiä kuin jotkut muut.

Aurinko on tärkeää, vesikin on tärkeää. Nyt kun on paistellut pari viikkoa putkeen ja helle on kastellut niskakarvoja oikein urakalla, ei voi olla muistelematta edellistä kesää. kun sadetta saatiin liki joka päivä ja kiusaksi asti.
Jäi silloin laavun katto tervaamatta, mutta sitä suuremmalla syyllä suti heiluu juuri nyt, kun päreet ovat rutikuivia ja imevät männyn luovuttaman ruskean nesteen hanakasti syihinsä.
Ja mikä ihana tuoksu siihen kaupan päälle, leijumaan tontilla vielä viikkokaudet urakan jälkeenkin. Olo on mairea kuin oululaisella tervaporvarilla ennen vanhaan. Heille tosin tuoksui tervassa raha ja minulle koituu vain hyvä mieli.

Suljin itseni jokunen päivä sitten tuntikausiksi järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle. Läpiveto pamautti oven lukkoon ja avaimet jäivät sisään. Sinne jäivät myös maksuvälineet ja ainoa yhdistävä tekijä yhteiskuntaan oli akkunsa puolesta puolityhjä kännykkä.
Vaimo ei ollut lähimaillakaan, joten joutuin muutamaksi tunniksi parkkeeraamaan itseni Mikkelin Kirkkopuistoon, ihmettelemään maailman menoa ja huonoa tuuriani.
No, ehkä se ei ollut niin huono kuitenkaan, sillä maailman menon tarkasteleminen sivusilmin tekee hyvää itse kullekin.
Nuoriso istuskeli vasta-ajetuilla nurmikoilla ja harjoitti karkkipapereineen ja eväskääreineen julkista pahennusta. Muissakin kuin minussa, joten en ilmeisesti ole ainoa vanha kääkkä maailmassa, jonka mielestä roskat kuuluvat niile varattuihin koreihin. On fyysis-henkistä laiskuutta jättää ne nurmikolle harakoiden ja pulujen edelleen leviteltäväksi.
Noin seitsemänkymppinen mummo, itseni ikäinen kierteli samaisia roskapönttöjä, taluttamansa polkupyörän sarvissa roikkui isoja muovipusseja, joihin hän keräsi tyhjiä pulloja ja tölkkejä. Sisukkaasti ja ilman streriilikäsineitä hän kaivautui roskiksiin syvemmälle kuin kyynärpäitä myöten ja aina väliin kassiin kilahti 10, 15 tai peräti 40 sentin arvoinen panttitölkki tai -pullo, kirkastuneen ilmeen myötä.

En rupea arvailemaan, mutta hyvä herra Sipilä ja muut hallitusherrat, mummeli keräsi ihan taatusti muiden hylkäämiä pulloja siksi, että saisi margariininapin päivittäisen kaurapuuronsa silmäksi.
Ei siksi, että hän olisi maailman jätemuoviongelmasta huolissaan tai näyttääkseen esimerkkiä siitä, miten käytännön keräystalouden pitäisi toimia.
Voin kuvitella, että samainen mummeli harjoittaa pitkin kesää ja syksyä myös keräilytaloutta, poimii talteen marjat ja sienet joko monipuolistaakseen köyhää ruokavaliotaan tai kerätäkseen näitä ilmaisia luonnon antimia näyttääkseen kaikille sipilöille, orpoloille, terholoille ja susannakoskiloille, mistä ikääntyvä, mutta sisukas suomalainen nainen on tehty.

Muutama tunti puistossa, jota ensin arvelin hukkaan heitetyksi ajaksi, olikin terveellinen oppitunti siitä, missä meillä mennään. Herrojen ja leidien siellä valtakunnan terävimmässä päässä sietäisi hävetä jättipalkkojaan ja sikamaisen suuria luontoisetujaan.
Ei tilannetta tietenkään vaaleilla korjata, koska nehän ovat vain turhien ja katteettomian lupausten markkinat.
Rahakin on osa kiertotaloutta. Se kiertää rikkaiden taskuista toisten hyväosaisten taskuihin, tekemättä pesää köyhien ja kurjistuneiden huusholleihin. Näin tapahtuu, olipa valtakunnan ruorissa puolue mikä hyvänsä, koska niille luonteenomaista toimintaa on pitää omia ja omiensa puolia. Muista viis ja köyhistä ihan erikseen viis viis.

Köyhät meillä ovat aina keskuudessamme, mutta heidän puoliaan ei pidä kukaan. Heidän ääniään kalastellaan löyhillä lupauksilla, joita ei ole tarkoituskaan pitää. Tämä on sitä arkipäivän populismia, joka seurauksineen pukkaa silmille myös pullonkerääjämummojen kautta.
Minulla tästä muistukkeesta on kuitenkin ihan konkreettinen hyöty. Se auttaa muistamaan oman elämäni etuoikeutuksellisuutta. Saan istua nyt, kun aurinko paistaa ja pärekatto on tervattu katselemassa tyyntä järvenselkää, sen pinnan rikkovia kuikkia ja pienten vesikirppuja jahtaavien pintakalojen nostattamia pinnan puhkaisuja ja huolehtia vain tavallisista asioista. No niitä toki riittää, mutta niin kauan kuin muisti ja hoksat vähänkään pelaa, voin lukea itseni niihin henkisesti hyväosaisiin, joille paljon on liikaa ja vähän kylliksi.
Sen tiedostaminen se vasta tärkeää onkin.

Timo Korppi

Kevään merkkejä

15.3.2018
Viime viikonloppuna se tapahtui. Pihan talitintit totesivat, että ei auta, kevättä pukkaa ja aloittivat oksallaan kuka titityyn, kuka taas titutiin veisaamisen. Tuli hyvä mieli kuunnellessa, sillä nyt kun pitkästä aikaa on ollut runsasluminen ja paksujäinen perustalvi, se on tuntunut myös loputtoman pitkältä.
Viikolla oli joku pannahinen päästänyt poissa ollessamme koirat riehumaan pihassamme niin, että olivat repineet tinteille tarkoitetut talipallot makeisiin, ahneisiin suihinsa. Jos tietäisin kenen olivat nuo nelijalkaiset käytöshäiriöiset piskit, niin lumipallolla viskaisin isäntänsä suuntaan ja ärräpäitä latelisin.
Jos tämä paksu lumi ja pitkät miinusviikot ovat osa ilmastonmuutosta, niin se sallittakoon. Monet edeltävät, lumettomat talvet ja niiden keskellä muutamat pakkashuiput ovat useasti palelluttaneet mustikanvarvut tutuilla runsassatoisilla rinteillä niin, ettei niille ole tarvinnut kesällä vaivautua kuin suremaan karua näkymää.

Pääministeri on herännyt näin kevään korvalla ehdottelemaan, että seuraavat eduskunta- ja eurovaalit pidettäisiin samalla kertaa. Saadaanko sillä jälkimmäiset kiinnostavammiksi, kun ne eivät itsessään useimpia suomalaisia hetkauta? Siis kun ne menisi yksillä suksilla. Ehkä, mutta silloin pitäisi vielä korostaa, että joitakin kotimaan politiikasta pois pyrkiviä tai julkista työntöä sivuraiteelle omaavia voisi kukin meistä ahkerasti äänestämällä avittaa piiloon EU:n kammareihin, joissa sananvalta on vähäisempää ja pahanteko hankalampaa kuin kotimaan politiikassa.
Minua on patistettu pitämään mölyt mahassani somesta, kuten Facebookista, josta en mitään ymmärräkään, koska en itse ole tämän viestintäsektorin aktiivikäyttäjä.
Sanonkin asiasta vain sen, että tämä globaali ihmiskoe on vihdoin tullut eräällä lailla tiensä päähän. Monet ovat sulkeneet Facebook-tilinsä todettuaan, että sen hyvät puolet on nyt nähty ja pahat koettu. Toivottavasti kun näin on käynyt, se on osoitus siitä, että aitouden aikakausi on jälleen nousussa. Johan tässä kokonainen sukupolvi ehtikin patsastella naapurin ja työkaverien kiusaksi lomakuvillaan kuka Bermudalta, kuka Madagaskarilta, että ”lällällää” ja ”näin meillä, mites teillä siellä Vetelänperällä?”
En ennustele somen katoamista lähiaikoina, koska jos se jalostuu, kuten FB-yhtiön strategiassa ennakoidaan, positiivisen läheismateriaalin jakokanavaksi, silloin se on oikealla asialla ja kenties edistää keskinäisen sosiaalisen kanssakäynnin kasvua ja merkitystä. Turha elvistely joutaakin pois, se on moukkamaista.

Olen surukseni huomannut sen, että jo yli 50 vuoden ajan aamutraditioihini erottamattomasti kuulunut valtakunnallinen sanomalehti on laihtunut ja näivettynyt kuin pyy maailmanlopun edellä. Se ei enää ole se uutisvuo, jonka äärellä kahvi läikkyi otsikoita taivastellessa kupista tassille. Syitä ei tarvitse kaukaa hakea, yksi löytyy peiliin katsomalla. Uutiset on luettu teksti-tv:stä tai kuunneltu kuka mistäkin jo illalla tai yöllä. Lehti, joka ”meni kiinni” silloin, kun vielä itse olin uutistuotannon kanssa tekemisissä vasta puolilta öin, pistää nyt sivut säppiin noin klo 19, jolloin läntinen puoli maailmaa elää tapahtumarikasta keskipäivää ja väkirikas Kauko-Itä vilkasta aamupäivää. Jos tuohon aikaan uutisia yrittää tehdä, niin painetussa aamun lehdessä ne olisivat jo eilisiä. Siis epäuutisia – vaikkakaan ei valeuutisia.
Niinpä, vaikka ponnekkaasti vakuutankin, etten ole somen orja, huomaan seuraavani päivittäistä uutisvuota muutaman valitun median mobiilisivun kautta ja pysyn ”koodissa”. Jos tästä pitäisi johtopäätöksiä tehdä, jokapäiväisillä lehdillä on niiden syvin olemus ja tarkoitus lähivuosina tosissaan hakusessa.

Paikallislehdet ovat luku sinänsä, koska niille on mahdollista seurata tarkasti ja yksityiskohtaisesti paikallisia tapahtumia ja raportoida niistä kiireettömämmin.
Nämä sinun, minun ja meidän uutiset eivät vanhene, eivät menetä merkitystään. Niissä ei ole parasta ennen -päiväystä ja ne ovat takuuvarmemmin synnittömiä tällä viikolla 50 vuotta täyttävän Julkisen Sanan Neuvostonkin valvovan silmän alla.
Ja vielä varmoista kevään merkeistä sen verran, että täällä kotikulmilla palavat taas pian pääsiäisvalkeat, joilla lapset ja lapsenmieliset ovat menneinäkin vuosina kilpaa viihtyneet. Pidetään katoamisvaarassa olevaa kansanperinnettä yhdessä yllä.

Timo Korppi

Painajaisista

15.2.2018
Jos jostakin huomaa sen, että ikää on enemmän kuin suomalaisilla keskimäärin, niin painajaisista. Ne eivät onneksi vaivaa joka ikinen yö, mutta vähintään silloin, kun on päivälliseksi tullut tankattua mainiota hernekeittoa. Ja jälkiruokana laskiaispullia, tietysti.
Ikään liittyy sekin, että painajaisissa kimppuuni ilmaantuu olioita kaukaa menneisyydestä kuten hernekeittopäivän päälle Miss Piggy. Muistaneeko kukaan muu televisiossa vuosikymmenet sitten pyörineen nukkeshow’n, jossa vihreän sammakko Kermitin kaverina pyöri tämä pulleanpunakka missipossu tai possumissi? Juuri se, joka ainakin omasta mielestään on kaikkein kaunein, hienoin, fiksuin ja muutama superlatiivi vielä siihen päälle.
Vasta aamulla huomaan aprikoivani olinko aikanaan liian karski Miss Piggyä kohtaan, kun kirjoitin eräässä lehtijutussa sarkasmia tavoitellen, että hän on esiäiti monelle suomalaiselle papuaivoiselle pikkujulkkikselle, jotka suostuvat mihin tahansa älyvapaaseen tv-ohjelmaan ponnistaakseen sitä kautta politiikkaan.
Joka tapauksessa pitkävihainen Miss Piggy kosti minulle unessani kaatamalla talvipesäni postiluukusta kynnysmatolle suksitervaa ja ravisteli vielä sen päälle pussillisen tyynyhöyheniä. Ja viesti meni perille, possukuningattaresta ei saa puhua pahaa. Eikä häntä saa vahingossakaan verrata pölhöihin pikkujulkkiksiin, jotka lähettelevät hävyttömiä tekstiviestejä suoraselkäisille poliitikoille ja härnäävät nämä vastaamaan samalla mitalla.

Onneksi heräsin pyjama kylmässä hiessä ennen kuin ehdin kompuroida pimeässä eteiseen ja kompastua mattoon, joka olisi voinut taianomaisesti kiertyä ympärilleni ja töhriä unenpöpperöisen tervaan ja höyheniin. Matolla odotteli niiden sijasta vain aamun Hesari. Helpotuksesta huokaillen hakeuduin lempinojatuoliini ja aloin selata olympiauutisia. Suomi oli saavuttanut jo toisen pronssin Krista Pärmäkosken hiihtomitalin jatkoksi, kun Enni Rukajärvi niiasi slopestylessä samanvärisen mitskun.
Hyvin menee, mutta menköön, tuumin tarttuen jo toiseen kahvikupilliseen.

Päivän agendalla on jatkaa tekstin tekemistä kirjaan, joka käsittelee dekkarin keinoin yleismaailmallista ongelmaa eli sosiaalista mediaa. Sain siihen sysäyksen vajaa vuosi sitten Puumalan maankuulujen Kirjakemmakoiden rikoskirjallisuusosiosta, jossa tikun nokkaan nostettiin nimenomaan koulukiusaaminen sosiaalisessa mediassa. Yllättävän hyvin niin koululaiset kuin iso osa vanhemmistakin ottivat vastaan kirjailija Jarkko Sipilän luennon siitä, kuinka vaarallinen sosiaalinen media on väärinkäyttäjien käsissä. Sillä voidaan vaarantaa tai tuhota kokonainen ihmiselämä.
Lähdin hyvässä yhteisymmärryksessä kustantajan kanssa kehittelemään aiheesta kirjaa, jossa rajoittumatta koulukiusaamiseen käsitellään somekiusaamista iästä riippumatta. Kuka siihen syyllistyy, miten ja miksi? Ja mitä siitä seuraa, pahimmillaan?
Kun vertailukäytössä on pilvin pimein tekstiä, joka avautuu minulle enimmäkseen syljen suuhun tuomaksi, niin sen pohjalta syntyy yllättävän hyvin tyyppejä, henkilökuvia motiiveineen, modus operandeineen ja sometuskohteineen. Huomaan pohtivani, mitä Mark Zuckerberg mahtaisi ajatella, jos tajuaisi, kuinka paljon väärinkäyttöä Facebookiin ja muuhun someen liittyy kaiken hyvän ohella. Huokaan helpotuksesta, kun muistan, että olen pysynyt tuosta kaikesta visusti sivussa. En ole someaktiivi, en natiivi, en ole minkään sortin somettaja. Joudun turvautumaan toisen käden tietoihin, joita minulla kyllä riittää kun niin monet tietävät, että minua kiinnostaa somerikollisuus. Koen hyvänä myös sen, etten toimi tuomarina asiassa, johon olisin itse sotkeutunut missään määrin.
Vielä on päättämättä, miten päättyy somerikollisen tarina. Onko se somettajahahmon kuolema? Onko kliimaksina yhteisön kosto yksilölle, joka ei tunnista eikä tunnusta oman moraalisen hiekkalaatikkonsa rajoja? Vai tuleeko somettaja lopulta tuntoihinsa ja katuu, pyytää yhteisöltä anteeksi aiheuttamaansa piinaa ja kiirastulta?
Lähiviikot ja -kuukaudet näyttävät, mihin pohdinnoissani päädyn.
Otan tietenkin lähipiiriltäni ja kauempaakin vihjeitä vastaan siitä, mikä olisi postsosiaalisesti uskottavin ja yhteisöllisesti rakentavin ratkaisu.

Timo Korppi

Tötteröt vastaan kikkarat

11.1.2018
Mennyt vuosi oli täynnä tahatonta tositeeveetä. Sitä ei voinut kukaan uutisia seuraava välttää, sillä niin sirkusmaiseksi Amerikan uusi Valkoisen talon isäntä ennen niin kunnioitetun presidentti-instituution toiminnan käänsi. Tötterötukan ihmeelliset seikkailut vallan viidakossa nousivat ja nousevat edelleen joka päivä kansainväliseen uutiskeskiöön.
Suomessa on päästy vähemmällä, kun presidentin vähentynyttä valtaa on käyttänyt entinen puolivallaton kikkaratukka. Maltilla ja älyään käyttäen, kansan hyväksi, ei omakseen.
Amerikassa, kuten kovin monessa muussakin maassa, presidentiksi pääsee moni muukin kuin sopivin tai pätevin. Riittää kun on tarpeeksi rahaa tai rahakkaita kavereita. Tai joissakin maissa entuudestaan niin luja ote vallan kahvasta, ettei sitä kouristusta ihmisvoimin pystytä purkamaan.
Meidän kannattaisi olla todella ylpeitä siitä, että poliittinen järjestelmämme nostaa presidentiksi demokraattisesti valitun ja tietotaidoiltaan testatun, hyväksi havaitun ehdokkaan. Kyllä meilläkin ehdokkaaksi asti pääsee vähemmillä eväillä, mutta voittoa niillä on turhaa havitella.

Elämme kiinnostavia viikkoja, kun tuloillaan olevien vaalien ehdokkaat saavat kaikki kertoa näkemyksensä siitä, miten ja mihin Suomea pitäisi tulevina vuosina johtaa. Tämän muutaman viikon tositeeveen olemme mekin ansainneet.
Lähtökohtaisesti olemme osa Euroopan unionia ja rahaliittoa. Toiset ehdokkaat sen hyväksyvät myös kotoisen politiikkamme ohjenuoraksi, toisilla on pyrkyä siitä pois ja takaisin kohti Impivaaraa. Näyttää varmalta, että reaalipoliittinen ote voittaa ja Suomi jatkaa myös seuraavan presidentin johdolla valitulla tiellä, joka ei ole ollut likimainkaan sileä, mutta enemmistön mielestä oikeansuuntainen.

Presidentin valta Suomessa on ollut kapenemaan päin, mutta arvojohtajuus ja vaikutusvalta ovat onneksi säilyneet. Hyvällä käytöksellä, kansalaiset ylimmältä vallan huipulta vähäisempään alamaiseen huomioiden, presidenttimme ovat toinen toisensa jälkeen ansainneet paikkansa maamme historiassa.
Kannattaa muistaa, että suomalaiset saavat itse valita presidenttinsä ja pääministerinsä, enää ei tarvitse kuunnella ohjeita naapurista, kenelle ääni on annettava, kenet valittava. Ajat ovat muuttuneet siinä mielessä hyvään suuntaan.

Nyt kun ensi kertaa vuosikymmeniin eletään maailmassa kovin epävarmoja ja uhantäyteisiä aikoja, sillä on oleellinen merkitys, kuinka kieli keskellä suuta maassamme politiikkaa tehdään. Suomi on geopoliittisesti jatkossakin tilanteessa, jossa se tahtomattaan pyllistää länteen, jos kumartaa itään ja päinvastoin. Tämä reaalipoliittinen tilanne pitää myös tulevien presidenttiemme pitää mielessään.
Mutta yhdestä asiasta voimme ja meidän pitää olla ylpeitä. Suomessa presidentinvaalit eivät ole suurta sirkusta tai lopputulokseltaan ennalta sovittua arvotonta näytelmää. Voittipa vaalit kuka tahansa, ensimmäisellä kierroksella tai vasta toisella, meillä kansa päättää ja saa sen seurauksena sellaisen presidentin kuin ansaitsee.
Kannattaa muistaa, että äänestäminen on sekä oikeus että velvollisuus. Sitä kautta ilmaiset oman mielipiteesi, joka on yhtä tärkeä ja merkityksellinen kuin kaikkien muidenkin.

Timo Korppi

Tankki täyteen

16.11.2017
Kukapa tuota tv-sarjaa ei muistasi. Vielähän se pyörähti Mikkelin Naisvuoren kesäteatterissakin kansaa naurattamassa reilu vuosi sitten. Reppanasta Sulo Vilenistä tuli aikanaan yksi kuolemattomista henkilöhahmoista, joka leimaa minuakin, kun läheltä kuuluu lievää vinoilua vilenismin uhrista. On taas tullut ostettua jotakin puolipöhköä, kun halvalla sai.
Huomasin harrastavani vilenismiä oikeastikin, kun etsin mahdollisimman hyvää tarjousta auringonkukan siemenistä. Lumi ja ensijäät – vaikka sitten sulivatkin – tulivat tänä vuonna aikaisin ja se alkoi heti näkyä rinneravintolamme ympäristössä, kun tintit ja muut siivekkäät rupesivat parveilemaan sapuskaa etsimässä. Niillekin puhkesi luontainen tarve pistää tankki täyteen ennen kuin paukkupakkaset tulevat.
Ensi täytöllä ei pitkälle pötkitty, sillä puolentoista kilon pussi auringonkukansiemeniä meni kolmessa päivässä ja jono elämänluukulla oli katkeamaton, aamuhämärästä iltapimeille.
Jopa täysikuun valaistessa tienoota liikennettä riitti.
Tätä oman elämän tosi-tv:tä oli ja on ikkunasta ilo seurata.
Ainoa haikeus piilee siinä, että tällä menolla menee ennen kevättä kolme 25 kilon säkkiä siemeniä, ehkä neljäkin, jos närhiä, tikkoja ja oravia ilmaantuu osingonjaolle.

No, omaksi iloksenihan minä luontokappaleita ruokin ja syön sitten itse vähemmän, jos tiukalle menee.
Se ei olekaan huono ajatus, sillä viime viikon tiistaina vietettiin diabetespäivää.
Tällä suomalaisella kansantaudilla on mitä ilmeisin yhteys ruokailutapoihimme ja taipumukseemme tankata suklaata, pullaa ja muita makeita, erityisesti, kun kaamos ahdistaa ja stressi painaa päälle. Sininen hetki vällyn alla virkistää mieltä ja hoitelee endorfiinitasoja, mutta harvoilla ilman seurauksia.
Yli puoli miljoonaa suomalaista kärsii diabeteksesta ja kasvava määrä sen kakkostyypistä, joka iskee yleensä aikuisiällä, salakavalasti ja jopa vuosia itseään piilotellen.
Oireita, kuten ylenmääräistä janotusta, väsytystä, pissitystä, kohonneita kolestroliarvoja ja verenpainetta ei joko osata tai haluta nähdä diabeteksen hälytyssireeneinä.
Ehkä halutaan vaistomaisesti torjua ajatus, että tuo iso D juuri minulla olisi.
Kuitenkin, sotesektori ennustaa, että vuonna 2025 meitä diabeetikkoja on jo miljoona.
Ehkä kannattaisi tuijottaa totuutta silmiin ja ottaa lääkelusikka kauniiseen käteen. Vaikka valtiovalta yhdessä Kelan kanssa teki keljun tempun siirtymällä diabeteslääkkeiden halpuuttamisen sijasta niiden kallistukseen, pakko niitä on käyttää, ellei halua vaivalloista ja kivuliasta, samalla myös vääjäämättä lyhenevää loppuelämää. Silti joutuu moni miettimään, mistä muusta tinkiä, jos lääkkeistä ei voi tai ei ainakaan pitäisi.

Jälleen takaisin lähtöruutuun, eli jospa tankkia ei pantaisikaan niin täyteen ruokapöydässä kuin mieli tekisi. Onhan se ruoka hyvää, kun kotikokki on parhaasta päästä, mutta jospa sen santsilautasen jättäisikin huomiselle eikä söisi sitä tänään.
Aivot rekisteröivät syömisen kautta tulevan kylläisyyden tunteen vasta parinkymmenen minuutin viiveellä, joten ei kannata hotkia.
Vettä alle lasi tai pari, sen kyytipojaksi salaattia tai muuta viherpiiperrystä ja vasta sitten pääruokaa, jolloin hyvin pedattuna sitä riittääkin yksi lautasellinen.
Jos sitten illalla vielä jotakin mieli tekee ennen maatapanoa, niin teetä ja hedelmiä kenties. Jätetään Touhulan Heikin kerrosvoileivät sovinnolla uniin ja haaveisiin.
Ja jos oikein ahistaa niin lenkille sitten, sekin edistää diabeteksen itsehoitoa, painonhallintaa ja hyvää yöunta.

Tästä elintapasaarnasta huolimatta, jaksan yhä tuntikausia seurata, kuinka linnut tankkaavat talven varalle eivätkä kanna huolta mahdollisesta liikalihavuudesta, kuten sohvaperunoiden pitäisi.
Ehkä alinomainen liikkeellä olo korvaa niillä painontarkkailun tarpeen ja pitää diabeteksen loitolla.

Timo Korppi

Ajasta ja ajattomuudesta

12.10.2017

Huomasin kuin varkain lopettaneeni kellon käytön. Anopilta 50-vuotisahjaksi saatu rannetiuku seisoo työpöydällä paperipainona, eikä muuksi kelpaakaan. Lakkasi 20 vuoden palvelun jälkeen käymästä ja kun naapurissa kelloliikekin lopetti, niin ei ole tullut kelloa korjautettua. Eikä kirjoituskammion seinäkellon patteria vaihdettua, seisokoon siis sekin.

Olen kyllä vakavasti harkinnut vaimon minulle hankkiman taskunauriin käytön aktivointia. Siinä olisi tämän ikäiselle sormihyrrää riittävästi. Sijoituspaikkakysymys askarruttaa: vielä pitäisi kokea liivintaskujen reinkarnaatio pukeutumiskoodistossa.

Ajat muuttuvat ja aikaraudatkin. Jos en kehtaa käydä vilkaisemassa aikaa keittiön kellosta, niin sen kertoo tietokoneen näyttö oikeassa yläkulmassa tai mobiililaitteen ruutu. Kello siis teki ajan myötä itsensä tarpeettomaksi, kun aikaa mittaa niin moni muukin päivittäishärpäke. Ja lopun hoiti ikä, eli kun ihminen on eläkkeellä, niin sen kuuluisan kiireen pystyy viipaloimaan tarkoituksenmukaisuus- ja huvittavuusnäkökohdista ilman kelloakin.

Kalenterilla on hyvä aloittaa ja sillä pärjää pitkälle.

Vietimme vaimon kanssa ajattomalta tuntuneen viikon etelän auringossa. Olisi saanut kestää pitempäänkin, koska säätiedot koti-Savosta olivat pelkästään masentavia. Harvoin paluu tuntuu niin pakkopullallta kuin nyt, mutta ehkä ensilumi valaisee sekä fyysistä preesensiä että psyykkistä tulevaisuudennäkymää. Tulkoon se siis pian.

Aika aikaansa kutakin, sanoivat Martat ja ryhtyivät laittamaan lappua luukulle täällä Ruokotaipaleessa. Yli 60 vuotta yhtäjaksoista martta- ja marttitoimintaa ehti nähdä sodanjälkeisen jälleenrakennuksen Hyvä Me -henkiset voimavuodet, sitten erilaiset nousu- ja laskusuhdanteet, kunnes aika tuli vastaan ja oli aika tehdä johtopäätökset. Keski-ikä nousi uhkaavan paljon yli 70 vuoden, jaksaminen alkoi olla monelle kynnyskysymys.

Mitä jäi noista touhukkaista vuosista jäljelle? Suunnaton kiitollisuus ja kunnioitus marttoja kohtaan niin yleisesti kuin täällä Ruokotaipaleessa ja Hurissalossa erityisesti. Paljon olette ehtineet, viitsineet, jaksaneet ja aikaan saaneet yhteisönne niin henkisinä kuin fyysisinäkin tukipilareina. Kiitosta ja kehuja kerjäämättä, ne kaikki moninkertaisesti ansainneina. Teillekin jäi nyt enemmän aikaa kuunnella itseänne ja kaappikellon raksutusta tuvan nurkassa. Nauttikaa siitä martteinenne, kun sen aika on.

Aika on katsoa sekin kortti Puumalassa, kun kunnan johtoon astuu nainen, tosin ainakin näillä näkymin tilapäisesti, mutta kuitenkin ensi kertaa kunnan pitkässä historiassa. Odotukset ovat suuret ja haasteet sen myötä valtavat. Vaikka tämä uusi vaihe ei merkitsekään feministipuolueen nousua paikallisen kuntakentän vaikuttajaksi, sillä voi olla samanlaisia syviä piilovaikutuksia kuin marttatoiminnalla on ollut iät ja ajat.

Kun uudella kuntajohtajattarella on omat juurensa syvällä Savon mullassa, niin sopii odottaa, että hänellä on paitsi näytön paikka, myös vankka motiivi pistää alaisensa rivakasti töihin puumalalaisen identiteetin ja omaleimaisuuden muuttamiseksi entistäkin suuremmaksi menestystarinaksi. Jupiskoon liituraitajupit Twittereissään mitä mielivät pakkourbanisaation puolesta. Aika on meidän maakuntamenninkäisten puolella.

Ja täällä osataan antaa erityistä arvoa sille, että valtakunnassa kuullaan toinen toistaan positiivisempia uutisia, Mäntyniemeä myöten. Meillähän ei tarvitse kantaa huolta kruununperimysjärjestyksestä, kun presidentinvaalit hoitavat sen puolen asiasta kuntoon tasaisin väliajoin. Mutta kovasti ilahduttavaa oli kuulla, että nuorekas maan isä ja hänen First Ladynsa ovat vihdoin saamassa perillisen, jonka edesottamuksia ajan myötä seurataan yhtä tarkasti kuin naapurimaan kasvavaa hovikatrasta kuunaan. Tämä ilouutinen tuli kreivin aikaan, vaikka tasavallassa taaperretaankin.

Timo Korppi

Iloisia asioita

31.8.2017
On kesää jäljellä vielä. Kelit ei ehkä enää kummoisemmiksi käy, mutta kesä onkin parhaimmillaan itse kunkin sydämessä. Säistä viis, siis.

Vaimoni laittoi löytämänsä täydellisen pienen herkkutatin obduktiokuvan Suomen sieniseuran Facebook –sivuille menneen viikon perjantaina. Sunnuntaihin mennessä yli 1100 tykkäystä ja parisataa sydäntä tälle puumalalaiselle tattivaliolle, jossa sienisääsken toukat tai muutkaan ökkömönkiäiset eivät olleet hitustakaan ehtineet mellastamaan.

Hyvä, loistava, täydellinen sienivuosi siis. Vain alan harrastajat voivat sen riemun kokea ja ymmärtää, kun hienoa saalista riittää niin kameran linssiin, sienikoriin kuin pannulle tai purkkiin pantavaksi.

Hyvää makua on talven kaamokseen luvassa ja luomaan jo ennakko-odotuksia seuraavan kesän sadosta ja uusista ihanuuksista. Hyvää makua – ja osin huonoakin – sivuttiin myös edellisviikon Kirjakemmakoilla. Kävijämäärä ylittyi selvästi viime vuodesta ja loppukesän kulttuuripiikki puumalalaisiin pakaroihin veti paikalle yli 800 kävijää. Osa ilahduttavan kaukaakin tulleita. Oli lähes liikuttavaa kuunnella myös vierailevien kirjailijoiden arviota Puumalan kauneudesta ja Kirjakemmakoiden merkityksestä pienelle, mutta vireälle paikkakunnalle, joka tämänkin tapahtuman kautta haluaa esitellä elinvoimaisuuttaan kaiken pakko-urbanisoitumiskohkaamisen keskellä.

Jos vertailulukuja kaipaatte, Puumalan kunnan asukasmäärään suhteutettuna Kirjakemmakoiden kävijämäärä hipoi puolta kuntalaisten määrästä. Helsingissä vastaavan tapahtuman pitäisi vetää yli neljännesmiljoona kävijää, koko pääkaupunkiseutu mukaa lukien puoli miljoonaa. Tämä siis suhteellisuusteorian mukaan tuumailtuna.

Suomalainen kulttuuri, nimenomaan kirjallinen kulttuuri on maaseudulla syntynyt ja kaupunkipaikkoihin täältä viety. On vain oikein, että se osoittaa Kirjakemmakoiden kaltaisten yleisötapahtumien kautta juurensa ja juurevuutensa, olipa kyse runosta, proosasta tai teatteritaiteesta. Tulos on kunniaksi kunnalle, paras kiitos sen puuhaporukalle ja ylpeilyn aiheeksi kuntalaisille.

Nostan esiin yhden, vähemmän julkisuutta saaneen esimerkin. Itsekin joskus kateederin takana seisseenä oli ilahduttavaa havaita kuinka vakavina ja hiirenhiljaisina Puumalan koululaiset kuuntelivat MTV:n rikostoimituksen päällikön, kirjailija Jarkko Sipilän esitystä hyvästä mausta nykyaikaisessa kirjallisessa jokamiehen kommunikaatiossa, eli sosiaalisen median käytössä. Missä kulkee se veteen piirretty viiva, jonka ylittämällä nuori somettaja siirtyy tietämättään, tajuamattaan rikoksen poluille. Herjaa, solvaa, panettelee ystävää, tuttavaa, koulukaveria. Syyllistyy uuden sukupolven koulukiusaamiseen, jota vastaan jopa presidenttimme Sauli Niinistö taistelee omalla esimerkillään ja muutamien nuoriso-idolien sivustatuella.

Sipilä herätti aiheellisen kysymyksen, jonka pitäisi kolkutella myös vanhempien paatuneita sydämiä. Jos nuoriso näkee ja kokee vanhempien väärinkäyttävän sosiaalista mediaa oman ilkeytensä, kateellisuutensa tai jonkin muun alhaisen syyn takia, se ihan varmasti madaltaa kynnystä myös nuorissa lähteä väärille somepoluille. Pähkinänkuoressa, kiteytettynä: vastuullinen somen käyttö on meidän yhteinen asiamme ja sen osaamisen kautta loppupeleissä mitataan sivistyksemme taso ja mikä pahinta, sen puute.

Takaisin tatti-avenuelle, jota nimeä lemmikki-sienipolkumme on jo vuosikaudet kantanut. Sen antia voi ilolla ja ylpeydellä jakaa myös somessa,

Timo Korppi

Kielletään kaikki

8.6.2017
Kielletään kerralla kaikki, ettei jää kenellekään nokan koputtamista.
Viime viikkoina ovat taas puhuttaneet suomalaisten pysyvät kieltokohteet kuten alkoholi ja tupakka. Saako ruokakaupan oluttölkissä olla 5,5 prossaa vai vain 4,7? Tai saako parvekkeella tupakoida ja jos ei, niin miten sen estät?
No, muutama hajamiete lienee paikallaan. Aloitan helpommasta eli tupakasta, jonka kanssa katkaisin välit 45 vuotta sitten. Päästyäni eräiden mutkien kautta armeijasta RECINT-laatoilla totesin, että paluu yliopiston penkille ja perheellistyminen olivat liian hintava paketti salliakseen sellaisia paheita kuin tupakointi. Katkaisin välit Työmieheen ja huomasin varsin pian, että pölli suussa edes puuholkissa ei ollut elämälle välttämättömyys. Eikä Saimaa maistunut sen paremmalta. Moderneihin merkkeihin en ehtinyt juurikaan tutustua lyhyen rakkautemme aikana.
Mutta nyt kun tupakka-askit koristellaan malli Auschwitz -kauhukuvilla ja Isossa Britanniassa vain niillä – bränditkin jää askeista pois – niin miksei kielletä kessuttelua kokonaan? No siksi, että jokaisella on oikeus valintoihin ainakin periaatteessa, joskin isoveli voi valvoessaan vaikeuttaa valintoja. Suomi tupakoimattomaksi vuoteen 2030 mennessä? Kun näkisi…

Nuorison keskuudessa tupakointi on vähentynyt viime vuosina rajusti. Kun miehistä sotavuosina 76 prosenttia röyhytteli, nykynuorisosta enää 12-20 prosenttia riippuen siitä, mihin ikään raja vedetään. No, nuuskaaminen on lisääntynyt erityisesti jääkiekkoilijoiden keskuudessa, mutta koska laji on muualla Euroopassa jo kielletty eikä sillä ole lätkän MM-saumoja parantavaa vaikutusta kuin naapurin hannuhanhilassa, lienee ajan kysymys, kun sekin kielletään.

Ja sitten alkoholi. Siihen aikaan, kun isoisä varpusen osti, Suomessa oli kolmetoista vuotta kestänyt kieltolaki, jolla yritettiin pakkoraitistaa kansaa. Toisin kävi, kansa ryyppäsi entistä ankarammin ja humalahakuisemmin. Viinaa – käytännössä liki sataprosenttista pirtua – virtasi Virosta kuten tänä päivänä mäyräkoiria. Laivat uivat syvällä mennen tullen. Lastina sama määrä ihmisiä, sama määrä suomalaista olutta, joka käy Tallinnassa kääntymässä ja palaa sitten vähän myöhemmin samoilla laivoilla Suomeen juotavaksi.
Kielletään sekin! Valmistujaisviinat haettiin jo huhti-toukokuussa, mutta nyt, kun juhannus lähestyy, niin jo vain suomalaisen ikijanon sammuttajat ovat liikkeellä paketti- ja kuorma-autoin, että varmastikin jokaisen kokon jälkivartioon riittää kaljaveikkoja, nesteenpoistotarpeineen. Johan siinä on ympäristön pilaantumisvaarakin ilmeinen, kun osa käytetystä oluesta lirisee vesistöihin niitä rehevöittämään.

Viro nostaa portaittain alkoholiveroa kesästä lähtien, tavoitteena lähes suomalaistasoinen verokanta vuoteen 2020 mennessä. Mitä se hyödyttää? Alkomahoolikaupat siirtävät toimipisteet rajan pintaan Latvian puolelle ja kaljalastin haku hieman vaikeutuu. Mutta ostetaan kerralla sitten enemmän, että bensakulut kuittaantuu. Kielletään siis tämäkin porsaanreikä, vaikka armas kallis hallituksemme tähyääkin jo silmät kiiluen ihanuutta, että veljeskansa veropäätöksellään mahdollistaa alkoholiveron reippaan noston myös meillä. Pitäähän hinnanero säilyttää maiden välillä, ettei kansa pääse selviämään ihan käsiin.
Kielletään sekin! Alkoholiveron tarkoitushakuinen nostaminen siis, koska jo nyt 1,4 miljardin vuotuinen verotuotto on suurempi kuin 1,2 miljardin suuruiset alkoholihaitat. Veroahan on perusteltu nimenomaan haittojen hoitotarpeella, sinänsä hyvin ynnätty. Mutta veroa rapakasti nostamalla tilkittäisiin vain valtion tulevia sotevajeita, ei hillittäisi juomahimoa. Suomalainen aikuinen – siis yli 15-vuotias – juo puhtaaksi spriiksi muunnettuna vuodessa keskimäärin 10,8 litraa. Ja veropolitiikan onnistumista kuvaa sekin, että vaikka kotimaisen verotetun myynnin määrä laskee, omaehtoisen tuonnin määrä kasvaa, joten nollasummapeliksi menee.
Kansa on janoinen, kielletään siis sekin!
Toden puhuen nykynuoriso on esi-isiään viisaampi niin alkoholin kuin tupakankin suhteen. Kulutus laskee, ei dramaattisesti, mutta pikkuhiljaa. Nautintoaineiden käyttötyyli alkaa lähestyä eurooppalaista normikulutusta, sivistynyttä suhdetta kyseisiin tuotteisiin siis. Humalahakuisuudesta ollaan pääsemässä eroon.
Mihin minkäänlaisia kieltolakeja siis tarvitaan?
Kielletään nekin!

Timo Korppi

Puumala mielessäin

27.4.2017
Olen asunut joskus muinaisuudessani myös Mäntsälässä, jota Kake Singers -niminen pumppu kunnioitti korvamadoksi muuttuneella renkutuksellaan vuosia sitten.
Mutta nyt siis on Puumala mielessäin. Ja paljon upeita asioita on täällä tapahtunut ihan lähimenneisyydessä.
Sanokaa minua piilofeministiksi, mutta naisvaltuutettujen määrän kasvu kunnallisvaaleissa oli iso ja myönteinen asia. Valtuutettujen keski-iän selvä lasku on jo suorastaan toiveita herättävää, sillä sitä kautta ehkä saadaan tarpeellista selkänojaa nuorille tärkeiden asioiden edistämiseen kunnassa. Ei niin, etteikö kunnanjohtajan ja virkamiesportaan oma panos olisi jo vienyt asioita oikeaan suuntaan.
Lisätarvetta siihen korostaa myös vaalitulos, jossa eniten ääniä hävisi mummojen ja pappojen kellokkailta.

Taaperoikäisten ilmainen päivähoito vei Puumalaa valtakunnan uutisiinkin ja jollakin aikajänteellä houkuttelee nuoria pareja muuttamaan parhaassa lapsentekoiässä Puumalaan. Eikä ainakaan haitaksi ole sekään, että veroäyriä laskettiin, kun taloustilanne sen salli. Kuinka moni muu kunta on rohjennut tehdä saman?
Edellisiin, hyviin päätöksiin nivoutuu saumattomasti myös moni uusia työpaikkoja tuova hanke, kuten Pistohiekan alueen kaavoitus. Kun päästään muutama vuosi eteenpäin, sinne tulee kymmeniä uusia työpaikkoja, joka Puumalan kokoisessa kunnassa on paljon.

Jotkut yleisönosastojeesustelijat ovat raakkuneet, että Pistohiekan kehittäminen on pois Sahanlahdesta ja Anttolanhovista. Niin väärin fundeerattu: lisääntyvästä vierailijoiden määrästä riittää voita kaikkien leivälle, kunhan ei tuudittauduta Ruususen uneen. Jo tehdyt päätökset ja avaukset ovat jo merkittävästi pidentämässä matkailusesonkia, eikä kaikkia kiinalaisia tai muita kaukomatkailijoita tarvitse lennättää Lappiin, kun ihasteltavaa riittää meilläkin. Maailman puhtainta ilmaa on hyvä hengittää ja hypnoottisen kaunista maisemaa ihailla. Oikeaa, kestävää kehitystä on rakentaa sen ympärille aivan uutta infrastruktuuria.
Siis edelleen, Puumala mielessäin. Pieniä, mutta positiivista kuntakuvaa edistäviä tekoja on nähty enemmänkin. Sillan valaisu tuo varsinkin pimeneviin iltoihin Verrazanon sillan veroisen valoteoksen, jossa on ainesta niin postikortteihin kuin selfiekuvien taustaksikin. Keskuskadun kasvojenkohotus tulee sekin kreivin aikaan ja olisi voinut tulla aiemminkin, mutta olkoon nyt sitten paikallinen Suomi 100 -teko sekin.

Kanssaihmisille pitäisi toivoa ja toivotella pelkkää hyvää, kuten me länsilaitalaiset täällä Hurissalossa tiedämme. Tarkoitus on kesän Kirjakemmakoilla johtavan rikoskirjailijan opastuksella tutustua sosiaalisen median käyttöön hyvän tekemisen välineenä. Paikallisia esimerkkejä meillä on käytössä riittävästi. Erityinen huomio tullaan kiinnittämään tasavallan presidentin esimerkilliseen otteeseen nuorten somekasvatuksessa. Ennen sanottiin, että nuorena vitsa väännettävä. Nyt ehkä sopisi sanoa, että nuorena some-etiketti opittava, ettei sitä koskaan väärin käytettäisi, koulukiusaamiseen tai muuhun ikävään käytökseen.
Jos etiketti ei ole nuoresta pitäen hallussa, niin eihän siitä mitään hyvää voi vanhempanakaan seurata.

Timo Korppi

Cosa Nostra – yhteinen asiamme

9.3.2017
Lyhyt, mutta intensiivinen marssi kohti kuntavaaleja ja uusia valtuustoja on alkanut. Toivoa sopii, ettei pölhöpopulistinen liikehdintä Euroopassa ja USA:ssa ole saanut Puumalankaan ehdokkaita sekoamaan selkeistä ajatuksistaan harhaisille poluille.
Elämme äärettömän haasteellista aikaa. On valitettava tosiasia, että uusilla valtuustoilla on vähemmän valtaa kuin edeltäjillään. Erityisen kipeänä se tuntuu pienkunnissa, joihin Puumalakin lukeutuu. Sote – jota aiheesta jo sotkuksikin nimitellään – vie sosiaali- ja terveysasiat, niistä päättämisen ja niistä hallinnollisesti huolehtimisen pois kunnista. Olen asiantuntijaprofessorien kanssa samaa mieltä, ettei tämä ole riskitön siirto, kuten ei ollut toimeentulotukipäätösten siirtokaan Kelalle vuodenvaihteessa. Kelan massiiviset käsittelyruuhkat, avustusjärjestöjen leipäjonot ja pikavippifirmojen liikevaihto kasvoivat hetkessä, kun hätiköiden valmisteltu ja toteutettu siirto meni päin pöpelikköä. Soten kohtalo voi yhtä lailla olla hyppy tuntemattomaan, joka säästö- tai valinnanvapaustavoitteineen voi mennä täysin reisille.
On kovin sinisilmäistä Kelan uudelta pääjohtajalta sanoa, että jonot poistuvat huhtikuussa, kun pahimpaan hätään rekrytoitavien uusien etuuspäättäjien pelkkä sisäänajokoulutus vie enemmän aikaa. Ilkeästi sanoen hölmöläisten matonpidennyshommat tulevat mieleen. Ja mitä sitten kun uudet tukipäättäjät on sisään ajettu? Heidät ajetaan saman tien tarpeettomina ulos, kun jonot kenties häviävät tai lyhenevät. Näin meillä sipilandiassa muuta maailmaa nauratetaan.

Puumalan pitää jatkossakin olla toimiva, terve ja turvallinen asuinkunta niin nykyisille kuin tulevillekin asukkaille. Sotehuolien puristuksessakin kuntapäättäjillä on vakava vastuu siitä, että asukkaiden edunvalvonta toimii. Olemme sen verran kaukana kaupungeista, että esimerkiksi toimiva paikallinen terveydenhuolto on perusihmisoikeuksiin verrattava asia.
Asumiseen sekä työpaikkoihin liittyvät infrastruktuurihankkeet ja henkisen hyvinvoinnin edistäminen kaikenlaisten kulttuurihankkeiden kautta jäävät sellaisinaan uuden valtuuston harteille. Kuntalaisena ei voi kuin vakavasti vedota siihen, että Cosa Nostra -ajattelu, yhteisen asiamme puolesta kamppaileva, kiihkoton ja lyhytnäköiset puoluepoliittisen intressit syrjään sysäävä ”Kaikki Puumalan puolesta” -henki puhalletaan jälleen täyteen roihuunsa. Yksin meistä kukaan ei selviä, yhdessä selviämme kaikesta.

Oli viime viikonvaihteessa ilo huomata, että kunnan syrjäkylilläkin tämä Cosa Nostra -ajattelu tunnetaan ja sen mielettömät mahdollisuudet yhteisen hyvän lisääjänä tunnistetaan. Paikalla olleena näin ja kuulin, omin silmin ja korvin, kuinka rakennuspalikat ”uuden” kyläyhdistyksen toiminnalle aseteltiin paikalleen, yhteisen tulevaisuuden peruskiviksi.
Niin sokea tai kuuro en ole, ettenkö olisi kuullut salissa riitasointutorvienkin törähdyksiä. Ja näkyvätpähän nuo jatkuvan netissä vielä viikollakin, vaikka paikalla olleille muistutettiin kuinka hyvä torven törinä kuuluu lähelle, mutta paha paljon kauemmas. Ja jos torvia on kaksi tai useampia niin tuplasti pidemmälle.
Tästä huolimatta olen Matteuksen evankeliumin kanssa samaa mieltä, että autuaita ovat rauhantekijät. Hurskastelijoilla ja itsensä ylentäjillä on jo valmiiksi riidankylväjän viitta yllään.

Timo Korppi

P.S. Äänestäkää hyvät kuntalaiset, äänestäkää. Ja pitäkää sen jälkeen jatkuvaa ääntä oman kunnanvaltuutettunne suuntaan. Hänellä ei ole lupaa jättää kuuntelematta teitä herkällä korvalla.

Muistosi on mulle kallis

2.2.2017

Mikä elämässä on olennaista? Kokeillaanpa tätä: mistä tulemme, mitä olemme ja mihin olemme menossa. Jos nämä asiat eivät ole selvillä, elämän kompassineula joko pyörii vinhasti ja pysähtymättä, tai jököttää liikkumattomana.

Puumalassakin on tartuttu tarmokkaasti perinteen tallentamiseen jälkipolville, joka on korvaamattoman arvokas asia. Ilman sitä ainutlaatuisia tietoja, muistikuvia ja kokemuksia uhkaa mennä suurten ikäluokkien mukana lopulliseen unholaan, vaikka juuri niissä piilevät hyvän tulevaisuuden edellytykset. Jos niistä ei opita ja saada eväitä elämään, niin mistä sitten?

Tämä korostuu juuri ny,t kun eräs tötterötukkainen trumpettaja maailman toiselta laidalta töräyttelee kaikkien hämmästeltäväksi rinnakkaistotuuksia tai suoranaisia valheita, joilla yrittää perustella uuden asemansa ja olemassaolonsa. Totuutta ei kuitenkaan voi kukaan muokata mieleisekseen. Vähänkin koulua käynyt tai elämänkoulussa opiskellut tietää, että historiasta voi ja pitää oppia. Vaihtoehtoja ei ole, sillä valheella on lyhyet jäljet.

Voisin muistutella, että samaisen herran uhopuheissa ja erään pikku korpraalin keuhkoamisissa Berliinin valtiopäivätalossa vuonna 1934 on paljon yhtäläisyyksiä. Mutta olkoon enemmälti muistelematta, koska siitä koituisi kaikille vain mielipahaa.

Meillä jokaisella on oma historiamme. Sukututkimukseen innostuneet ovat pystyneet selvittämään sukunsa perimätietoa jopa 500 vuoden taakse. Saman perheen hallussa vuosisatoja olleita sukutiloja löytyy Puumalastakin kymmeniä. Silti, vähempikin riittää ja vain oman elinkaaren kattava muistitietokin on tallennuksen väärti ja se kannattaa siirtää jälkipolville. Siitä syntyy ja siihen perustuu se valveutuneisuus, jota ilman emme osaa hahmottaa tulevaisuuttamme. Mitä hullummaksi maailma ympärillä on menossa, sitä suuremmalla syyllä ”arvon mekin ansaitsemme, Suomen maassa suuressa”.

Nykyteknologiassa ei ole niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin. Vaikka meitä eläkeläisiä koetellaan pankkien, postin ja muiden entisten palvelulaitosten toimesta oikein urakalla, käytössämme on kuitenkin uudenaikaisia keinoja oman muistitietomme tallentamiseen. Toki niitä voi kirjata edelleen kynällä lehtiöön, naputella tietokoneen muistiin tai sanella nauhalle, mutta tärkeintä on siirtää ne lasten, lastenlasten ja vaikkapa perinnetutkijoiden käyttöön. Jokaisen muistoista seuloutuu esiin henkilökohtaisia tai laajempaakin perspektiiviä tarjoavia perimätiedon kultahippuja, joiden päälle tulevaisuuden Suomea on hyvä rakentaa.

Karjumalla ja öykkäröimällä ei hyvä seuraa. Siitä maailmanhistoria on ikäviä esimerkkejä täynnä.

Elias Lönnrot kierteli aikanaan keräämässä muistitietoa ja runoperinnettä pitkin talonpoikaista Suomea ja Karjalaa, josta meille kasvoi kansalliseepoksemme Kalevala.

Meistä jokainen on potentiaalinen tämän päivän Lönnrot, jolla on muistinsa kontissa sellaista tarinaa ja tietoa, joka ansaitsee paikkansa vaikkapa omakustannekirjana. Tienviittana tulevaisuuteen niille nuoremmille ja vielä syntymättömille sukupolville, joita alussa esitetyt kysymykset tulevat jossakin elämän vaiheessa pohdituttamaan.

Helmikuussa meillä vietetään Kalevalan päivää. Tämä toimikoon sitä ennen rohkaisevana alustuksena ja ajatusten virittäjänä. Kun Puumalassakin suuri joukko kunnan ydintehtäviä tulevaisuudessa siirretään maakuntahimmeleillä kaukohallinnoitaviksi, meille jää kuitenkin kotikasvatus, koulutus, monimuotoinen kulttuuri ja sydämen sivistys ihan itsemme vaalittaviksi.

Timo Korppi

Hyvän kierteessä

rajattu LV Timo Korppi, kirjalija24.11.2016

Helsingistä kuuluu kummia. Liituraitaklopit ja eduskunnan poliittiset broilerit ovat sitä mieltä, että työllisyysongelma ratkeaa julistamalla koko Kehä III:n ulkopuolinen Suomi havumetsä-protektoraatiksi ja keskittämällä asuminen Kehä III:n sisäpuolelle. Se kuulemma onnistuu rakentamalla muutama lähiö täyteen satakerroksisia kivitaloja, joiden yläkerroksista näkyy paitsi Tallinnaan, myös Tukholmaan ja hyvän sään aikana New Yorkin Trump Toweriin saakka.
Samalla logiikalla nämä suupielet korvissa ideallaan hekumoivat rikkiviisaat julistavat, että ahdistavat liikenneongelmatkin väistyvät, kun valtakunnan kaikki pysyvät työpaikat ovat kävelymatkan, tai korkeintaan kaupunkijopoilla pyöräilymatkan päässä.

Onpa ihanaa! Puumalakin luettaisiin tällä logiikalla kuuluvaksi ulkohuussisuomeen, joka kuuluu karhuille, susille, hirville ja muille pienemmille villieläimille. Mitään niistä, siis hyttysiä suurempia ei saisi uuden, eiralaisessa kerrostaloyksiössä ideoidun luonnonsuojelu- ja alkuasukaslain nojalla metsästää ja muuten vainota.
Puumalaiset, siis me alkuasukkaat saisimme toki elannoksemme poimia metsämarjoja ja villiyrttejä, sekä kalastaa valikoivasti särkiä, kiiskiä ja järvikuoreita, kunhan säästämme paremmat kalat pääkaupunkilaisserkkujen pöytiin ja lähetämme ne Stockan Herkkuun.
No, onneksi yllä kuvattu tilanne oli vain Tuppuraisen painajaisunesta, josta hän Kuittisessa kertoi Tappuraiselle kauhusta väräjävällä äänellä.
Tappurainen lohdutteli nähneensä ihan päinvastaista unta. Puumala oli ajautunut hyvän kierteeseen, jolla ei kerta kaikkiaan näkynyt loppua olevankaan.
Koko vuosi on juhlittu kunnan 400-vuotista itsenäistä historiaa, näkyvästi ja kuuluvasti. Tasavallan presidentti suoritti valtiovierailun Puumalaan kesällä ja kutsui sen jälkilöylyissä kunnanjohtajamme Matias Hildenin vastavierailulle linnaansa. Kutsun sai myös Sahanlahden isäntäpari, Jaana ja Janne Kuivalainen, jotka tarjosivat matkailukeskuksessaan presidentille vierailuohjelmaan kuuluvan lounaan ja melontaretken jälkeisen upean savusaunakokemuksen.

Eikä tässä vielä kaikki hyvä, ei suinkaan. Kunnassa päätettiin, päinvastoin kuin 47 muussa kunnassa, laskea verotusta. Kompensoimaan vaikkapa tänä ja ensi vuonna leikattavien eläkkeiden ostoarvoa.
Päätös merkitsee, että isot naapurikunnat kuten Mikkeli ja Savonlinna ovat paljon Puumalaa tiukempia verottajia. Kuntalaiset saavat veroalessa ainakin 150 000 euron vuosihyödyn ja jos arvioidaan verotuksen piiriin kuuluvien puumalalaisten määrä 1 500 hengeksi, se on satanen per nokka.
Kadehtikaa vaan siellä ruuhkasuomessa asti ja hei herätys, eläkeläiset. Muuttakaa tekin Puumalaan, täällä eläminen on halvempaa, mukavampaa ja hyvän kierteessämme riittää riemua teillekin.

Jos pelkäätte, että täällä odottaa kulttuurityhjiö, se on ihan turha pelko.
Vihdoinkin kunnolla toimivaksi saatu kulttuuriyhteistyö yli kuntarajojen tuo jo ensi kesänä Sahanlahteen aivan uudenlaista ja -tasoista kesäteatteria. Mukana niminäyttelijöitä kulttuurin kuka-kukin-on-kalenterin kärkipaikoilta, joille rakennetaan matkailukeskukseen oma Thalian torppa, tässä tapauksessa teatteritalli. Sinne, isäntäväen ystävällis-turvalliseen huomaan pesiytyy myös kesäinen Teatterifestivaali, joka aloitti ja lopetti Hurissalossa viime kesänä.
Puumalan kesää aiotaan päättäväisesti pidentää tuomalla niin koti- kuin ulkomaisiakin turisteja nauttimaan myös elokuisista Kirjakemmakoista, joiden ensi kesän teema-aihe on maku. Syyskesän metsämarjojen, villiyrttien ja herkullisen järkikalan maut ja maine halutaan näin vientituotteeksi ja tuontivietteeksi ihmisille, joille raitis ilma, rauhallinen ja seesteinen luonto, puhtaat ja maistuvat luonnon antimet eivät ole omilla kotinurkilla kuin kaukainen kangastus, fata morgana. Ei kannata punastella vaatimattomuudesta, jos vierailijat lähtiessään kummastelevat, miksi heille ei aiemmin kerrottu Puumala -nimisen Shangri-lan olemassaolosta.
Hyvän kierre ei saa päästä katkeamaan, joten kunnanjohtajamme esittämä ajatus haalia Puumalan puolesta uusia kehitysideoita kannattaa ottaa todesta. Etsitään yhdessä se, jota vaikkapa kiinalaisille tai japanilaisille voidaan tarjota ”The spirit of Puumala” – epiteetin alla. Voidaan samalla torpata nuo liituraitakloppien ja poliittisten broilerien hullut puheet Helsingissä ja jättää siellä viljellyt visiot omaan arvoonsa.
Niin, Tuppuraisesta ja Tappuraisesta vielä. Tuppuraisen painajainen ei kaikilta osin ollut unta. Tappuraisen positiivinen painajainen ei miltään osin.

Timo Korppi

Onnen pipanoita

rajattu LV Timo Korppi, kirjalijaEdesmennyt laulaja-lauluntekijä Veikko Lavi on jäänyt mieleen monesta sattuvasta kielikuvasta. Yksi niistä ovat ”onnen pienet pipanat”, joita jokaisen elämään mahtuu arjen murheiden keskelle ja tasoittamaan niitä henkisiä nousuja ja laskuja, joita harva voi välttää.

Puumalalaisten elämässä on kuluvana vuonna näitä onnen pipanoita riittänyt kunnan kokoon ja kuntalaisten määrään nähden ylen määrin. Koko vuosi on juhlittu ja juhlitaan yhdessä seurakunnan kanssa 400 vuoden toiminnallista taivalta. Tähän viitekehykseen on luontevasti istutettu kulttuuria ja erilaisia muita tapahtumia niin, että kaikilla on ollut varaa valita itselleen mieluisimmat.

Kesä- ja lomakauden pidennykseksi suunnitellut Kirjakemmakat elokuun loppupuolella olivat näyttävä osoitus siitä, että hyvä ja tarpeellinen idea saadessaan taakseen innovaattoreiden lisäksi tarpeellisen määrän innokasta talkooväkeä ei voi mennä metsään.
Jo nyt kunnan johtoportaassa hyrisee tyytyväinen keskustelu ensi vuoden Kirjakemmakoista, joiden pohjustus on käynnistynyt myönteisessä ilmapiirissä.

Ei ole vähäinen saavutus, että tapahtumasta ehti nauttimaan liki neljännes kuntalaisista. Toki myös kesäasukkaat saivat tapahtumasta oivan syyn pidentää Puumala-kauttaan, joka oli tapahtuman yksi taka-ajatus. Kirjakemmakat olivat myös säiden säätäjän suosiossa, eikä senkään puolesta epäileville tuomaille jäänyt jupittamisen aihetta.

Mutta toki vastaisen varalle jäi mietittävääkin, sillä varsinkin ulkopaikkakuntalaiset – kesäasukkaat ja satunnaiset kulkijat – olisivat kaivanneet lisää tietoa ja opastusta Kirjakemmakoiden tarjoamien nautintojen pariin. Koulu ja sen hieno auditorio olivat looginen ja toimiva aktiviteettien keskuspaikka, mutta näkyvä opastus kylänraitilta olisi ehkä houkutellut mukaan satunnaisempiakin ohikulkijoita. Samoin R-kioskilla ulkomaisen turistin suusta kuultu ihmettely ”onkos täällä venetsialaiset menossa” osoittaa, että joka tapahtuman markkinointiviestintä on ikuinen haaste.

Median kiitettävä kiinnostus on tietenkin ensisijaisen tärkeää tapahtuman onnistumiselle myös jatkossa, mutta kun markkinointi on kallista, niin ehkä ratkaisu löytyy jatkossakin kulttuuri- ja uutistoimitusten mielenkiinnon ylläpitämisestä. Ensimmäiset Kirjakemmakat olivat niin onnistunut tapahtuma, että tie on varmasti auki tiedon valtateille laajemminkin.

Vaikka jokunen kotiseutuhenkinen kriitikko vaatikin paikallisen kirjallisuuden ja lähikirjailijoiden näkyvyyden lisäämistä, pitää muistaa, että tälle tielle kääntyminen sisältää riskejä. Teoksia ja tekijöitä ei ole tarpeeksi takaamaan tapahtuman tulevaisuutta. Toisaalta tunnetut kansalliset nimet toimivat vetonauloina kulttuurin ystäville, kauempaakin kuin Puumalan postinumeroalueelta.

Jos jotakin toivoa saisi niin sankkaan kesäasukkaiden julkkisjoukkoon, näihin Puumalan ihanuuden puolestapuhujiin, toivoisi vielä ykkösketjun kirjailijan tai pari, niin sillä sementoitaisiin Kirjakemmakat pysyvästi isompien kulttuuritapahtumien rinnalle.

Timo Korppi

Kannettu vesi ei….

rajattu LV Timo Korppi, kirjalija…kaivossa pysy. Vanha väite ei kuitenkaan ole kovin vakaalla pohjalla, sillä vesi pysyy kyllä kaivossa, jos sitä jaksaa kylliksi kantaa.
Puumalassa vettä riittää, mutta tarkoitus oli kuitenkin puhua nyt kulttuurista ja kulttuurin janon sammuttamisesta. Viikon päästä upeat 400 vuotta täyttänyt kuntamme repäisee ensi kertaa näyttävästi myös kirjallisen kulttuurin saralla. Kirjallisuutta ja kirjailijoita esitellään viikonlopun aikana näyttävästi ja tapaus on ollut ”framilla” pitkin kesää niin maa- kuin valtakunnallisestikin.

Puumalan Kirjakemmakat on ihanasti ideoitu kesänpidennystapahtuma, joka vielä kerran ennen syksyyn laskeutumista tuo yhteen paikalliset ja kesäasukkaat. Toivottavasti kävijöitä, kulttuurin ja kirjan ystäviä saapuu tänne kauempaakin, koska mikään tässä kuohuvassa maailmassa ei ole tärkeämpää kuin kulttuurin puolesta puhuminen ja sen pelastaminen. Ilman kulttuuria meillä ei ole ihmisyyttä ja kirjallinen kulttuuri on kokonaisuuden osista kenties tärkein. Sanan miekka on aseista voimakkain ja ainoa, jolle on aina oikeutus olemassa.

Puumalassa on ihailtavan paljon oma-aloitteisuutta ja halua toimia silloin, kun kutsu käy ja aatteen palo roihuaa. Pääosin nuorempaa väkeä puhutellut ja sen korvia hivellyt rocktapahtuma oli taannoin loistoesimerkki siitä, että paikallisin voimin pystytään mihin vaan, kun toimeen tartutaan. Varsinaiset Kemmakat, niin läpikaupallinen tapahtuma kuin se onkin, on toinen hyvä esimerkki siitä kuinka Puumala vuodesta toiseen soitetaan ja bailataan maailmankartalle. Kun mukaan lasketaan seurakunnan ja kunnan myötävaikutuksella järjestetty kesäinen ”Saimaan kauneimmat sävelet” –tapahtumakavalkadi, niin musiikin puolella harva tämän kokoluokan kunta pystyy parempaan.

Kirja ja kirjallisuus yritetään nyt nostaa arvoasteikolla samalle tasolle kuin musiikki. Kun siinä onnistutaan ja tapahtumalle rakennetaan kestävä pohja ja kantava jatkosuunnitelma, Puumalasta tulee monipuolinen kulttuurikunta, joka puhuttelee ja houkuttelee tänne väkeä myös uusiksi, vakituisiksi asukkaiksi. Täällä kannattaa ottaa vakavasti se paine, joka ajaa erityisesti varttuneempaa väkeä pois suurista taajamista, nauttimaan elämänsä parhaista vuosista parhaassa mahdollisessa miljöössä. Täällä monipuolinen kulttuuri ja maailman kauneimmat luontoarvot kohtaavat ympärivuotisesti.

Kunnan johtopaikoilla on ymmärretty hyvin, mitkä valttikortit meille on annettu tulevaisuuden rakentamiseen. Siihen raamiin Kirjakemmakat sopii loistavasti ja samalla kaikille kirjallisesta kulttuurista kiinnostuneille tarjotaan elävä muistutus siitä, että täällä ei olla vain vierailevien tähtien varassa vaan Puumalassa on kirjailijoita ja muita sanan taitajia myös omasta takaa. Tätä kautta myös peripuumalalainen omanarvontunto pysyy hyvässä vireessä ja siitä kasvaa vahva tukijalka myös tulevien vuosien Kirjakemmakoille.
Muistakaa, että tämänkin tervetulleen kulttuuritapahtuman me puumalalaiset teemme ja koemme yhdessä.

Timo Korppi

Isänmaa tarvitsee isän

rajattu LV Timo Korppi, kirjalija7.7.2016

Elämme hankalia aikoja. Presidentin asema Suomessa korostuu sitä enemmän mitä
epävarmemmaksi maan ja maailman tilanne muuttuu.
Suomi juhlii ensi vuonna olemassaolonsa satavuotistaivalta. On kaikille suomalaisille
hyväksi, että juhlinnan keskipiste on Suomen ohella maan isä, jolla ei käsi tutise eikä ääni
vapise pahassakaan paikassa. Johtohahmo, johon kansan luottavainen katse kohdistuu.
Pahoja paikkoja on riittänyt ja riittää, sillä näennäisesti ystävällishenkisen itänaapurin
päämiehen vierailu heinäkuisessa Kultarannassa ei edelleenkään sementoinut Suomen
ulko­ ja turvallisuuspoliittista asemaa idän ja lännen välissä. Olemme yhä kuin tarinan
varis vastatervatulla sillalla: kun nokka nousee niin pyrstö tarttuu. Tähän joudumme
sopeutumaan, se on suurta viisautta.

Presidenttimme Sauli Niinistön vierailu Puumalaan ajoittui sen viikon alkuun, jonka
loppupäässä maailman mediahuomio kiinnittyi jokaiseen lausahdukseen, lauseeseen ja
riviväliinkin, Niinistön ja Vladimir Putinin vihdoin ilmaantuessa median eteen kertomaan
keskusteluistaan. Tätä ennakoi jo median suuri kiinnostus Puumalassa pidettyyn liki ex
tempore -lehdistötilaisuuteen, jossa presidentti puhui sekä Euroopan yllättäneestä Ison
Britannian Brexitistä että tulevasta tapaamisestaan merkittävän itänaapurin kanssa.
Ei siinä kaikki. Puumalan kunta ja seurakunta saivat vierailun kautta ansaitsemansa
kunnioituksen 400 vuotta jatkuneelle olemassaololleen. Mutta puumalalaiset ja alueen
runsaslukuinen kesäasukasväki tulivat varta vasten torille nimenomaan kuullakseen maan
isää.

Miksi me kaikki halusimme olla paikalla? Mieleen muistui näkymä Helsingin
rautatieasemalta myöhäissyksyllä 1939, kun silloinen ”maan isä”, presidentti Kyösti Kallio
monituhatpäisen kansalaisjoukon saattelemana oli lähdössä neuvottelumatkalle
Moskovaan. Vakava vastuu ja huoli maamme lähiajan tulevaisuudesta sortivat
ylirasittuneen ja sydänsairaan maan isän vierellään kulkeneen marsalkka Mannerheimin
käsivarsille. Kyösti Kallion maallisen matkan pää oli likellä muuttua myös koko Suomen
kohtaloksi. Finis Finladiae kävi lähellä.

Uskon, että jokainen paikalle saapunut halusi kuulla nykyisen maan isän suusta tähän
hetkeen liittyvän vakuutuksen, että liiankin lähellä rajojamme jälleen puhaltelevat sodan
tuulet eivät yllä meille saakka. Että uhopuheet ja uhkailut jäävät sillensä ja Suomi jatkaa
valitsemallaan tiellä, valitsemansa presidentin jämäkällä johdolla. Kumartelematta, periksi
antamatta, mutta myöskään nöyristelemättä tai nuoleksimatta. Provosoimatta,
provosoitumatta.

Olen lähimenneisyydessä joutunut keskusteluihin Suomen ja suomalaisten keinoista
muuttuneessa geopoliittisessa tilanteessa, jossa meitä trollataan ja härnätään ilmeisen
tarkoituksellisesti. Vaikka ulospäin näyttää siltä, että olemme heränneet arkitodellisuuteen
ympärillämme kovin vitkaan, juuri nyt kaikki ylipäällikkömme puheissa ja teoissa välittää
rauhoittavaa kuvaa, että ”ollos huoleton, poikas valveill’ on”. Saan itsekin tästä henkistä
tukea pohdintoihin ikätoverieni ja nuorempienkin kanssa siitä, että pärjäämme yhä vaikka
se oikein paha paikka tulisi. Meitä seniorejakin kiinnostaa, mitä voimme tehdä maamme ja
ylipäällikkömme eteen, kyselemättä mitä lisää maamme voisi tehdä meidän hyväksemme.

Timo Korppi

Jo joutui armas aika…

rajattu LV Timo Korppi, kirjalija2.6.2016

Nämä tutut säkeet kuullaan ja niihin yhdytään näinä päivinä kaikkialla Suomessa. Yli 27 000 nuorta saa painaa päähänsä valkolakin ja vähintään yhtä suuri määrä juhlistaa läheistensä kanssa elämänsä tähänastisista etapeista suurinta valmistumalla muista opinahjoista.
Elämä on juuri nyt auvoa täynnä, mutta yhtä lailla epävarmuutta, uhkia ja kompastuskiviä. Suurille ikäluokille kaikki oli tässä samassa elämänvaiheessa paljon selvempää. Ura urkeni, useimmille juuri sillä alalla, johon oma halu ja kyvyt viittasivat. Tekijöille oli töitä ja jos niitä ei kotiseudulta tahtonut löytyä niin muualta Suomesta tai ulkomailta löytyi kyllä.

Ei noita sotien jälkeisiä, jälleenrakennuksen ja toipumisen vuosia silti kannata liikaa kultailla. Silloin vain tekemistä oli enemmän kuin tekijöitä. Parhaassa työiässä olleista merkittävä osa oli päätynyt sankarihautoihin.
Nyt ajat ovat toiset, toisten ihannoima ja monien vihaama globalisaatio on vienyt Suomelta ainakin jollakin tapaa tarkasteltuna enemmän kuin on meille antanut. Tilannetta voi tarkastella muustakin näkökulmasta. On pysytty kehityksen kelkassa, on hetkellisesti oltu jopa teknologisena aurankärkenä ja kyynikkojen mielestäkin on vähintään käännetty välttämättömyys hyveeksi.
Päivittelyllekin on paikkansa. Löytääkö hallitus yhdessä työntekijäpuolen kanssa sellaisen kehityssovun maahan, että meillä on edes jonkinlainen tulevaisuus? Jos ei, taantuuko Suomi toisen tai kolmannen luokan takapajulavaltioksi, josta nyt suvivirteen yhtyvät nuoret eivät löydä työtä ja toimeentuloa? Toteutuvatko pahimmatkin kauhuskenaariot siitä, että Suomi on jatkossa työvoimareservaatti, joka palvelee vain muun maailman satunnaisia tarpeita?
Työmarkkinoilla ja politiikan huipulla vaara varmasti tunnistetaan, mutta silti sokaistuksissa tehtyjen virheliikkeiden mahdollisuus kasvaa koko ajan. Päällekkäisyyksien poistamisen ja muun rationalisoinnin nimissä leikataan niin korkea- kuin ammattikoulutuksestakin. Saavutettavat säästöt lienevät samaa tasoa kuin hölmöläisten matonkudonnassa: leikataan toisesta päästä ja ommellaan leikattu pala toiseen päähän. Käy mielessä, että uudistaminen on joillekin päättäjille tuloksia tärkeämpää.

Koululaisille ja opiskelijoille olisi tärkeintä se, että he saavat elämäänsä oikeat ja riittävät myötäjäiset. Suomalainen koulutusjärjestelmä ei ole pystynyt pysymään kiihtyvän kehityksen ja muuttuvien vaatimusten vauhdissa.
Opintojen sisältöä on jouduttu uudistamaan ja monesti on havaittu, että on tehty liian vähän liian myöhään. Tuotetaan osaajia, joiden ammattitaidon tarve ja parasta ennen päiväys on jo mennyt. Koulutuksen suunnittelussa olisikin osattava nähdä kauas tulevaisuuteen. Se on toki yhtä vaikeaa kuin oikean lottorivin ennustaminen, mutta hätäisillä leikkauksilla ei hyvää tule.
Hyvät yleistiedot ovat elämään parhaat eväät, ettei tarvitse myötähävetä opettajia, jotka television tietovisassa tekevät itsensä naurettaviksi. Tai lukiolaisia, jotka kuullessaan nimen Risto Ryti kysyvät ”ai ketä se on?”

Nykyinen peruskoulu ei ole onnistunut kaikessa. Haasteita on ehkä liian paljon. Yllämainitut tosielämästä poimitut mokat olisi maantieteen ja historian vähäisempikin opiskelu ehkäissyt, mutta juuri niistä ollaan lohkomassa resursseja esimerkiksi ohjelmointiin. Tullaanko sitä kautta tilanteeseen, että kun isoisä kysyy pojanpojalta ”miten menee”, vastaus on ”10100101” ja sitä rataa? Pelkään pahoin, että jatkossa meidän on yhä vaikeampaa ymmärtää toisiamme kasvavan sukupolvien välisen kulun yli.
Kun emme ymmärrä menneisyyttä ja arvosta nykyisyyttä, niin mille arvopohjalle voisimme rakentaa kestävää tulevaisuuttakaan? En kuitenkaan kiistä ohjelmointiosaamisen tarvetta, siihen satsaaminen ei vain saisi olla pois siitä peruskivestä, joka esimerkiksi historiamme tunteminen ja siihen pohjautuvan arvomaailman vaaliminen on.
Silti, suvivirren sävelten vaiettua on viisasta valaa valmistuneisiin uskoa tulevaisuuteen ja toivoa paremmasta. Se kolmas asia tulee kunkin elämään sitten aikanaan, jos on tullakseen.

Timo Korppi

Toivolla kesään

LV Timo Korppi, kirjalija28.4.2016

Elämme haastavia aikoja. Hallitus ja ammattiliitot vääntävät yhä kättä yhteiskuntasopimuksesta, jolle on annettu viime kuukausina yhtä monta nimeä kuin sille on kertynyt kummejakin.
Kun haasteisiin lisätään vielä Posti, Finnair ja VR:n karuksi kaavailtu kohtalo niin seuraaviin eduskuntavaaleihin mennessä Suomi ei ehkä ole entisensä, vaan yhtiöitetty Oy Suomi-Finland Ab.
Haasteita piisaa maakunnissakin. Kun venäläisten matkailijoiden ja huvilanomistajien kadosta näyttää tulevan pysyvä, matkailuelinkeinon maakuntien yhtenä vankimmista tukipylväistä on pakko ryhtyä miettimään vaihtoehtoja. Turisteja on saatava muualta ja siihen on mahdollista päästä vain pidentämällä sesonkeja.

Erityisen suuri mahdollisuus on aktiivisesti kehittää kesämatkailua ja venyttää sen sesonkia heinäkuun lopulta jopa syys-lokakuulle. Matkailuyrittäjät ovat siihen erityisen valmiita ja henkisesti hanakoita, mutta miten on käytäntöjen laita.
Samalla kun puhutaan kesä- ja talviaikoihin siirtymisestä jonninjoutavana kellojen siirtelyrumbana, koulujen kesälomien rytmittäminen eurooppalaisemmaksi olisi varmasti hyödyllistä. Ei meille 1950-luvulla koulutielle lähteneille jäänyt sen aikuisista lomakäytännöistä ja kuusipäiväisestä kouluviikosta pysyviä arpia sieluun.
Jo näillä pienillä viilauksilla voitaisiin kotimaisten lomailijoiden osalta matkailusesonkia pidentää viikoilla ja myös taistelu työpaikoilla lomajaksojen oikeudenmukaisesta jaosta olisi vähemmän myrskyisää.
Euroopassa lomasesonki jatkuu vähintään syyskuun loppuun, monesti lokakuulle ja tuolle ajanjaksolle Suomeen olisi saatava houkuteltua lisää kävijöitä. Toki se onnistuu kun argumentit hiotaan kyllin vetäviksi.

Mitä meillä on sellaista, jota monella muulla ei ole? Maailman puhtain luonto ja sen antimet. Jokamiehenoikeus, joka pienin poikkeuksin koskee myös matkailijoita. Säät voivat vaihdella kauniista kamaliin, mutta ei matkailijakaan ole sokerista valettu. Oikeissa kamppeissa kuka tahansa pärjää, viihtyy ja nauttii suomalaisesta, erityisesti eteläsavolaisesta luonnosta.
Meillä on myös valttikortti, jota kaikki eivät ole tulleet ajatelleeksikaan, koska se on niin itsestään selvä. On moninkertaista tieteellistä näyttöä siitä, että esimerkiksi suomalainen metsämustikka on terveysvaikutteiltaan paljon jopa kohuttua Himalajan gojimarjaa parempi. Silti, parikin saksalaista matkanjärjestäjää vie turisteja Himalajalle poimimaan kyseisiä ihmemarjoja tuodakseen ne sitten tuliaisiksi kotiin, puuroihin ja smoothiehin sekoitettaviksi. Miettikää kilohintaa!
Kuinka ollakaan, meidän mustikkamme paras satokausi on juuri heinäkuun lopulta syyskuun lopulle, eli tuon nykyisin tyhjäkäynnillä kituuttavan ajan ennen ruskaa.
Mennään sillä toivolla kohti kesää, että tämä huomataan matkailupiireissä laajemminkin ja ilmainen valttikorttimme otettaisiin päättäväisesti käyttöön.
Erityisesti Savossa ja muualla Itä-Suomessa satoa riittäisi myös turistien tarpeiksi. Tuovathan useat marjafirmat tänne poimijoita Thaimaasta saakka, kun marjoja riittää runsaasti yli maakunnan omien tarpeiden ja keräyskyvyn.

Matkailuyrittäjien kyky työllistää paikallisia niin metsä- ja marjaoppaina kuin saaliin jalostusapunakin on ilmiselvä. Ja jos yhdellä luonnontuotteella liikkeelle päästään, muitakin löytyy sienistä ja myöhäisemmistäkin marjoista, kaloja unohtamatta. Perinteinen saaliskateus jalostuisi vähällä vaivalla selkeään taloudelliseen hyötyyn.
Kun meistä kukaan ei tiedä kuinka pitkään huonot ajat jatkuvat ja josko ne huononevat vielä, kannattaisi tuulettaa tällä tavalla omaa ajattelua ja antaa tilaa uusille ajatuksille myönteisine kerrannaisvaikutuksineen.

Timo Korppi

Verta hangella

LV Timo Korppi, kirjalijaOlihan se pieni järkytys. Pihassa oli käynyt haukka, joka vahvemman oikeudella oli teurastanut talitiaisen. Pikkulinnusta oli jäänyt vain läikkä verta hangelle ja kasa höyheniä. Taas yksi rinneravintolamme vakiovieraista oli itse joutunut ruokalistalle. Surullista.
Mutta siitä ajatus sai uuden suunnan ja köpötteli aasinsiltaa pitkin laaja-alaisempiin kysymyksiin. Joku virkamies tai päivystävä dosentti on muun tekemisen puutteessa tutkinut, että Puumala on kolmen kärjessä kun kuntia pisteytetään aktiiviväestön ja meidän muiden keskinäisessä suhteessa. Aktiiveja eli työssäkäyviä tai työikäisiä on täällä ”vain” 42 prosenttia, loput porukasta on eläkeläisiä, lapsia, opiskelijoita tai muita ei työmarkkinoiden käytössä olevia.
Miksi tätä surkutellaan? Mikä meissä ei-aktiiveissa on vikana? Lapsissa on tulevaisuus, opiskelijoillakin luultavasti on sellainen edessään, vaikka opintorahaa ja opiskelupaikkoja leikataankin kovalla kädellä. Eläkeläisillä tuo loistava tulevaisuus on ehkä jo takana, mutta heidän enemmistöllään on mahtava nykyisyys ja he ovat monella tapaa kivijalka myös Puumalalle.

Kertaan vielä tärkeimmät syyt nostaa seniorit kunniapaikalle. He ovat yhteiskunnan hyväksi jo työnsä tehneet. He ovat edelleen jaksamisensa puitteissa omaishoitajina, lapsenkaitsijoina, eletyn elämän asiantuntijoina ja veronmaksajinakin kunnan eliittiä, joita voisi olla täällä enemmänkin. Onneksi kunnan johto ei heidän määräänsä voivottele vaan päinvastoin kehuu niin lukumäärää kuin laatuakin.

Pohjanmaalla tavataan sanoa, että ”kaikki viisaus asuu vanhois naisis”. No, ei Puumalassa ehkä niin putkinäköistä ajattelua harjoiteta, että vain akankropsut kelpaisivat jakamaan omille ja krannin kersoillekin kantapään kautta opittua elämänviisautta. Kyllä seniorikokemusta ja taitoa löytyy miehistä yhtä lailla, vaikkapa sitten näihin presidenttiparimme johdolla käytäviin ”miljoonan asunnon talkoisiin”, joissa rakennetaan maa täyteen uusia linnunpönttöjä. Sen taidon vaarit voivat hyvin opettaa pojanpojilleen ja -tyttärilleen, kun sen aikanaan koulun veistotunnilla tai perimätaitona itse oppivat. Välisukupolvihan uraputkikiireissään jäi siitä osaamisesta paitsi.
Tietenkin myös haasteita riittää. Kultaisia vuosia on jäljellä rajallinen määrä ja jaksamista samoin. Ikä tekee tehtävänsä, mutta niin kauan kuin sitä ja terveyttä piisaa, kannattaa pitää eläkeläisten muodostamaa reserviä kunniassa. He eivät saa olla, kuten monessa muussa kunnassa ajatellaan, vain kuluerä. Joutoväki, joka joutaisi muuttaa muualle viemästä tilaa ja kuormittamasta palveluja, joita aktiiviväestö tarvitsee.

En ehkä edusta vielä keskivertosenioria kun sanon, että olen tarvinnut peruspalveluja huomattavasti vähemmän kuin omaa rauhaa, kaunista luontoa, neljää vuodenaikaa ja itsenäistä päätäntäoikeutta omista menoistani kuin useimmat aktiivi-ikäiset. Näitä kaikkia Puumala on minulle tarjonnut yllin kyllin.
Kun nämä asiat ovat sukupolvelleni eli suurille ikäluokille niitä perusasioita, Puumala voi viestittää ylpeänä muillekin senioreille, että muuttakaa tekin tänne Suomen kauneimpaan ja ikäihmisystävällisimpään kuntaan.
Kaivatun väkimäärän kasvun ei tarvitse olla vain syntyvien uusien kuntalaisten varassa.

Timo Korppi

Taitettu eläkeläinen

LV Timo Korppi, kirjalijaKatselin taannoin televisiosta MOT-nimistä Ylen ohjelmaa, joka kiinnosti laillani miljoonaa muutakin eläkeläistä. Katselin kauhusta kankeana ja kiukusta kihisten.
Tietenkin meitä eläkeläisiä on taloudellisesti joka junaan, mutta suurin osa on työn raskaan raataneita, vähäväkisiä ja pienituloisia, jotka vasta nyt havahtuvat huomaamaan, minkä katalan tempun menneiden vuosien hallitukset ovat heille tehneet. Ja kaiken hyvän lisäksi ahneiden, vain omaa hyväänsä ajavien ammattiliittojen, myötävaikutuksella.
Kyse on eläkkeiden kuuluisasta taitetusta indeksistä, jolla aikanaan korvattiin niihin sovellettu palkkaindeksi ja josta työssäkäyvät ja ammattiliittojen suojaamat aktiivikansalaiset pääsevät nauttimaan täysimääräisesti. Heille palkka nousee samassa suhteessa kuin hinnat nousevat, ja vaikka nyt puhutaan tulevista palkkojen nollanousun vuosista Suomen talouskurjuuden keskellä, niin ei se kuitenkaan niin epäoikeudenmukaista ole kuin taitetun indeksin löysä hirsi eläkeläisten kohdalla.

Joka vuosi eläkeyhtiö lähettää iloisen tervehdyksen, jossa kerrotaan, kuinka paljon eläke nousee vuodenvaihteessa. Vaikka luvut ovat jämähtäneet yhden prosentin pintaan tai allekin, niin kuitenkin viestissä puhutaan noususta. Ja kun eläke sitten tilille kilahtaa, niin totuus on se, että summa on jälleen kerran pienempi kuin edellisenä vuonna. Sekin on siis mahdollista, että musta puhutaan valkoiseksi.
Kyseisessä tv-ohjelmassa eläkeläisten edunvalvojaksi ryhtynyt tohtori Kimmo Kiljunen todisteli, että keskivertoeläkkeen saaja on menettänyt palkkaindeksin suojasta nauttiviin verrattuna käteen jäävän summan ostoarvoa jopa 500 euroa kuukaudessa. Nimellisarvoa ei tietenkään niin paljon, mutta nimellisarvo ei kelpaa kaupan kassalla. Esitetyt käyrät ovat paljon puhuvia. Eläkeläiset jäävät kiihtyvää vauhtia elintasossa ja kulutuskyvyssä aktiivikansalaisista jälkeen.

Istuva hallitus leikkaa, höylää, viilaa ja kiristää. Ja kyllä se siihen syitä löytää, mutta missä on inhimillisyys ja oikeudenmukaisuus? Missä on kunnioitus sille sukupolvelle, joka maan jälleenrakensi ja loi edellytykset sille, ettei näiden rakentamisessa rähjääntyneiden tarvitsisi etsiytyä ehtoovuosillaan leipäjonoihin, sossun luukulle ja Hurstin järjestämiin joulujuhliin? Kyse on siitä, että eläkkeet on ansaittu ja itse vuosien varrella yhteiseen eläkekassaan maksettu. Ja taitetun indeksin kuristamistakin eläkkeistä maksetaan verot päältä, päinvastoin kuin edelleen Portugalissa tai Espanjassa elävien elintaso-eläkeläispakolaisten osalta tapahtuu.
Se ei ole paljoa pyydetty, että palattaisiin myös eläkeläisten osalta palkkaindeksiin, jolloin eriarvoistumisen kasvu pysähtyisi vaikka syntynyttä kasvanutta railoa ei umpeen kurottaisikaan. Kyllä se osa eläkeläisistä, joka muistaa ja ymmärtää talvisodan hengen merkityksen, on näissä valtakunnan pelastustalkoissa mukana kykynsä mukaan. Henkeään ja terveyttään eläkeläisiä ei saa patistaa enää peliin pistämään, se kuuluu nuoremmille. Jokainen olkoon eturintamassa vuorollaan.

Hävetköön se poliitikko tai eläkekassan vartija, joka kehtaa väittää, ettei oikeudenmukaisuuteen ja kohtuuteen ole varaa. Se vara on reippaasti niissä tuotoissa, jotka eläkeyhtiöt joka vuosi saavat sijoituksistaan. Nuo sijoitukset tehdään juuri niillä eläkevaroilla, jotka jokainen eläkeläinen on aikanaan palkoistaan päältä maksanut. Ne eivät ole eläkeyhtiöiden rahoja vaan meidän.
Jos jollakulla eläke on niin suuri, että sen kanssa ei tarpeilleen taivu, hänen osaltaan voidaan jatkaa taitetun indeksin soveltamista. Raja voidaan vetää vaikkapa 2 500 euron bruttosummaan, jonka alle jäävät eläkkeet palautetaan palkkaindeksin piiriin ja rajasumma määritellään vuosittain uudelleen.

Kunnallisvaalit lähestyvät, sotevaalit siinä sivussa eikä aikaakaan kun Arkadianmäellä jaetaan paikat uudelleen. Jos nyt ei ryhdytä kuuntelemaan eläkeläisten hätähuutoja taloudellisen ahdingon alhosta, niin milloin sitten?

Timo Korppi

Rinneravintolasta

LV Timo Korppi, kirjalijaMatka pihasta laavulle ei ole pitkä, mutta rinne on jyrkkä. Jo viime talvena, vähäluminen oli sekin, viritin matkan varrelle köysien varaan ruokahissin, jossa oli useampi pysäkki pysähtyä ja einehtiä.

Viime syksynä äjähti päähän ajatus, että kehitän projektia vielä kukonaskeleen pitemmälle. Varmaan olin katsellut liikaa uutisista ruokajonoja ja Urheiluruudusta, kuinka eliittikumppanit ruokailivat rinneravintoloissaan ja after ski -asuissaan. Piti saada meillekin rinneravintola, vastamäkeen mökin ja laavun puoliväliin.

Laavu itse, rakas kapistus ja lähitienoon korkeimman kohdan kaunistus, on lankomiehen työn ja taidon tulos. Itse ihailin sen syntyä vierestä apumiehenä ja pärekaton limittelijänä. Niinpä kun en päässyt eroon ajatuksesta rakentaa reitille myös rinneravintola, soitin hänelle. Odotin savolaista ”suattaahan tuo syntyä tai suottaapa olla syntymättä” -vastausta, mutta ihme kyllä hän intoutui tuumaan hetisillään. Sanoi, että olikin jo ehtinyt tylsistyä joutenmakuuseen, joka yleensä on eläkeläisten vaarallisin tauti.

Elettiin syksyä, mutta kun ei enempää tuumailtu, vaan toimittiin niin samantien alkoi tulla valmista. Piirtelin itse ruutulehtiöön pääpiirteittäisen ajatuksen siitä, miltä toivoin ravintolan näyttävän ja miten ajattelin sen toimivan. Koska koko ajan oli suunnitelmissa mahdollisimman vetävä take-away-tyyppinen mesta, joka toimisi minimihenkilökunnalla eli lähinnä täydennyslogiikan varassa, pyysin lankomiestä varautumaan siihen, että tarjoilu tapahtuisi kaikilta neljältä seinustalta yhtaikaa. Ei tulisi ruuhkia eikä jonossa nahistelua, jota taas pikkujoulun ja vähän isommankin joulun aikana pitkin ja poikin Suomea nähtiin.

Pohjapiirustuksesta ei jouduttu kinaamaan ollenkaan. Pärekaton värkkäilyyn ei syyskylmillä ja märillä keleillä ollut haluja eikä mahdollisuutta. Päädyttiin palahuopaan ja ulkovuori sudittiin yhteisellä päätöksellä mahdollisimman paljon laavun ja päärakennuksen näköiseksi, ettei rakennelma törröttäisi rinteestä uteliaiden silmiin kuin kohtalon sormi.

Vähän oli sellainen ajatus, että avajaiset järjestettäisiin juhlavin menoin ensilumen aikaan, mutta kun niitä ei vielä itsenäisyyspäivän jälkeisenä viikonloppunakaan näkynyt niin aikaistettiin tapahtumaa. Hyvässä järjestyksessä ja projektin vaatimin työkaluin saatettiin perusta paikoilleen, nostettiin ravintolarakennus sen päälle ja lopuksi asennettiin katto paikoilleen. Rakennuslupaa en erikseen hakenut, tuumin sen hoituvan toimenpideilmoituksella, jonka rakennustarkastajamme allekirjoittaa yskimättä.

Avajaiset olivat jymymenestys ja kaikki varattu ruoka kävi kaupaksi ennen kuin tuli pimeä ja lopetti tarjoilun. Jo siinä vaiheessa tuli mieleen, että heti ensi vuonna pitää ravintolaan vetää sähköt tai järjestää valaistus vaikka tunnelmallisin tallilyhdyin, jolloin asiakkaat pystyvät nauttimaan palveluista pitempääkin. Talviaikana kun päivä on tuskallisen lyhyt eikä valon kajoa saata viikkokausiin olla tarjolla muutamaa tuntia pidempään.

Kun laitoin lankomiehelle raporttia avajaisten jälkeisten päivien huiskeesta ja ruoan valtavasta menekistä, kuittauksia tuli hymiöiden kera. Kun kysyin, mitä olen hänen arvokkaasta ja osaavasta työstään velekoo, sanoi rinneravintolan olevan tämänvuotinen joululahja heidän perheeltään meille. No, pakostahan siitä jäi pitkä kiitollisuuden velka voimaan.

Jo joulunpyhinä ja vielä sen jälkeenkin, kun seurasin vaivihkaa rinneravintolan asiakastulvaa, mieleen tuli seuraava ajatus. Jos nuo kaikki olisivat maksavia asiakkaita, olisin ennätysvauhdilla ravintolamiljonääri. Mutta toisaalta, kun kyseessä ovat vain hyvän mielen asiakkaat ja minä hyvän mielen miljonääri, siihen ei verokarhukaan pääse ahneilla käpälillään käsiksi.

Talitiaiset ja muut suojaverkon läpi ravintolaan pistäytyvät pikkulinnut pysynevät kantakundeina, jos jaksan läpi talven hoitaa logistiikan niin, että rinneravintolan monipuolinen pöytä on katettu joka päivä, säähän ja keleihin katsomatta.

Tikat ja siltsuasuiset, maatiaiskanan kokoiset närhet, samoin kuin frakkiasuissaan pöyhistelevät harakat, varikset ja korpit joutuvat tyytymään muruihin, joita take-away-pöydästä niille putoilee. Ilo on katsella, kuinka kerrankin isot ei sano ja pienet ano vaan ihan päinvastoin.

Timo Korppi

Surullista joulua

LV Timo Korppi, kirjalijaAdventtisunnuntaista pitäisi alkaa luottavainen ja iloisten asioiden täyttämä laskeutuminen jouluun. Tänä vuonna se on tuhansille, jopa miljoonille, ihmisille pelonsekaisen odotuksen aikaa. Missä paukkuu tai räjähtää seuraavaksi?
Meillä suomalaisilla eivät Pariisin, Brysselin, Beirutin ja muun levottoman maailman surullisimmatkaan tapahtumat kiipeä ihan iholle, mutta eihän niitä pääse uutistulvassa pakoonkaan.
Eikä pidä päästäkään, koska juuri tulevana jouluna on syytä uhrata aikaa ja ajatuksia muidenkin surulle, hädälle ja ahdistukselle.
Silti myönnän, että ahdistaa. Huomaan miettiväni mikä tässä maailmassa on vikana, kun vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus ranskalaisia lainatakseni ovat niin kaukana arkitodellisuudesta. Mietin sitäkin, ja miettivät varmaan sadat tuhannet muutkin suomalaiset, mitä voisimme itse tehdä paremman tulevaisuuden ja maailman eteen. Mitä ovat ne pienet teot, joihin meillä kaikilla on aikaa ja varaa?
Onneksi niitä vielä on.

Olemme viime kuukaudet ihmetelleet pakolaisvirtaa, josta Suomikin on saanut osansa ja joutunut tilanteeseen, jossa niin maan kuin maakuntienkin, niin kaupunkien kuin kylienkin, talous ja tilajousto on koetuksella.
Tilaa Suomi -majatalossa ei enää tahdo olla. Toivottavasti se ei kuitenkaan lopu suomalaisten sydämistä.
Surullista on ollut huomata sekin, että jotkut ajattelemattomat kansalaiset ovat ryhtyneet hyökkäilemään tulijoita vastaan, ikään kuin monia oman kotimaansa terrorismia pakenevia pitäisi pelotella täällä kotikutoisilla terroriteoilla. Se on häpeällistä, sitä ei voi millään selityksillä puolustella. Virkavalta on oikein oivaltanut sen, että järjestäytynyt yhteiskunta joutuu vastaamaan häiriköille kovalla kädellä. Siihen ei enää lääkityksen tarkistus riitä.

Suomi ja suomalaiset ovat tänä jouluna ja joulun odotuksen lähiviikkoina temppelin harjalla. Meillä kaikilla on pakolaiset lähellämme, tavalla tai toisella. Ne pienet teot ovat nyt paikallaan: voimme antaa apuamme vapaaehtoistyön kautta, lahjoittamalla pakolaisille tarpeellisia tavaroita kuten vaatteita ja vaikka vain leluja pakolaislapsille. Tai sopivaksi katsomamme pikkusumma joulukeräyksiin. Mutta ennen muuta, voimme lahjoittaa aikaamme ja ajatuksiamme sille inhimilliselle hädälle ja kärsimykselle, jonka nämä ihmiset ovat kohdanneet ja jota he henkensä hädässä pakenevat. Empatia ja sympatia ovat niin arvokkaita asioita, ettei niiden hintaa pysty kukaan mittaamaan.

Tässä pelon ja terroriuhan täyttämässä maailmassa meistä kukaan ei voi tietää, koska kärsimys osuu omalle kohdalle. Silloin jokainen meistä odottaa saavansa samaa myötätuntoa, jota nyt odotetaan meiltä.
Tämän tunnistaen on jo helpompi toivotella kaikille iloista ja yhteisöllisyyden tunteen täyttämää joulua. Surukin voi hellittää hetkeksi, kun antaa tilaa positiiviselle ajattelulle ja hankkii itselleen hyvän joulumielen, kukin valitsemallaan tavalla.

Timo Korppi