Joka niemeen, notkohon, saarelmaan

12.4.2018
Siinä oli vuosien saatossa hankittu talot ja mökit, autot ja veneet. Oli raadettu aamusta iltaan palkkatyössä ja kasvatettu pankin saamisia erilaisina lainoina. Korkoa oli maksettu koron päälle – väärään suuntaan. Oli pyydetty lyhennysvapaita ja niitä saatu. Oli pyydetty armonaikaa, jatkoaikaa, lisäaikaa – aina saatu.
Pankki on ihan kiva kaveri niin kauan, kun palkkatyötä meillä velallisilla riittää. Vaan mitäpä sitten, kun yyteet osuvat omalle kohdalle tai se kauan odotettu eläke lopulta koittaa, Poika oli miettinyt asiaa jo pitkään. Mitä minulta jää tyttärille?

Eläkeikään oli vielä aikaa eivätkä yyteetkään siintäneet välittömässä lähitulevaisuudessa. Työtä riitti liiaksi saakka.
Joka ilta Poika mätkähti sohvaansa, omassa pikkuisessa olohuoneessaan, omassa pikkuruisessa talossaan, omalla piskuisella tontillaan. Olen kuolemanväsynyt. En jaksa enää. Haluan levätä, hän mietti ja nukahti mietteisiinsä, näki unta seuraavan päivän työrupeamasta, pankista, lyhennyksistä, veneestä, mökistä, autosta ja talosta.

Viikonlopuksi Poika pakkasi tavaransa autoon ja otti suuntimat mökilleen Puumalaan.
Vaimo oli karannut jo ajat sitten toisaalle, ei kai ollut jaksanut pihanhoitoa kahdessa paikassa, olipa inhonnut veneilyäkin, ei jakanut Pojan innostusta aitoon leivinuunissa paistettuun hapanleipään, sienestykseen ja marjastukseen.
Tyttäret katsoivat isäänsä halveksivasti. LOL! OMG! Mökille! Puumalaan! Muorin vanhaan, haisevaan tölliin, veneilemään. Never in my life!
Mitä tästä tulee? Naapurissa on vanha mummonmökki seisonut myymättömänä vuositolkulla ja valtamedia paukuttaa päivästä toiseen, miten maaseudun talot eivät enää käy kaupaksi.
Nuoret eivät halua omistaa mitään. He haluavat matkailla, nauttia, saada elämyksiä. Miksi minä olen tämän kaiken hankkinut?

Poika käveli rantaan ja istahti jo lapsuudesta tutulle rantakivelle. Saimaa liplatteli niin kuin aina ennenkin, norppakin näyttäytyi, vanhat männyt kohisivat tuulessa. Roskaavat p….leet, oli vaimo huomauttanut ja heiluttanut kiukkuisena haravaa, vaatinut Poikaa kaatamaan männyt. Ei ollut Poika kaatanut. Niin oli vaimo itse kiukkuisena liuennut ja jättänyt Pojan nojaamaan haravanvarteen.
Tuliko elettyä elämätön elämä? Tuliko rakennettua menneiden sukupolvien hengessä lapsille jätettävää? Tuliko raadettua suotta? Rappeutumaan. Rapistumaan. Puskutraktorin yliajettavaksi, Poika oli aivan uupunut. Edessä elämän viimeinen kolmannes, jos sitäkään. Omaisuutta, velkaa ja vihaisia tyttäriä ympärillä kiusaksi saakka.

Vastarannalta nousi saunanpiipusta savua. Vanha koulukaveri Juha se siellä lämmitteli saunaansa ja oman muorinsa ja pappansa vanhaa torppaa. Siltäkin oli vaimo karannut, kun ei ollut viitsinyt enää ajella Vantaan ja Puumalan väliä. Oli vienyt mennessään kaiken irti lähtevän. Juhalla ja vaimolla ei ollut ollut avioehtoa. Poika sytytti savukkeen. Poltteli harvakseltaan, vaikka tiesi senkin vähän olevan pahaksi koko kansantaloudelle, kikylle, sotelle ja mitä niitä nyt onkaan. Syntiähän se, päivänselvä asia!
On se taivaan kiitos, että mitään ei saa mukaansa, Poika kuuli korvissaan yhtäkkiä Muorin viimeiset sanat. Hoitavat sitten jälkeenjäävät asiat niin kuin viisaaksi näkevät.

Suuri taakka kirposi Pojan harteilta. Kirjoitelkoot lehdet mitä haluavat, toitottakoot Helsingin Kallion ihanuutta, ajakoot alas maaseutua, olkoot otettuja urbaanin elämän sykkeestä.
Minä Poika lämmitän saunan, huudan lahden yli Juhalle, tarjoan sille oluen. Yhdessä sitten moitimme naisten kataluutta, lasten kiittämättömyyttä ja valtamedian valtaa. Mitä se meille kuuluu, mitä meidän jälkeemme jää. Hoitakoot!

Päivi Musakka

Hyvä näin eikä sittenkään

5.3.2018
Poika oli hiihtoreissullaan loukannut jalkansa. Kokematon kaupunkilaispoika liukkailla luisteluladuilla – niinhän siinä sitten oli käynyt.
-Mikäs tässä on ollessa – sairaslomalla, Poika tuumi. Kerrankin ehtii lukea kaikki ne lehdet ja kirjat sairaslomallaan, jotka ovat lukematta jääneet. Ja Poikahan luki. Luki niin, että silmiä kivisti.
Hän konkkasi kioskille ja osti kaikki naistenlehdet, urheilu- ja fitnesslehdet, kaikki yleisaikakauslehdet, erikoisaikakauslehdet ja iltapäivälehtien viikko- ja kuukausiliitteet.
-Minä rakastan paperilehtiä. Niitä voi näpelöidä ja niihin voi tehdä hiirenkorvia ja niillä voi loppujen lopuksi sytyttää leivinuunin. Asiallinen elämänkaari puulle…vaikka ei kai sitä puutakaan saa tai ainakaan saisi enää polttaa, Poika mietti.
Hän oli lukenut valtakunnan johtavan sanomalehden jutun puun polttamisesta ja oli siten tehnyt havainnon, että puu on poltettuna suorastaan hengenvaarallista. Poika muisteli muutaman vuoden takaista juttua, jossa samainen aviisi oli mainostanut puuta ekologisena ja kannatettavana lämmitysmuotona.
-Vai oliko se pelletti sittenkin? Vai kivihiili vai ydinvoima vai öljy vai kaasu? Joku kuitenkin oli joskus ekologista ja terveellistä. Tai saattoi se olla epäterveellistäkin. Puukin se varmaan jossain vaiheessa oli! Ellen ihan väärin muista, kun tuli ne lehdetkin poltettua. Ei pääse tsekkaamaan silloista totuutta lehtien omilta sivuilta, Poika pohdiskeli.

Poika pötkähti sohvaan ja avasi johtavan iltalehden. Punaviini on ennakoitua vaarallisempaa, lehti toitotti! Se aiheuttaa syöpää, sisältää sitä ja tätä ja tuota vaarallista ainetta. Punaviini poksauttaa maksan alta atomin hajoamisen, sitä ei kerta kaikkiaan saa juoda, jos elää haluaa.
-Näinkö se onkin. Kun muutama vuosi sitten luin samaa lehteä, se mainosti voimallisesti punaviinin etuja. Virkistää, kehittää ajattelua, ehkäisee dementiaa ja hillitsee Alzheimeria, Poika oli aivan ymmällään. Silloinhan oluenjuonto oli pannassa. Näin Poika muisteli.

Fitness- ja kuntoilulehdet kehottivat kansalaisia riuskasti luontoon ja metsään meditoimaan. Metsä eheyttää ja siellä vaeltelu on terapeuttista.
-Muori oli totisesti aikaansa edellä. Joka Jumalan aamun hän heitti meidät pihalle, metsään ja järvelle. Poika katseli Saimaan selkää ja muisteli ja nauroi.
-Olikohan se sittenkään niin terapeuttista, kun Pikkuveljen kanssa suunnattiin selän yli saarta kohti. Veli souti ja Poika ui. Pelastusliiveistä, juoksuvöistä tai uimarenkaista saati uimapatjoista ei ollut tietoakaan. Kun ei Muorilla ollut rahaa niitä ostaa.
-Siinähän olisi voinut henki mennä. Hukkua olisi voinut ja hauki viedä pippelin!

Poikaa nauratti ihan mahdottomasti. Kaikki Muorin jutut palasivat sujuvasti Pojan mieleen siinä sairasvuoteella erilaisten aviisien keskellä hänen aikaa viettäessään. Hän tuijotti puiden latvuksia, köpötteli leivinuunilleen, kasasi uunin täyteen satasenttisiä halkoja ja sytytti uunin. Sytytti niillä lehdillä, joiden lukemisen oli juuri aloittanut.
-Mitäpä noita opiskelemaan. Tänään on tämä asia vaarallinen ja huomenna tuo. Se eilen vaarallinen on tänään suotavaa ja vaaratonta. Ja huomenna ehkä taas toisin. Mene ja tiedä. Poika tilasi naapurista klapeja.
-Onneksi niitä joku vielä tekee, itse kun ei kipeällä jalalla hakattua saa. Saan sytytettyä myös pikkupesän ja saunanuunin. Ensi viikolla se on varmaan taas turvallista. Ekologista. Ja ennen kaikkea terapeuttista.

Päivi Musakka

Kiusa se on pienikin kiusa…

18.1.2018
Poika oli eräänä kauniina maanantaiaamuna löytänyt itsensä Esimiehen puhuttelusta. Esimiehen mukaan Pojasta oli tehty työpaikkakiusaamisilmoitus työsuojeluvaltuutetulle, työsuojelupäällikölle ja työhyvinvointipsykologille. Oli kuulemma jäänyt eräs Rouva tervehtimättä, rumasti oli Poika ohi mennessään katsonut ja sähköpostiinkaan ei ollut tullut vastattua.
Poikahan tietää, että tämä on vakava asia, oli Esimies sanonut. Tästä voi seurata paljon ikävyyksiä ja jos asiaa ei saada täällä työpaikalla selvitettyä, Rouva saattaa tehdä asiassa tutkintapyynnön poliisille. Poika oli aivan ällikällä lyöty.
-En ole kyseistä Rouvaa juuri nähnytkään. Jos oikein tarkkaan mietin, niin yhden käden sormet riittävät kohtaamisten laskemiseen, Poika yritti lausua.
Tsot, tsot! Esimies heristeli sormeaan. Rouva on seurannut Pojan käyttäytymistä ja havainnut Pojassa selvää työpaikkakiusaamishalua. Rouva on nyt esittänyt, että josko Poika ja Rouva menisivät yhdessä työhyvinvointikonsultti Arvaamo Oy:n terapiaan.
-Saisimme sillä tavalla asiat etenemään ja molemminpuolinen mielipaha tulisi purettua ammattilaisen ohjauksessa.
Esimies oli ryhtynyt järjestämään konsulttitapaamista ja Rouva oli osoittanut suurta tyytyväisyyttä asian etenemisestä. Työpaikkakiusaaminen on nimittäin ihan ennenkuulumattoman suuri ongelma ja asia nykytyöelämässä.

Poika oli istahtanut illalla television ääreen, avannut oluen ja hörpännyt. Hän ei kerta kaikkiaan käsittänyt mistä oli kysymys.
-Ettäkö terapiaan tuikituntemattoman ihmisen kanssa. Enhän minä mennyt terapiaan silloinkaan, kun Vaimon kanssa päätimme erota. Siinä vaan pakkasimme tavaramme, heilautimme kättä ja jatkoimme matkaa kumpikin omaan suuntaamme. En mennyt terapiaan silloin, kun Vaari kuoli. Suretti ihan maanperusteellisesti, mutta ei siihen terapeutteja tarvittu. Itkettiin vähän ja tapeltiin kavereiden kanssa pihalla. Ohihan se meni.
Poika joi toisen oluen. Hän joi itseasiassaan aika monta olutta. Oluiden myötä hänen sisunsa nousi.
-Mistä hemmetistä nämä kaikki ihmismielen insinöörit sikiävät? Mistä kummallisesta kumpujen yöstä nämä kriisiterapeutit, psykologit, konsultit, muutosvalmentajat, työpaikkaohjeistajat nousevat? Mitä tässä maailmassa oikein tapahtuu?

Poika päätti laittaa asiat kerralla järjestykseen. Onneksi hän ei muistanut tietokoneensa salasanaa siinä illan kiihtymyksen tilassa, älypuhelinkin oli lukkiutunut eikä avautunut, vaikka Poika kuinka sitä paiskoi ja naputteli. Oli odotettava aamuun.
Ensi töikseen aamulla Poika käveli Esimiehen vastaanotolle.
-Minä olen tullut tänne tekemään töitä. Minua ei ole palkattu ilveilijäksi eikä viihdenumeroksi. Minä olen ihan tavallinen insinööri. Ihan tavallinen suomalainen mies. Minä en suostu terapiaan kenenkään kanssa. Jos joku tarvitsee terapiaa, menköön sinne. Mutta ei minun kanssani. Ja jos sinä hemmetin Esimies yrität pakottaa minut terapiaan, minä teen sinusta työpaikkakiusaamisilmoituksen työsuojelupäällikölle ja pääluottamusmiehelle. Ja mitä niitä instansseja nyt onkaan. Minä lähden nyt tekemään töitäni ja yksikin vingahdus työpaikkakiusaamisesta, niin täältä pesee…
Poika käveli Esimiehen ovesta ulos ja puhisi kiukusta.
-On se prkl, että ihminen ei saa enää töitäänkään tehdä ilman terapeutteja ja hyvinvointi- ja työtyytyväisyyshenkilöitä. Kokouksissaan istuvat, juovat kahvia, syövät pullaa ja voivat niin hyvin, että oksettaa.
Poika avasi tietokoneensa. Hän ei tervehtinyt ohikiitävää Rouvaa.
-Tulkoot terapeutit tänne – päästään näkemään, mistä aineesta ne on tehty.

Päivi Musakka

Öljynerottelukaivon sielunelämästä

23.11.2017
Öljynerottelukaivo, tuo keksinnöistä erikoisin ja yksi omituisimmista. Siihen virtaa autotallin käsienpesualtaasta raikasta ja kirkasta vettä. Autotallin alta pihakaivosta siihen valuu likaista, öljyistä ja hiekkaista kuonaa. Auton alusesta öljynerottelukaivo saa annoksensa kaikkialta ajoreittien varrelta mukaan tarttunutta liejua.
Niin valuu ihmiseenkin kirkkaita ja valoisia oivalluksia yhdestä kapeasta putkesta, tunkkaista lietettä leveämmästä. Alati leveämmäksi muuttuu ympäröivästä yhteiskunnasta mukaan tarttuva kuona ja kauna.
Mistään ei lähde putkea minnekään eteenpäin. Mihin se kaikki menee, kun sitä kaikkea vain koko ajan tulee.

Poika oli tehnyt havainnon. Hän oli ostanut vanhan omakotitalon ja seisoi sen autotallissa ihmettelemässä. Öljyisen veden pinta kaivossa oli noussut syksyn edetessä eikä ratkaisua ollut löytynyt. Kynällä ja paperilla hän oli piirtänyt saapuvat putkenpäät. Lähtevää ei näkynyt. Ei näkynyt eikä tullut, vaikka hän kuinka piirsi ja pähki.
Miten ihmeessä tämä on mahdollista? Mikä on ollut suunnittelijan ajatus? Mitä miettinyt ja miten ajatellut asian ratkaista?

Tämähän on kuin ihmisen pää. Sinne ajetaan milloin mitäkin. Ahdistusta ja murhetta tulee torven täydeltä ja sakein kuona jää pohjaan seisomaan. Siinä se velloo tankeana eikä liiku minnekään.
Poika oli pyöritellyt öljynerottelukaivon pohjalla vellovaa sakkaa ja saanut autotallin käsienpesualtaasta tulevan raikkaan veden sekoittumaan sakkaiseen öljyn kyllästämään lietteeseen.
Hän oli istahtanut Muorin talosta tuodulle lypsyjakkaralle ja ryhtynyt miettimään. Oliko öljynerottelukaivon suunnittelijalla ja rakentajalla ollut paha päivä? Olivatko rahat loppuneet, auto hajonnut, talo palanut tai muuten vain murhe vallannut alaa?
Öljynerottelukaivohan on kuin nykyihminen. Koko ajan on olevinaan kiire täyttyä suurista ajatuksista ja aikomuksista, käynnissä on suuria suunnitelmia. Harva toteutuu ja vielä harvempi toteutuu hyvin.

Poika katseli kaivoon. Sen pinnalla kellui ohut kelmu kaikissa sateenkaaren väreissä. Poika muisti, miten samanlaisia raitoja oli ollut lapsuuden kuralätäköissä ja kuinka Muori oli kieltänyt niihin koskemasta.
Niin sitä ihmisen päähän tunkee samalla tavalla kaikenlaista. Suuri osa tulee sakeana ja synkkänä, korvasta toiseen vellovana lietteenä. Joskus tipahtaa muutama kirkas pisara valaisemaan veden pintaa, valaisee ja kirkastaa kunnes sekoittuu paksuun lietteeseen. Jättää näkyville ne valheelliset sateenkaaren värit.
Poika tarttui ämpäriin, upotti sen öljynerottelukaivon lietteeseen. Hän lappoi toistasataa litraa lietettä autotallista pihamaalle.
Liasta pääsee eroon puhdistamalla. Tulee siitä öljynerottelukaivostakin siisti, kun reippaasti kantaa.

Illalla Poika meni saunaan, öljyn haju leijui pitkään iholla. Öljynerottelukaivo on tyhjennettävä aika ajoin, samoin on ihmisen tyhjennettävä päänsä turhasta kuonasta. Eteenpäin on elävän mieli ja taakse on heitettävä kaikki mennyt. Se on otettava hetki kerrallansa, Poika mietti ja heitti kiukaalle vettä.

Päivi Musakka

Onnellinen, hyvänen aika sentään!

28.9.2017
Muorin nuorena vaimona mökin seinustalle istuttamat kultapallot olivat painuneet nöyrästi sammalikkoon syyssateiden pakottamina, märkä sammal mauskahteli kumisaappaiden alla.
Poika oli matkalla rantaan tarkistamaan soutuveneen kiinnityksen. Senkin Muori oli nuorena vaimona Vaarilta vaatinut. Täytyyhän ihmisen päästä kalaan, ja souteleminen kuulaassa syysaamussa on sielun levosta parhainta.

Poika oli aivan mahdottoman hyvällä tuulella. Hän käänsi kasvonsa lämpimään syyssateeseen ja hymyili. Pojalla oli loma ja mitä vanhemmaksi hän tuli, sitä varmemmin hän vältti lentoyhtiöiden edulliset matkatarjoukset erilaisiin kiinnostaviin ja edullisiin Keski-Euroopan kohteisiin.

Miksi ihmeessä lähtisin Aurinkorannikolle vellomaan muiden pakkasen pakolaisten keskuuteen? Miksi istuisin baareissa juomassa halpaa cavaa ja syömässä tapaksia, hän oli huomannut pohtivansa. Minä haluan mökille, Saimaan rannalle. Haluan päästä näkemään syksyä kohti harmaantuvat järvenaallot, poimimaan kangasrouskut ja listimään hirvikärpäsiä, noita idästä saapuneita riesoja.

Poika hypähteli rantakivillä ja pohti maailmanmenoa ja -tilaa. Mitä minä muka voisin tehdä alati kiivaammin lähestyvän lopun välttämiseksi, hän mietti. Poika oli aikoinaan ollut aktiivisesti mukana erilaisissa ympäristö- ja ihmisoikeusliikkeissä. Hän oli kantanut banderolleja ja antanut nuorena miehenä kiivaita ja tulikivenkatkuisia lausuntoja yhteiskuntamme vääryyksistä. Hän oli vaatinut ja ollut valmis vaikka rähinöintiin muutoksen saavuttamiseksi.

Vuosien saatossa hänestä oli kuitenkin tullut ”vähän onnellinen”. Vähän onnellisena oli Pojan mielestä mukava olla. Maailma on kuitenkin melko kaunis, hän pohdiskeli ja istahti rantakivelle. Hän oli tervannut Muorin veneen alkukeväästä ja ihana tervantuoksu leijaili tuulen viskomana rannalla edelleen. Poika viittasi kintaalla EU-kotkotuksille, joiden mukaan terva, mämmi ja kalakukko olivat Euroopan uljaassa mittakaavassa jotenkin arveluttavia. Pontikasta puhumattakaan.

Kalakukkoa täytyisikin tehdä, Poika huomasi miettivänsä. Vaikeaahan se on ja vaatii aikaa. Se ei synny hetkessä, vaikka kaiken nykyään pitääkin tapahtua heti ja mieluiten toissa viikolla. Kalakukon tekeminen ei myöskään ole mitään downshiftausta, mindfullnessia tai leppoistamista. Kalakukon leipominen on yksinkertaisesti mukavaa.

Vitsi, että olenkin onnellinen. Olen niin onnellinen, että pahaa tekee. Poika katseli taivaalle ja heilutti lekutteleville lokeille, etelään suuntaaville joutsenille, taivaankannen yli vyöryville harmaille pilville. Yhtäkkiä hän synkkeni.

Itku pitkästä ilosta, pieru pitkän naurannasta! Räkänokastakin tulee mies vaan ei tyhjän naurajasta! Poika käveli saunalle, saunanovi avautui narahtaen, saunatuvan seinällä oli vanha virttynyt peili. Sen pinta oli harmaantunut ja se vääristi kasvot. Kyllä vanha kansa tiesi: paljonko tässä maailmassa muka on naurun aihetta, onnen aihetta tai ilon aihetta. Poika tuijotti itseään, kohotti kulmiaan, siristi silmiään ja kiskaisi suupielensä alas. Näinkö?

Hän alkoi nauraa niin, että vedet valuivat silmistä. Ei niin vaan näin! Ilo pintaan, vaikka syän märkänis, sillä päiviensä määrää ei tiedä kukaan.
Päivi Musakka

Osta, osta kirkkaamman kruunun saat

24.8.2017
Paljon oli vettä virrannut Vantaassa ja vielä enemmän Puumalan sillan ali ennen kuin Poika oli valaistunut. Se, että haluaa, ei tarkoita sitä, että tarvitsee. Se, että tarvitsee, ei tarkoita sitä, että on totinen hätä ja puute.

Poika oli puskenut perintömökkinsä pihamaata Puumalan tontillaan lihasvoimalla toimivalla ruohonleikkurillaan. Pahimmat paikat hän oli niittänyt, ja paksuimmiksi päässeet oksat vedellyt vesurilla sileäksi. Vuosi pari sitten vainajoituneelle Muorille käsin työnnettävä oli ollut uutta ja upeaa tekniikkaa ja sitä oli ihmetelty naapurien voimin kahvikupin ja ässien äärellä.

Mutta joutuisampaa ja kekseliäämpää tässä maailmassa ei juuri olekaan kuin Mainosmies. Mainosmies oli löytänyt tiensä Pojan mökin postilaatikolle. Jostain oli Mainosmies löytänyt Pojan sähköpostiosoitteenkin. Siinä ei mainoskiellot tai -estot puntarissa painaneet, siinä pelissä. Koukku veteen ja saalis kiinni.

Minullahan on etujabonusjahyötyjaapujaerityisasiakas-kortit. Kaikesta seitsemänkymmentä prosenttia alennusta loppukesän kunniaksi – ja edut ja hyödyt päälle, Poika mietti jo lähes innostuneena.

Tuumasta toimeen ja kaupoille. Pieniä elämää helpottavia hankintoja. Koska olen sen arvoinen. Elämä on elämisen arvoista. Hemmottele itseäsi. Nauti. Parhaat tarjoukset! Uutta! Katso!

Ja Poikahan katsoi. Hän nautti ja hemmotteli. Hän oli sen arvoinen. Hän kantoi autonsa takapaksiin ja -penkille erilaista pakettia ja nyssykkää.
Trimmeri oli totisesti edullinen ja se hemmottelee selkääni. Se säästää aikaa ja auttaa nauttimaan säästetystä ajasta entistä täydemmin. Miten olen kyennyt elämään ilman päältä ajettavaa ruohonleikkuria? Sillä ajaminen on suoranainen nautinto, Poika oli suorastaan hurmiossa.

Mitä enemmän Poika vingutti etu- ja hyötykorttejaan, sitä useammin Mainosmies häntä muisti. Muorin vanha varasto täyttyi hiljalleen erilaisesta elämää helpottavasta hyötytarvikkeesta – voikukankitkin, parit edulliset alumiinitikkaat, muutama tarpeellinen piipunhattu, jokusetkin niput elämää helpottavia puutarhahanskoja, kiellettäväksi tulevaa Roundupia… Jokaisen mainoslehtisen tai sähköisen mainoksen ilmestymisen jälkeen Poika hyökkäsi posket punoittaen matkaan…

En ehkä enää tarvitse enkä enää oikein haluakaan, mutta kun halvalla saan! Ja mitä enemmän ostan, sitä enemmän etuina ja bonuksina hankin ja onpahan sitten pahan päivän varalle. On mistä ottaa, Poika tuumi.

Yöllä Poika heräsi hien vallassa. Hän nappasi niin kovin kätevän kännykkänsä, avasi mobiilipankin ja havahtui. Hyvä on ostajan ostella, kun rahaa on tilillä hällä. Vaan ken Pankin ja Mainosmiehen tietä kulkee, sen tien hän on piankin vanki.

Aamulla Poika kiskoi vesurin ja viikatteen Muorin varastosta ja ryhtyi hommiin – niitti ja pätki. Illalla hän sytytteli uunia. Mitä parhainta syttyä olivat Mainosmiehen lehdykät. Vielä pakkauksissaan olevat hyödykkeet hän pakkasi autoonsa ja palautti liikkeisiin ja päätti pärjätä tulevaisuudessa kahdella kysymyksellä. Tarvitsenko? Ja jos tarvitsen, tarvitsenko sittenkään?

Päivi Musakka

Tällä levelillä ja tätä päivää

1.6.2017
Ystävättären Isä otti ja kuoli. Isä oli elänyt pitkän ja hienon elämän – puusepän pojasta oli vuosikymmenten saatossa tullut varakas mies. Hän oli käynyt koulut ja kurssit. Hän oli matkustanut ja nähnyt maailmaa. Hän oli asunut pitkiä toveja 92-vuotisesta elämästään ulkomailla. Hän oli toteuttanut sen sukupolven unelmaa.

Poika oli luvannut auttaa Ystävätärtä Isän hautaamisessa, talon tyhjentämisessä, perunkirjoituksessa, pankkiasioiden hoitamisessa, kuolinpesän asioiden selvittämisessä. Oli luvannut – vaan ei tiennyt Poika mitä tuli luvanneeksi.

Ei siinä seurakunnan kanssa suoranaisesti riidelty, mutta ei paljon muutakaan. Pankki pani parastaan ja muistutti, että nyt eletään tätä päivää. Perunkirjoituksessa kinattiin vanhoista haarukoista. Ja Ystävätär itki itkemästä päästyään.

Poika tilasi Isän virkatodistuksia monesta seurakunnasta. Oli mokoma vielä mennyt syntymäänkin menetetyssä Karjalassa. Poika kaiveli Isän vanhimman tyttären virka- ja kuolintodistukset, soitti soittamasta päästyään. Poika soitti vuosien saatossa kuin huomaamatta maksullisiksi muuttuneisiin numeroihin, yritti mennä tapaamaan virkailijoita paikan päälle, yritti saada asiat hoidettua. Ovet aukenivat sitkaasti ja Ystävättären antamissa valtakirjoissa oli aina joku muotovirhe. Rahaa paloi ja Poika alkoi tupakoida uudestaan viiden vuoden jälkeen.

Seurakunnan kanttori ilmoitti, että hän ei osaa soittaa Mozartin Lacrimosaa. Eikö Bachin Air käy? On se kelvannut muillekin. Lacrimosa on sitä paitsi kuorokappale, ei sitä voi uruilla soittaa. Mitä sillä on väliä, jos Isä oli toivonut Lacrimosaa, ei se sitä enää kuule kuitenkaan. Niin tuumasi leipäkanttori ja soitti Airin. Elämme nyt tällä levelillä, ei tässä ole aikaa mihinkään joutavan vainajan joutavan toiveen toteuttamiseen.

Pankki sulki tilit. Tietenkin ne suljetaan, tuumasi pankkivirkailija, nehän ovat nyt kuolinpesän rahoja ja niihin tarvitaan osakkaiden valtakirjat. Valtakirjojen on oltava muodollisesti oikeanlaiset. Mitä sitten, jos Ystävättärenne sisar ei anna valtakirjaa. Maksakaa omista rahoistanne ja perikää sitten kuolinpesältä. Poika maksoi, kun oli luvannut auttaa Ystävätärtä. Maksoi kuin maksoikin.

Niin saatiin Isä hautaan. Airin säestyksellä. Pojan rahoilla.

Ja katso, niin koitti pesänselvityksen ja perinnönjaon aika. Ystävätär ja sisar kiistelivät vanhoista lakanoista, lusikoista, tauluista, astioista, matoista, viherkasveista, puutarhaletkuista, ruohonleikkureista, trimmereistä, imureista ja mitä kaikkea sitä ihminen kotiinsa keksiikään haalia. Riidan päätteeksi sisarusten välit menivät niin solmuun, että puhevälit loppuivat. Otettiin juristi ja juristihan se vasta maksoikin. Ja Poika maksoi. Hän maksoi kaiken, kun oli kerran tullut luvanneeksi.

Kalliiksi tulee kuoleminen näinä sähköisen viestimisen aikoina. Kalliiksi tulee näinä aikoina, kun ihmiset ovat ajautuneet elämissään niin äärirajoille, että hermojen mitta on puoli milliä.

Jos on ihmisen elämä ja eläminen kallista, niin sitä totisesti on kuoleminenkin. Jos tulee ihminen huonosti kohdelluksi elämässä, niin ei se kohtelu kuolemassakaan sen kummempaa ole, Poika tuumi.

Hän muisti erään vanhan ystävänsä sanat: ei kuolleen ihmisen haudan äärellä rahaa ja haarukoita jaeta, siellä jaetaan rakkautta. Kuka oli se, jota vainaja eniten rakasti. Kenestä välitti. Perinnönjakoon erikoistunut asianajaja tiesi mitä puhui. Vainajalle on yksi lysti mitä kanttori soittaa, kuka haarukat saa ja kenelle päätyy vanha matto.

Vainaja on päässyt taivaan riemuihin…tai sinne minne on itse ajatellut pääsevänsä. Jos minnekään. Oppia ikä kaikki, Poika tuumi ja päätti tehdä edunvalvontatestamentin, testamentin ja hoitotahdon. Poika päätti lopettaa maallisen tavaran keräämisen ja ryhtyä tuhlaamaan kaikki ne pankkineuvojan mielenkiintoisina myymät pankin ”tuotteet” – sijoitusrahastot, indeksilainat, eläkevakuutukset, korkotilit, teollisuusosakkeet. Niin kauan, kun vielä on aikaa ja järki päässä, Poika mietti. Se on tätä päivää se!

Päivi Musakka

Tabletteja tänne ja äkkiä

20.4.2017
Toisena pääsiäisaamuna Poika heräsi hirveään pahoinvointiin. Hän könysi lääkekaapille, kaivoi jo vanhentuneen tablettipurkkinsa esille ja huiskautti närästyslääkkeen vesilasillisen saattelemana alas.
Päivän mittaan Pojan olo vain huononi. Hän avasi tietokoneensa ja kuukeloi oireensa. Vauva–palstalta selvisi, että hänellä oli vatsakatarri. Suomi24–palsta kertoi Pojan sairastavan vatsahaavaa. Facebookissa ”ystävät” arvelivat, että nyt oli jo aika mennä sairaalaan. Selvä vatsa- tai paksusuolen syöpä, lohdutti melkein lääketieteen- ja kirurgian tohtori, viestinnän konsultti ja tuore runoilija.
Poikaa pelotti. Hän heittäytyi vuoteelleen, avasi mökin ikkunan ja antoi Saimaan tuulien leyhyä kylminä tuvan nurkkien läpi. Viereensä sängylle hän asemoi sekä omansa että työkännykän. Omansa sekä työtabletin. Lattialla lekotti oma tietokone ja keittiön pöydällä raksutti työkone. Tiedon valtatie oli auki joka suuntaan. Tietoa tuli ja Pojan olo meni aina vaan surkeammaksi. Häntä oksetti.

Liikuntakonsultti, ravintokonsultti ja mindfulness–konsultti tarjoilivat sivustoillaan terveitä elintapoja. Tupakka pois, viina pois, valvominen pois, kasviksia, jyviä ja papanoita mämmin, lampaan, suklaan ja punaviinin sijaan.
Poika lähti lenkille. Selkäreppuun hän varasi tablettinsa ja kännykänsä, vastaili lenkin aikana työviesteihin, ohjeisti sidosryhmähenkilöitään ja päivitti Työnantajan intrasivuja reippailla lomaviesteillään.
Yhtäkkiä Saimaasta sukelsi norppa ja Poika pysähtyi. Rantapuissa kisailivat tiaiset, lauloiko mustarastaskin. Pojan vatsa hankaloi edelleen, kiersi ja ryppyili ja vaati jatkuvaa huomiota. Poika avasi reppunsa ja kaivoi esiin närästystablettinsa, käänteli purkkia edestakaisin, nosti rantakiven ja kaatoi tabletit santaan. Hän asetteli kiven tablettikasan päälle. Hän nosti repusta kännykät ja tabletit. Hän nousi seisomaan ja heitti molemmilla kännyköillään komeat kuusi leipää, työtabletilla ei irronnut ensimmäistäkään. Se oli aivan liian painava. Kotitabletti upposi komeasti.

Poika käveli mökille hissukseen, vatsa tuntui rauhoittuneen ja olo oli kevyt. Poika reipastui ja päätti sanoa itsensä irti töistään. Eihän tätä tiedon valtatiellä vellomista, ohjeistuksia ja itsensä jatkuvaa mittaamista kestä terveenä kukaan.
Poika avasi reppunsa ja päätti soittaa Esimiehelleen heti. Sanoista tekoihin, hän tuumi ja penkoi reppuaan.
Mutta missä se kännykkä on? Niin sai Poika jatkoaikaa ja mahdollisuuden keksiä, mihin oli puhelimensa kadottanut. Hän sai vielä tilaisuuden palata töihinsä, saada uuden kännykän ja tabletin. Hän saattoi vielä kerran palata tiedon ihanalle valtatielle, sillä vaikka mieli on vahva, liha on heikko.

Päivi Musakka

Ota rahat ja juokse

16.3.2017
Niinhän siinä sitten oli käynyt. Poika oli unohtanut reppunsa sivutaskun auki, sivutaskussa oli lompakko ja lompakossa kaikki ajokortista, luottokortista, KELA-kortista, käyntikorteista ja salikortista lähtien.
Olipa sillä kertaa rahaakin. Poika oli nimittäin lopen kyllästynyt siihen, että erilaiset pankit, kauppaketjut, myymiöt, huoltoasemat, kahvilat ja kauppalopot keräsivät hänestä tietoja ”räätälöityä” markkinointia varten.
Mutta niin siinä oli käynyt. Poika oli tuntenut rautatieaseman ruuhkassa pienen tönäisyn, nähnyt lompakkonsa jonkun kädessä ja sen jonkun vauhdittavan askeleitaan, kiihdyttävän juoksuun ja katoavan lauantaipäivän ruuhkaan. Sinne meni…

Sinne meni kaikki ja sen kaiken hankkiminen maksaisi aikaa, vaivaa, verta, hikeä ja kyyneleitä. Ja herrrrmmmmojaaa!! Korttien takaisin hankkiminen maksaisi – aikaa, jonotusmaksuja, palvelumaksuja…maksuja, maksuja, maksuja. Rahaa! Rahaa! Rahaa!
Poikaa harmitti. Kuinka rahasta onkin tullut kaiken mitta. Miksi kaikki arvioidaan rahassa?
”Eihän tässä enää pääse ovestaan ulos, kun on jo jonkun kauppalopon käsi lompakolla! Pian kai tässä saa maksaa hengitysilmastakin. Milloin keksivät konstin jokamiehenoikeuksilla rahastamiseen? Luonnossa kulkemiseen?”
”Sehän on nykyään niin terapeuttista, laskee verenpainetta, helpottaa stressiä ja tekee onnelliseksi. Johan siinä on hitto sentään rahastamisen paikka. Että onnelliseksi ja ilmaiseksi. Se ei käy! Se ei kerta kaikkiaan käy! Rahaahan siitä on saatava – jonkun taskuun! Tässä härskeimmälle ilmainen rahastamisvinkki!!”, Poika mietti.
Ja miettipä saman tien toisenkin rahastamisajatuksen. ”Jos jokainen suomalainen antaisi minulle euron, olisin melko pian monimiljonääri.”

Poika käynnisti ideointikoneensa, teki kustannus-hyöty-analyysejä, pohti tarvehierarkioita, ajatteli onnen ja murheen välistä suhdetta ja totesi.
”Ihminen haluaa olla onnellinen. Ihminen ei itse halua erityisemmin tehdä itse mitään onnellisuutensa eteen. Ihminen maksaa mielellään terapeuteille, konsulteille, lääkäreille, hoitajille, hoivaajille, hemmottelijoille ja muille erilaisille ihmismielen insinööreille onnen tarjoamisesta. Siis miksen minä, kun muutkin.”
Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Kun isot rahastavat, pienetkin rahastavat. Poika päätti heittää Facebook-sivullaan haasteen. Kaikki on sallittua ja moraalinen ja moraaliton seisovat samalla lähtöviivalla.
”Tuhat euroa sille, joka keksii keinon, jolla jokaiselta suomalaiselta saa euron! Kaikki ideat otan ilolla vastaan!”

Päivi Musakka

Yksinkertaisesti keskinkertainen

26.1.2017
Työnantaja oli antanut Pojalle tehtävän. Työnantaja oli ilmoittanut hänet ”Brändää itsesi, menesty työelämässä” –kurssille.
Tunnettu näyttelijä, ihmissuhdekouluttaja, viestintäkouluttaja, brändiasiantuntija ja työelämäekspertti veti kurssin ja kurssi oli niin in ja tätä päivää, että Työnantajan mielestä kurssi kuului kaikkien – myös Pojan perusoppeihin.
Poika teki työtä käskettyä. Hän istui sitkeästi kaksipäiväisen kurssin, teki esiintymisharjoitteita, piti hissipuheita, kertasi perusviestejä ja opetteli itsensä brändäämistä.
Ja Työnantaja maksoi. Maksoi Pojan palkan ja maksoi kolmentonnin kurssimaksun, maksoi päivärahat ja hotelliyöpymiset. Se oli yksinkertaisesti keskinkertaista kalliimpi kurssi.
”Jokaisessa teissä on jotain spesiaalia, jotain ainutlaatuista, erityistä, hienoa, mahtavaa ja upeaa! Kaivakaa se esille, nostakaa päänne ja kantakaa kortenne yhteiskunnan menestyksen kekoon! Jokainen teistä on PARAS!” Kurssin vetäjä pauhasi, käveli edestakaisin kurssilaisten edessä, heilutti käsiään, viittoi ja elämöi.

Poika väsyi, uupui ja masentui. Poika kuunteli ja masentui entisestään. ”Minä olen tavallinen keski-ikäinen, keskiluokkainen, keskituloinen, keskipainoinen, keskipituinen, keskisuomalainen mies. Minä olen täysin keskinkertainen. Minun korteni yhteiskunnan kekoon on keskinkertainen.” Poika mietti.
”Nousen joka aamu keskinkertaiseen elämääni, juon keskinkertaiset, keskipaahtoiset aamukahvit, syön keskipaahdetun ruisleivän, silaan sen keskirasvaisella kasvislevitteellä. Laitan leivän päälle keskisuolaista juustoa ja keskirasvaista metukkaa. Säästän energiaa käymällä keskilämpöisessä suihkussa, poltan valoja vain keskinkertaisesti. Illalla juon pullollisen keskiolutta.”

Kurssi päättyi ja oli raportoinnin aika. Työnantaja vaati jokaisen jokaiselle kurssille osallistuneen jakavan kurssinsa ilosanomaa laatimalla oppimastaan raportin. Raportti päätyy talon keskinkertaisesti rakennettuun keskinkertaisilla tiedoilla täytettyyn intraan. Ja Poika laati.
”Jokainen keskinkertainenkin osaa laatia viisitoistasivuisen raportin vaikka nuppineulan päästä. Jokainen osaa soperrella sekavia, heitellä raporttiin sanoja, haudata ajatukset”, Poika mietti. Ja hän kirjoitti.
”Brändi on yhteisön tärkein voimavara. Itsensä brändäävä yhteisön jäsen viestii ulospäin valoa, jolla koko organisaatio saa houkuttelevan maineen. Maine on jokaiselle organisaatiolle tärkeä. Maine on tärkeämpää, kuin mikään muu”, Poika kirjoitti.

”Maine on hölynpölyä, jos johto on huono. Brändi on höpöä, jos työntekijät käyttävät aikansa toistensa kampittamiseen. Jos johto ei osaa johtaa, työntekijät käyttävät aikansa aivan muuhun kuin työn tekemiseen.” Poika ajatteli.
Ja jatkoi omaa yksinkertaista ajatteluaan, suuren ajattelija sanoin: ”Sic transit gloria mundi!” (”Niin katoaa maallinen kunnia ja maine.”)
Poika oli lukenut Asko Sahlbergin kirjan Pilatus.

Päivi Musakka

Minä ite pappilan musta sika

Päivi Musakka1.12.2016

Poikaa nauratti. Hän oli vienyt kynttilän Muorin haudalle hyvissä ajoin Suomen Itsenäisyyspäivän alla. Muori oli aina muistuttanut Poikaa itsenäisyyden arvosta ja juhlan arvokkuudesta.
Isät taistelivat meille oman maan ja tekivät sen moneen otteeseen. Voisimme olla osa Ruotsia ja voisimme olla osa Venäjää. Olisimme voineet olla osa Neuvostoliittoakin. Muori oli muistanut muistuttaa Poikaa historiasta ja siitä, että historia täytyy tuntea. Ihminen, joka ei tunne historiaansa, ei osaa elää nykyisyyttäkään ja hän voi tuhota myös tulevaisuuden.
Poikaa nauratti, sillä Muori oli aina ollut niin tohkeissaan Itsenäisyyspäivän alla. Hän oli haetuttanut Pojalla sinivalkeat kynttilät sataman kupeen Salesta ja kaivanut vintiltä iankaikkisen vanhat kynttilänjalat. Kaksi kynttilää jokaista mökin ikkunaa kohti, olipa laitattanut Pojalla kynttilät myös hyyskän ikkunalle, sillä itsenäisyys on itsenäisyyttä sielläkin. Poika oli tehnyt työtä käskettyä, vaikka hiukan nolotti. Mitä naapurit, kun ulkohuussin ikkunallakin…
Ei edes vinhaan edennyt globalisaatio tai digitalisoituminen olleet vähentäneet Muorin itsenäisyysintoa. Sitä suuremmalla syyllä meidän täytyy muistaa taustamme, Muori oli muistuttanut. Ihmisen täytyy tietää mistä hän on tullut.

Poika mietti menneitä pariakymmentä vuotta. Hän pohti yhä laajemmalle levinneitä yt-neuvotteluja, työttömiksi jääneitä ihmisiä ja työttömyyden kerrannaisvaikutuksia. Jos yksi isä jää vaille työtä, tilastollinen todennäköisyys on se, että se vaikuttaa vähintään kolmen muun ihmisen ruokakassin kokoon. Vaimo ja pari lasta. Ja se koirakin vielä. Kenties myös kissa.
Poika mietti Brysselin konetta. Kaikki ne kerrat, kun hän oman virkansa puolesta oli lentänyt Helsingistä Brysseliin ja takaisin, Poikaa oli nolottanut. Kone täynnä virkamiehiä ja -naisia tulossa ja menossa. Tekemään mitä?
Poika muisti vanhan sadun keisarin vaatteista tärkeinä matkaansa tekeviä virkailijoita, lobbaajia, yritysjohtajia, alempia juoksupoikia ja viisastelijoita kuunnellessaan. Kalliiksi tulivat keisarin vaatteet, joita ei ollut olemassakaan. Kalliiksi taisi tulla myös se nauru, joka alamaisten suusta tuossa sadussa herakasti irtosi. Kuinkahan kalliiksi se tuli sille lapselle, joka huomasi keisarin olevan aivan kelteisillään, ilman rihmankiertämää?

Tulevaisuus pilalla. Poika mietti vakavana asiaa, sillä ei ole hyvä ihmisen erottautua siitä joukosta, joka päätöksiä tekee. Ei ole hyvä olla eri mieltä. On hyvä olla hiljaa ja hymistä. Mennä kotiin. Lämmittää sauna. Juoda olut jos toinenkin.
Poika meni illalla saunaan ja joi oluen jos toisenkin. Hän mietti itseään, viittäkymmentä lähestyvää miestä. Tilatonta. Akatonta. Minä ite Pappilan musta sika, Poika muisti Muorin sanoneen. Minä ite oon ratkaisuni tehnyt. Ihan ite.

Yöllä Poika näki unta. Unessa hän oli pässi, jolla oli naru kaulassa. Narun toisessa päässä oli Brysselin kaalikärry ja Globalisaation paimenpoika. Kärry nitisi ja natisi. Se rämisi ja paukkui. Paimenpoika nauroi ja veti vimmaisesti eteenpäin. Taaksepäin et pääse, Paimenpoika sanoi. Taaksepäin et pääse. Et vaikka kuinka luulisit, sinä Pappilan musta sika.
Suomen Itsenäisyyspäivänä Poika sytytti kynttilät ikkunoilleen ja avasi Facebookin. Kynttilät paloivat suomalaisten ystävien FB-akkunoissa.
Ja Globalisaation paimenpoika nauroi.

Päivi Musakka

Ikuinen elämä

Päivi MusakkaPoika oli itkenyt  vahvasti Muorin hautajaisissa. Hän oli surrut Muorin elämän vaatimattomuutta, pientä aivan vastikään sähköistettyä mökkiä, esteettömäksi remontoitua tupaa ja vain muutama vuosi taaksepäin asennettua vesijohtoa. Hän itki Muorin iloa siitä, miten helpoksi elämä oli tuon kaiken ”moternin” myötä Muorille muuttunut.

Siinä ohessa Poika itki omatkin surunsa. Hän pyyhki silmiään, kun hän muisti ensirakkautensa ja sen miten lyhyeen se oli loppunut. Poika oli ollut kahdeksantoista, kun hän oli muuttanut pois Puumalasta ja Liisa oli jäänyt kylälle. Mennyt sittemmin naimisiin Kallen kanssa, saanut ja kasvattanut liudan lapsia.

Hän suri pois ensimmäiset pettymyksensä pääkaupungin työpaikoissa. Hän kyynelehti pienenpienet, ahtaat ja tunkkaiset yksiönsä Helsingin Vallilassa. Poika antoi kyynelten valua virtanaan, mutta ei jaksanut uskoa papin sanaan ikuisesta elämästä.

Viikkoja hautajaisten jälkeen Poika seikkaili internetissä, googlasi itsensä ja muutaman ystävänsä. Hän löysi netistä jo puolenkymmentä vuotta sitten kuolleen kaverinsa Facebook–profiilin. ”Mahtava meno, moottoritie on kuuma! Illaksi Pistohiekoille ja menoksi!” Ystävä oli ajanut yhteen rekan kanssa. Hän ei koskaan päässyt Pistohiekoille.

Poika löysi netistä itsensä yli kymmenen vuoden takaa. Kalpea, siloposkinen nuorukainen mielenosoituksessa Helsingin keskustassa, banderollit kädessä ja silmissä valtaisa elämänkiihko. ”Alas kaikki vääryys, oikeutta ihmiselle!”

Poika otti yhteyttä Googleen. Hän otti yhteyttä Facebookiin. Hän kirjoitti toimitusjohtajille. Hän kävi läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat reitit saadakseen nuoren itsensä ja kuolleen ystävänsä pois netistä. Poika ei onnistunut, sillä poistaminen ja poistuminen  netistä oli tehty vaikeaksi ellei mahdottomaksi.

Illalla poika kaivoi esiin Muorin kuvan, katseli sitä ja muisti, mitä Muori oli aikoinaan sanonut: ”Niin kauan kuin joku meidät muistaa, me olemme olemassa!” Poika avasi pullollisen olutta, avasi netin ja avasi vielä Facebookinkin. ”Niin kauan kuin emme saa itseämme poistettua netistä, verkkosivustoilta ja internetin uumenista, me olemme olemassa.

Poika muisteli papin sanoja.  Satoja vuosia vanha viesti siitä, että kuolemaa ei ole, on maailmamme sähköistymisen myötä muuttunut irvokkaaksi kuvaksi elämästä, Poika pohti.

Jos ikuinen elämä oli aikaisemmin lepoa, rauhaa, harppu ja siivet selässä, se on nyt tarina siitä, mitä aamulla söin. Se on tarina siitä, mitä päivällä tein. Se on kiukustunut puuskahdus siitä, mitä päivän mittaan näin.

Poika kirjautui Facebookiin, hän poisti profiilinsa,  mutta hän ei kuitenkaan hetkeäkään edes luullut, että olisi päässyt ikuiseen rauhaan. Sillä niin kauan kuin joku meidät muistaa, me olemme olemassa – halusimmepa sitä tai emme.

Poika pohti toisen oluensa kohdalla, että netin myötä kuolemaa ei ole. Kerran, kun on sille pikkusormensa antanut….

Päivi Musakka

Kun punkki digiloikkasi

Päivi Musakka29.9.2016

Siinä se Poika köllötti paimenkoira kainalossaan, rapsutteli ja ripsutteli ja yhtäkkiä havahtui. Koiran kyljessä tuntui pieni pallero, pyöri siinä peukalon alla toisesta päästään koiran nahkassa kiinni. Narttukoiran rinta, tuumi poika ja jatkoi rapsuttelua. Muisti kuitenkin median laajan kirjoittelun punkeista, borrelioosista ja Kumlingen taudista.
Poika muisti myös olleensa Korppoossa viikko taaksepäin ja siellähän niitä punkkeja, kyitä ja hirvikärpäsiä riittää. Vieläkin alkoi päänahka kutista ja ahdas verkko kasvojen ympärillä ahdistaa. Punkiksihan se koiran nappula sittenkin paljastui, Poika nappasi punkkipihdit, nipsautti eliön irti, poltti sen tunnollisesti sytyttimellään tuhkaksi ja huokaisi helpotuksesta. Hyvin meni, hän tuumi.

Aamulla Poika tarkasti koiran nahkan punkinpureman alta ja katso – punainen rengashan se siinä. Poika muisti ystävättärensä bordercollien, joka oli saanut borrelioosin, seonnut vallan ja taudin seurauksena pureskellut postinkantajan lisäksi kaikki naapurit, vieraat ja lopulta myös emännän. Taivaaniloihinhan se koira piti lopulta toimittaa. Suru oli suuri ja syy niin pieni.
Poika päätti tilata koiralleen eläinlääkärin, soitti eläinlääkäriketjun päivystysnumeroon, mutta ei puheluun kukaan vastannut. Kehotettiin hoitamaan ajanvaraaminen kätevästi netistä. Poika teki työtä käskettyä, klikkaili itsensä varaussivustolle, katsoi tutun eläinlääkärin, kirjasi tapaamisen syyn, sai ajan koiralleen ja oli tyytyväinen. Kyllä netti on niiiiiin helppo ja vaivaton, Poika tuumi.

Seuraavana päivänä hän pakkasi koiransa autoon, kietaisi talutusremmin vyötäisilleen ja hurautti eläinlääkäriasemalle.
Teillä ei ikävä kyllä ole koirallenne aikaa, järjestelmäämme ei ole kirjautunut varausta. Ystävällinen pieneläinhoitaja oli pahoillaan, mutta ei voinut auttaa. Verikokeita pitäisi ottaa ja lääkärin täytyisi katsoa puremakohta. Mutta menkää Viikkiin eläinsairaalaan, sieltä saatte varmasti apua.
Poika haki netistä ajo-ohjeet Viikkiin, soikkaroi aikansa Malmilla ja Herttoniemessä, osui lopulta oikeaan paikkaan. Oli tiistaiaamu, palaverissa olisi pitänyt olla ja niinpä Poika laittoi kätevästi netissä viestin esimiehelleen, kertoi syyn ja siirtyi jonottamaan. Pureskeltuja koiria, velttoja kissoja, muutama sairas jyrsijä ja hännänhuippuna Poika koirineen.

Emme valitettavasti voi ottaa koiraanne ensin, priorisoimme sairaimmat. Punkinpurema on kuitenkin melko pieni asia.
Päivä eteni, vastaanottoaika siirtyi, akuuttitapaukset ohittivat Pojan ja hänen koiransa. Lopulta Poika hiiltyi, hän varasi yksityiselle eläinlääkäriasemalle uuden ajan ja senkin kätevästi netistä. Oppinsa saaneena hän kuitenkin soitti vielä perään ja pyysi vahvistuksen varatusta ajasta – kätevästi netissä – sähköpostiinsa. Vahvistus tuli ja koira sai ajan seuraavalle illalle.
Koira sai lopulta lääkkeensä, borrelioosiuhka tuli hoidettua, Poika sai esimieheltään nuhteet. Sääntöjen, määräysten ja ohjeiden mukaan virkamies saa olla poissa töistä oman tai lapsensa sairauden vuoksi. Koira ei ole virkamies ellei se satu olemaan Tullin, Rajan tai Poliisin työkoira, koira ei myöskään ole lapsi. Koiraa ei saa viedä lääkäriin virkamiehen virka-ajalla ilman esimiehen lupaa ja siunausta.

Pojan koiran punkki teki komean digiloikan ja Poikaa harmitti. Kätevästi netissä hoidettu asia muuttui matkan varrella vihonviimeiseksi riesaksi. Digiloikkaaminen voi tulla kalliiksi, Poika tuumi. Hinnan maksaa aina kansalainen. Vai veronmaksajako se oikea termi on. Poika muisti myös lukeneensa useammin kuluttajasta kuin kansalaisesta, kansalainen alkaa olla varsin vanhanaikainen termi. Se ei istu yhteen digiloikkaamisen, digitalisoimisen ja robotiikan kanssa.

Päivi Musakka

Taisto hilloamista vastaan….

25.8.2016
Päivi Musakka…on taas tältä vuodelta hävitty, tuumi Poika! Hän oli pilkkonut, paloitellut, silpunnut, sekoittanut, keittänyt, höyryttänyt ja hapattanut jo alun toista viikkoa. Joka vuosi hän oli tehnyt päätöksen: kaadan Muorin omenapuut, kaivan marjapuskat ilmoille, tuhoan raparperit, suljen silmäni marjamättäiltä ja sienikankailta. Ei koskaan enää!
Siitä se kuitenkin aina alkoi, ensimmäinen omena ja karviainen tiesivät menoa. Vaivainen kantarelli kannon kupeessa ja se ihmisen luontainen ahneus nostivat päätään eikä Poika jaksanut vastustaa.
Minä en ainakaan ole yksi niistä elintason hapattamista suomalaisista, jotka paheksuvat maahan matkaavia thaimaalaisia. En moiti sitä, että he keräävät marjat ja tatit metsistä. Sinnehän ne maatuvat muuten kuitenkin.
Ja silti. Se inhottava kaiherrus takaraivossa, kateus ja katkeruus. Se lähestulkoon polttava vihantunne, kun hän tapasi virolaisia tai venäläisiä lähimetsissään marjakorien ja sienivasujen kanssa.

Vievät meidän marjat! Karjalankin veivät. Poika oli selvittänyt asioita virkansa puolesta ja tiesi oikein hyvin, miksi Karjala meni ja miksi sitä ei edes kannata haaveilla takaisin. Niitä alueita ei saisi moderniin kuntoon millään maailman verorahoilla. Infrastruktuuri, tiesi Poika. Ne vesijohdot, sähköjohdot, viemäröinnit, rakennusten korjaaminen, teiden kunnostus… Poika oli lukenut ja tiesi, että lista on loputon. Hän huokaisi raskaasti karvarouskua veitsellä kuusenjuuren vierestä leikatessaan.
Mutta kun vievät meidän marjat ja sienet! Kyllähän Poika senkin tiesi ja oli virkansa puolesta selvittänyt. Suomen metsiin mätänee miljoonia kiloja luonnon antimia ilman, että kukaan niitä sieltä käy noukkimassa tai perään huutelee. Oli kuitenkin lukenut iltalehtiä ja oppinut uuden sanan. Marjaraivo!

Marjaraivo se Poikaakin eteenpäin ajoi heti aamusta. Hän hyppäsi autoonsa ja karautti metsänreunaan hyvissä ajoin heti auringon noustua. Hän halusi olla ensin, saada parhaat palat, hienoimmat sienet ja hehkuvimmat puolukat. Ettei ainakaan niille…tai edes naapureille.
Poika putsasi pihan pensaat ja puut viimeistä murua myöten, kuumensi hillopurkkeja ja kansia, sulki kannet ja jäähdytti purkit. Maakellarissa oli purkkeja paljon. Muorin jäämistöäkin vuosikymmenten takaa. Vanhimmat olivat peräisin 70-luvulta. Silloin ei vielä metsissä kulkenut kuin muutama uskollinen sienestävä ja marjastava suomalainen.

Talvella Poika muistelee Puumalan maakellarin sisältöä. Hän raahautuu räntäsateessa Starbucks´in kautta virastoon, juo take away -kahvinsa ja nakertelee croissantinsa. Ensi vuonna muistan tuoda hilloja ja sieniä kotiin Helsinkiin, keittää kaurapuuroa, laittaa voi- ja hillosilmän ja iltapalaksi teen sienisalaattia. Syön sitä ruisleivän ja voin kera. Ensi vuonna.
Muori kääntyy haudassaan ja hymyilee. Ensi vuonna Poika taas hilloaa ja sienestää, ei kaada omenapuita, ei riivi raparperia maasta eikä tuhoa viinimarjoja. Ei myöskään tuo purkkeja kotiin Helsinkiin, vaan kulkee edelleen pikakahvilan kuppi kädessä kohti virkapaikkaansa.

Päivi Musakka

Kaislikossa pörisee

Päivi Musakka21.7.2016
Se on rauha nyt. Laiturin nokassa tuulee, Saimaalta leyhähtää heinäkuinen hönkäys. Sadetta saattaa iltapäivällä ehkä tulla.
Siinä se Poika makoilee, mummin muinainen filtti selän alla, aitan ylisiltä löytynyt vanha puna-valkoraitainen tyyny niskan takana. Kädessä kirja, vieressä päivän lehti. Kaukana kännykän kuulokkeet ja radioista huutavat juontaja-suuruudet, toisaalla ikkunan takaa pauhaava liikenteen jyminä ja ratikkakiskojen laulu, mennyttä kaduilla huojuvat ja reuhaavat cityjuopot. Se on rauha nyt.
Laiskasti heilahtaa Pojat kämmen, kun sudenkorento surahtaa siipiään havistellen jalkapöydälle. Kutittaa, mutta naurattaakin. Lapsena niitä jahdattiin pojissa eikä kiinni saatu koskaan.
Mehiläinen pörähtää korvan sivuitse, muutama hyttynen yrittää, mutta kevyesti löyhyvä tuuli varmistaa asian. Niiden siivet eivät kanna eikä kärsä pääse kairahtamaan Pojan jo hiukan harvenemaan päin olevaan päälakeen. Rauha.

Sitten ÄÄNI. Ääni voimistuu ja kasvaa. Saaren vanhat männyt pidättelevät räikettä vielä hetken, mutta sitten se on siinä. Ne ovat siinä. Niitä on monta. Ja ääni kasvamistaan kasvaa.
Pikkusaaren takaa mäiskähtää avoimelle järvenselälle vesiskootteri. Toinen vesiskootteri ja kolmaskin.
Pojan naapuri vuokrasi kesämökkinsä tänä vuonna ulkopaikkakuntalaisille ja ulkopaikkakuntalaiset ovat päättä-neet ottaa Saimaasta, Puumalasta ja kesästä kaiken irti. Laiturin reunaan ilmestyi jo hyvissä ajoin toukokuun lopul-la kolme vesiskootteria. Yksi pieni ja kaksi suurempaa. Vauhti on ollut koko kesän hirmuinen. Joka aamu Poika on salaa toivonut: jospa ei tänään kuitenkaan, mutta turhaksi on toive osoittautunut.
Desibelit ovat aamu toisensa jälkeen ylittäneet sietorajan. Pörinän ja räimeen yli on kantautunut aamusta toiseen huutoa. Älä nyt h******ssä noi läheltä aja! Mä näytän sulle miten pappa polkee.

Poika huokaisee, sudenkorennot, kimalaiset ja hyttyset jatkavat ikuisella radallaan. Pörinä järvenselällä jatkuu. Se OLI rauha nyt! Poika kävelee mökille, kaivaa kännykän salkustaan, kytkee kuulokkeet puhelimeen, valitsee klassi-sen musiikin kanavan ja painaa napit korvilleen.
Kaislikossa pörisee, järvenselällä rämisee, klassinen musiikki soi. Kunhan ei tulisi tinnitus, miettii Poika. Rauha oli, luonnonäänet olivat, melu jatkuu ja lienee ikuista. Niin kauan kuin on ihminen.

Päivi Musakka

Kirja – tuo loma-ajan mainio käyttöliittymä

Päivi Musakka16.6.2016
Oli taas se aika vuodesta, jolloin virkeimmät virkamiehet heittivät talviturkkinsa jo kesän ensi paisteen myötä ja vertailivat asiantuntevasti kylmän veden terveysvaikutteita, etuja elintoiminnoille, ruskean rasvan kertymiselle ja masennuksen hallinnalle.
Oli se aika, jolloin pukumiehet alkoivat puhua pellepuvuista, jakkupukurouvat keskittyivät mökkisaunan kuistin reunakiveyksiin ja kukkaistutuksiin, illanistujaisiin ja toisissaan vierailuihin. Oli se aika.
Poikakin aloitti sen ajan vieton hyvin varustautuneena. Vanha kotitalo odotti lämmittäjäänsä, uuninmuuri korjaajaansa ja rantasaunan kivijalka oikaisijaansa.

Tänä vuonna Poika oli kuitenkin päättänyt, että kaikki on toisin. Räjähtäköön mökkipaha käsiin, hän ottaisi rennosti.
Poika oli kilpailuttanut verkkopalvelujen antajat, hankkinut mokkulan ja pari puhelinta sim-kortteineen. Jos sattuisi, että toinen katoaisi, toisella voisi toiseen soittaa. Saattaisihan joku työpaikalta sittenkin, ehkä, mahdollisesti, sattumoisin, kenties ja mitä todennäköisimmin kaivata työn taitavaa tekijää. Ainoaa osaavaa, korvaamatonta suorastaan.
Sauna lämpiämään, mökin akkunat auki, mokkula seinään ja puhelimet laturiin. Poika kellahti tyytyväisenä repsahtaneen uunin kylkeen kiilatulle laverille ja alkoi odottaa. Kului tunti, kului toinen, sekunnit raksuttivat, viisarit vierivät. Vaan ei soinut puhelin, ei kilahtanut sähköposti, ei paukkunut Messenger. Facessa oli hiljaista, Linkedinissäkään ei niin viestin viestiä. Yksikään ei ollut tviitannut. Kukaan ei kaivannut, ei kutsunut, ei soittanut.

Vikaahan niissä laitteissa on oltava, Poika tuumi, lähti kylälle ja osui Ojakujalle. Mikäs se siinä, Poika mietti ja oivalsi – kirjasto. Päätteli, että siellä on toimiva langaton verkko ja päätteli oikein. Ei ollut turhaa kouluja käynyt, vaikka ei viime vuosina ollut kirjastoon osunutkaan, hädin ja tuskin muisti sellaista olevan. Poika oli
nimittäin nettikansalainen, hän hoiteli kaiken kätevästi verkossa, paperia tuskin muisti olevan, omaa käsialaansa ei ollut nähnyt enää vuosiin.
Ja sitten hän huomasi sen – Sakari Topeliuksen Lukemisia lapsille. Mummi ryppyisine käsineen, papan keinutuoli, pihalla kukkivat akileijat ja ne jokavuotiset lampaat. Ne, jotka kummasti syksyn tullen katosivat. Pääsiäisenä syötiin lammaspaistia, mutta siitä ei sen enempää koskaan puhuttu. Iltasatuna aina jotakin opettavaista, mieluiten pelottavaa. Mummin eläytyvä ääni. Opittiin kurissa ja nuhteessa elämään ja tietämään, että lapsi vaikenee silloin, kun aikuinen puhuu. Ei ollut nettiä eikä peliteollisuutta.

Ja siinä Ojakujalla ollessaan Poika päätti, tänä kesänä kaikki todellakin on toisin. Hän lainasi kassillisen kirjoja. Romaaneja, pari Panu Kailaa, muutaman puutarhaoppaan.
Mökin pihassa, hän painaisi auton oven lukkoon, unohti mokkulan ja puhelimet takapaksiin, kantoi kirjat mökkiin. Poika heittäytyi laverille, sekunnit kuluivat, tunnit raksuivat, viisarit vierivät. Poika ei ehtinyt niitä seurata, sillä hän oli tehnyt mullistavan keksinnön. Kenenkään ei tarvitse olla kaikkialla kaiken aikaa ja yhteydessä koko ajan joka paikkaan.
Poika keksi kauan sitten unohtamansa: kirja on maailman paras ja monipuolisin käyttöliittymä. Sehän käy hätätilassa vaikka päänalusesta ja häikäisynestona. Jos oikein äityy paistamaan. Sillä voi vaikka heittää vesilintua, jos siltä sattuu tuntumaan. Lomalla tosin melko harvoin….

Päivi Musakka

Panama ja pari ompelukonetta

Päivi Musakka12.5.2016

Siitä se lähti äitikin taivaan iloihin hyvässä järjestyksessä ja ihan kohtuullisen elämän elettyään. Omaisuuttakin oli kertynyt matkan varrella. Eläkkeet hän oli visusti säästänyt pankin nollakorkotilille sitä vanhan kansan kuuluisaa pahaa päivää varten. Keittiön hyllyllä oli vanha keksirasia, joka oli täynnä vanhoja markkoja sulassa sovussa euron kolikoiden kanssa.
Poika löysi vintiltä myös useita vanhoja kelsiturkkeja, lukuisia nippuja kirjeitä, kymmeniä ellei satoja tyhjiä, pahvisia suklaarasioita – niihin voi pakata vaikka joululahjoja, oli äiti todennut.

Vintin perukoilta poika löysi kaksi ompelukonetta. Toinen oli vanha kunnon poljettava Singer ja toinen niitä ensimmäisiä sähkökäyttöisiä. Niillä se äiti oli saumaa vetänyt, vaippoja ja vaippapöksyjä ommellut. Poika muisti, että Singerillä äiti oli hurutellut pojan ensimmäisen lasketteluhaalarin ja korjannut farkkujen kuluneet polvet ja ratkenneet takamukset. Poikaa nauratti. Risat farkut eivät vielä 1970-luvulla olleet suurta huutoa.
Vaan tyhjäksihän se talo oli saatava. Kaikki kaapit, vintit, kellarit ja piharakennukset täytyi tyhjentää. Joka ikinen paikka täynnä tarpeetonta tavaraa, jota joku-ehkä-mahdollisesti-tulevaisuudessa saattaisi tarvita. Säilöön. Talteen. Tulevaisuutta varten. Aika tavaran nauttii, oli äiti pohtinut, mutta taivaan riemuihin hän ei silti ollut saanut mitään mukaansa. Ei niin mitään.

Piipahti siihen talon nurkalle ystävällinen naapuri. Oli ollut äidin ystävä ja pyysi saada auttaa. Kun sillä Helvillä sitä tavaraa oli ja raivattavahan tuo talo ja tontti on, että saatte myyntiin laitettua.
Siinä sitten siivottiin ja raivattiin ja ompelukoneisiin edettiin. Naapuri oli vuosi pari aikaisemmin vaihtanut vanhan Singerinsä uuteen automaattiin, paljon tikkejä ja langanjuoksutuksia ja ees-taas-ajoja ja napinläpiä. Mutta rikki oli mennyt eikä ehjätä voi. Jos tuon Singerin – ihan Helvin muistoksi ja käyttöön, kun ompelenkin niin paljon. Tai tuon ensimmäisen sähkökäyttöisen?
Pojalle tuli hätä. Entä jos annankin sen toimivamman? Jos se minulle jäävä onkin huonompi?
Poika ei eläessään ollut ommellut. Eikä varmasti ompelisi koskaan. Mutta että ilman antaisi?

Niin siinä kävi kuin Panaman talletusten kanssa. Ompelukoneet ovat edelleen Pojalla, kukaan niitä ei käytä, kenellekään niistä ei ole iloa. Paljon ovat saumaa yksikseen tehneet Pojan kellarissa siitä kun äiti vuonna 2006 kuoli.
Ja siellä saumaavat, kun Pojasta aika jättää.

Päivi Musakka

Sellainen taivas tällä kertaa

Päivi MusakkaOli taas tullut oltua matkalla. Kuukausi oli tullut kierrettyä mualimaa – oli nähty ateenat ja pariisit, roomat ja berliinit. Rapakon yli oli lennetty ja käväisty Nykissä, Bostonissa ja Torontossa. Rahaakin oli mennyt.
Siinä hän nyt istui Puumalan mökillään, oli vain heittänyt matkalaukkunsa kotiin, hurauttanut pari koneellista pyykkiä ja polkaissut matkaan. Naapuri oli kysynyt, että minnekäs sitä taas ollaan menossa. Oli vain kohauttanut olkapäitään ja lähtenyt. Oli kuitenkin muistanut jättää taloonsa varashälyttimet päälle. Näinä aikoina kun ei voi tietää.
Ateenassa oli ollut ihmisiä. Niitä oli ollut Pariisissa, Roomassa ja Berliinissä. Ihmisiä oli ollut New Yorkissa, Bostonissa ja Torontossa. Kuin muurahaisia kaikkialla. Kaikilla kiire ja riento, ajatuksissa ostokset, illalliset, tapaamiset, teatterit, oopperat. Kiire koko ajan.
Pari klapia uuniin ja saunan kiukaan alle tuli. Avannosta vettä vanhalla ämpärillä ja saunan eteisen katosta edelliskesäiset vastat kuumaan veteen pehmenemään.

Sanovat, että maailman kiertäminen avartaa, lisää ymmärrystä ja viisauttakin, jos hyvin käy. Mutta, kun se ahtaus ja liikenteen melu. Samanlaiset ravintolat ja samanlaiset ruuat. Varaa pöytä tai jonota. Jatkuva taistelu tilasta. Ja se väsymys. Täysissä busseissa tai maanalaisissa matkalla jonnekin tai jostakin. Ja kun ei sitä ihminen tahdo sitäkään ymmärtää, että metrojunalla mennään meren ali. Ei sitä edes uskalla loppuun saakka ajatella.
Saimaan rannassa jo sulaa, joku rohkea vielä matkalla pilkille. Saimaannorppakin on kuulemma onnistunut pesinnässään tänä vuonna. Hitaasti jää muuttuu heliseväksi tikustoksi, painuu kasaan ja muuttuu kevään ja kesän raikkaaksi järvivedeksi. Hiljalleen silmut turpoavat, linnut saapuvat, laulavat, pesivät ja saattelevat poikasensa matkaan. Jos ei kissa tai orava.

Mikä se on hienoin maisema missä matkalainen on ollut? Niin kysyi naapuri. Kyllä se hienoin maisema ja taivas on oman mökin ikkunasta rantakallioiden yli Saimaalle. Että sellainen taivas tällä kertaa.

Päivi Musakka

Kevätsiivous – antakkee armoo!

Päivi MusakkaOllapa oman pään sisäisen kuonan siivoaminen puoliksikaan niin helppoa kuin pinttyneiden laattasaumojen kuuraaminen. Saisipa sen kaiken raskaan ja tarpeettoman juuriharjalla, hammasharjalla, vimillä, kloritella ja karhunkielellä kaivettua irti ja huuhdeltua viemäristä alas.
Mutta kun ei! Ihmisen pään sisälle kertyy vuosien saatossa kasapäin tarpeetonta kuonaa, pään pikkukomerot ja vintti tursuvat tavaraa, jota ei koskaan tarvita ja joka ei ilahduta ketään, vähiten omistajaansa.
Laattojen saumoihin pääsee käsiksi monella konstilla ja vaalean laatan vaaleaa saumaa on mahtavaa katsella. Minä sain tuon aikaan, vaikka hermot heikkenivät ja hammasharjoja kului. Nyt se on kaunis – vaalea laatta vaalealla saumalla. Mutta miten voivat aivojeni kurvit ja mutkat, kuinka tasaväristä ja kaunista siellä on? Käsi sydämelle – kuka teistä voi sanoa, että siellä on viime aikoina kuurattu, siivottu, kiillotettu, putsattu? Kuka voi sanoa, että kaikki vanha lika on harjattu irti ja vedetty alas elämänviemäristä?

Keskellä yötä ja juuri silloin, kun ihmisen pitäisi nukkua, ne liat nousevat pintaan. Ne vyöryvät nukkujan yli huoneen hiljaisuudessa ja täyttävät sielun poimut. Ne vellovat yli sen, jota joku viisas on kutsunut anteeksiannoksi ja armoksi.
Lattialaatalle ja sen saumoille ei armoa kannata antaa. Se ei ole likaantunut omasta tahdostaan, ei se myöskään omasta tahdostaan puhdistu. Ihminen sen sijaan likaa itse omat saumansa, kasaa päänsä vintti- ja kellarikomerot täyteen roinaa, jota hän ei tarvitse. Hän ruokkii ja hellii itseensä keräämäänsä likaa ja kasvattaa roskakasoja. Niistä voi olla joskus hyötyä, hän miettii. Voin joskus käyttää niitä. Voin saada etuja, hyötyjä, asemia, paikkoja, palkkoja, parempaa, enemmän.

Vuosisiivous kannattaa aina tehdä huolella ja perinpohjaisesti. Jalkalistat, ikkunat, kaapit, komerot, jääkaappi, pakastin, jauhokaappi, kellari, vintti, kuistit ja kukkapenkit samaan nippuun. Paikalle on hyvä tilata siirtolava. Se on hyvä täyttää ääriään myöten. On tarkoituksenmukaista ottaa mukaan joku läheinen ja ystävä, joka osaa sanoa: tuota sinä et todellakaan enää tarvitse. Heitä menemään. Kerran menemään heitetty harvemmin muistuu enää mieleen, oliko minulla joskus sellainenkin. Ja tällainen. Ja tuollainen. Ja sekin. Oi sentään ja hyvänen aika!

Ihmisen on hyvä siivota myös päänsä silloin tällöin. Fy fan, mitä hittoa täällä on. Mitä tuokin asia täällä pesii? Miksi hinaan tuota ihmistä päässäni, noita loukkauksia mukanani? Mitä itse olen tullut päähäni kasanneeksi? Vimiä, hammasharja ja paljon raikasta vettä.
Huuhdellaan väljällä vedellä. Mummin mielilausahdus! Antakkee siis armoo tänäkin vuonna. Hyvin pesty ja huuhdottu on puoliksi tehty. Peiliin kelpaa taas katsoa! Ja uudelle on tilaa – olkoon se sitten hyvää eli pahaa!

Päivi Musakka

Täysipäisen päiväkirja

Päivi MusakkaHenkilömme päätti järjestää itselleen teatterinautinnon, kutsui itsensä Helsinkiin Ryhmäteatteriin katsomaan Mielipuolen päiväkirjaa.

Odotukset korkealla, hauskaa luvassa, lasi kuohuvaa ennen esitystä ja täydellinen mykistys. Mitä tässä maailmassa tapahtuu, kuka on hullu – minä vai maailma? Strategiat, organisaatiouudistukset, himmelit ja uudet tittelit. Siinäkö se, mitä olemme palkaksemme saaneet siitä, että isovanhempamme rakensivat meille hyvinvointivaltion.

Himmelilläkö sysitään syrjään ne, jotka ovat raataneet, uhranneet vapaapäivänsä, perheensä, avioliittonsa ja onnensa rahan kasaamiseen niille, joilla sitä jo on? Ihminen juoksee yhä monimutkaistuvamman tekniikan keskellä ja yrittää ymmärtää, mitä maailmassa tapahtuu. Kerää rahaa voidakseen ostaa tavaraa, jota ei tarvitse. Ihminen huomaa olevansa ikävä kuluerä keskellä tekoälyn siivittämää työelämää, harvenevia työtovereita, kiihtyvää vauhtia ja alati monimutkaistuvaa kieltä.

Mitä tapahtui äidinkielellemme, kun lapsetkin osallistuvat ilmiöpohjaiseen opetukseen… Konkretiaa? Mitä tämä tarkoittaa? Mitä? Mitä? Kysyy Mielipuolen päiväkirjan Mönkkönen. Putkonen ei kysy, vaan sekoaa muuten vaan. Sillä mitä me todellisuudessa teemme strategioilla, organisaatiouudistuksilla ja paperittomilla toimistoilla?

Ryhmäteatterin Mielipuolen päiväkirja on todellisuudessa Täysipäisen päiväkirja. Vastaus Mönkkösen kysymykseen mitämitämitä on ei mitään. Sinä hetkenä, kun Sonera kaatuu, puhelin ei toimi. Sinä hetkenä, kun sähkönjakelu katkeaa, vanhat kunnon leivinuunit nousevat arvoon arvaamattomaan.

Kun ihminen vakavissaan sosiaalisessa mediassa pohtii sitä, miten perunajauhoista leivotaan perunoita, herää kysymys – onko aika lyödä hanskat tiskiin? Onko todettava, että ihminen on tullut tiensä päähän? Onko ryhdyttävä tyynesti odottamaan dinosaurusten kohtaloa? Nekin kuolivat sukupuuttoon siinä kohtaa, kun niiden mahtavuus ylitti luonnon kesto- ja sietokyvyn. Silloin tilalle nousimme me – viisaat ja ylivertaiset.

Nytkö olemme laskemassa ylivertaisuutemme niin lujasti valloilleen, että meidän jälkeemme vedenpaisumus? Onko meidän vain mietittävä, mitä meidän ja vedenpaisumuksen jälkeen. Rotatko? Vai torakat? Sillä selvähän se, että ei meitä kestä mikään kaikkeus.

Teemme itsemme tarpeettomiksi tietokoneen jatkeiksi, lihaksittomiksi, avuttomiksi – aivottomiksikin.

Gogolin Hullun päiväkirja ja sitä mukaileva Ryhmäteatterin Mielipuolen päiväkirja on komea ylistys ihmisen hulluudelle. Mielipuolisessa maailmassa ei säily järjissään kukaan ja järjen valoa sammuttaa ihminen itse – strategioineen, organisaatiomuutoksineen ja himmeleineen.

Sinä päivänä, kun kukaan ei enää muista, mikä oli suo, kuokka ja Jussi, voi ihminen sanoa adieu! Tietokoneen varressa strategioidessa ei vilja kasva, karja maitoa anna eikä heinä heilimöi. Vain mielipuoli pysyy mielipuolisen maailman kyydissä. Täysipäinen katselee toisaalle.

Henkilömme poistuu teatterista ja miettii. Kuinka tässä näin kävi? Oliko se yhdeksänkymmentäluvun alun lama, joka ravisti ihmisestä ihmisyyden ja antoi tilalle ahneuden, röyhkeyden ja piittaamattomuuden. Sillä ahneudellako tässä kiidetään kohti loppuvinkaisua? Määräänsä enempää kun ihminen ei kuitenkaan tarvitse.

Päivi Musakka

Nyt meni metsään

Päivi MusakkaNina oli elänyt koko ikänsä maalla, metsän reunassa, ikkunat kuusenrunkoihin ja laskevaan aurinkoon. Metsä oli aina ollut ystävä. Metsässä lapset ovat turvassa, äiti oli sanonut. Menninkäiset, tontut ja keijut pitävät huolen, että mitään pahaa ei tapahdu ja jos metsään eksyy, metsä kuljettaa takaisin kotiin.

Nina kasvoi, kirjoitti ylioppilaaksi, pakkasi laukkunsa, muutti Korsoon ja meni kouluun. Lastentarhanopettaja hänestä piti tulla. Harjoittelujaksot hän oli Käpylän päiväkodissa Helsingissä, pienten ryhmässä ja nautti työstään. Lapset tietävät luonnostaan, mikä on oikein ja mikä väärin. Lapset osaavat kertoa oikeilla sanoilla sen, mitä he tarvitsevat ja mikä on hyvin. Harjoittelujaksoon kuului lasten tutustuttaminen metsään.

Ja metsään mentiin. Nina katseli ympärilleen. Muutama rimpulamänty, istutettuja pensaita. Joku oli jättänyt malliksi puistonpohjaan mustikan- ja puolukanvarpuja. Tyhjiä pulloja, roskia, muovipusseja. Varokaa huumeneuloja, varoitti joku. Niihin ei saa koskea. Ne tappavat.

Lapset ryhtyivät rakentamaan majoja. Pojat rakensivat omat risumajansa ja tytöt rakensivat omat risumajansa. Säännöt olivat tiukat. Mitään kasvavaa ei saanut taittaa. Lapset rakensivat majansa kuivista oksista, pudonneista risuista, kävyistä ja kuivasta ruohosta. Nina katseli. Metsää… Niin, täällähän ei ole oikeaa metsää. Ei sammalmattoa, varvikkoa, kallioita, lähteitä, metsälintujen laulua, oravia. Hän huokaisi ja ohjeisti tytöt ja pojat vierailulle toistensa majoihin.

Vierailulle menevä vie isännälleen tai emännälleen aina pieniä tuliaisia. Ne voivat olla kukkia tai suklaata tai joku itsetehty leivonnainen. Ja pienet tytöt innostuivat. He keräsivät valtavat kimput mustikanvarpuja pieniin lapasten peittämiin kätösiinsä, joku löysi punaisia marjoja tarjoilevan pensaan ja sitoi niistä kauniin kimpun. Mutta metsään meni.

– Enkö minä sanonut, että mitään kasvavaa ei saa maasta ottaa. Mihin sinä luulet luonnon riittävän, jos täällä kaikki nyhtävät varpuja ja eläviä oksia maasta ja puista ja pensaista. Heität heti ne menemään.

Nina kuunteli. Pikkuinen pudotti rakentamansa kimpun maahan, huuli väpätti, ja kyyneleet kasvoivat silmiin. Nina käveli pienen tytöt luo, halasi häntä, nosti kimpun ylös. Metsään meni, mutta menköön, hän sanoi. Viedäänpä nämä kukkaset poikien majalle. He ilahtuvat varmasti.

 Päivi Musakka 

Lasillinen kirjallisuutta, kiitos

Päivi MusakkaPoika oli saanut ensimmäisen kirjastokorttinsa seitsemänvuotiaana. Seitsemän vuotta oli ollut sääntö ja määräys. Ennen sitä ikää lapsen oli määrä leikkiä.
Kirjastokortin saaminen oli ollut juhlallinen hetki. Hän oli saanut käteensä vaaleanvihreän lainastokortin, siinä luki Pojan nimi ja lainausnumero oli 331. Hän oli Kuopion Särkiniemen kirjaston 331. asiakas. Sääntöihin kuului myös se, että aikuisten puolelle sai mennä katselemaan vasta, kun oli täyttänyt kaksitoista.

Poika huokaa Helsingin Messukeskuksessa Kirjamessuilla. On vuosi 2015 ja Poika huomaa miettivänsä onko kirja oikeasti messun aihe. Hän siemaisee lasistaan kuohuviiniä, kassissa hänellä on kirjoja. Monta kirjaa. Kirjoja, joita hän ei itse asiassa edes halunnut ostaa. Hän ei vain kehdannut kävellä kustantajan ständin kautta vain katsellen. Hän ei kehdannut katsoa silmiin kaikkia niitä muita, jotka asiantuntevasti lehteilivät kirjoja, kaivoivat lompakoistaan American Expressinsä, Visansa tai MasterCardinsa.

Poika muistaa ne kerrat, kun englantilainen Enid Blyton oli jälleen kerran saanut myllystään ulos uusimman Viisikon ja kääntäjä oli sen ehtinyt suomentaa. Hän muistaa sen kiihkon, jolla lapset seisoivat kirjaston oven ulkopuolella sen avautumista odottamassa. Hän muistaa ne juoksuaskeleet, joilla lapset kiirehtivät nuorten hyllylle, nappasivat Viisikkonsa. Se oli lähes rakkautta. Se OLI rakkautta.

Poika oli oppinut rakastamaan kirjoja. Äiti kielsi häntä lukemasta öisin. Äiti ruuvasi lukuvalosta hehkulampun irti ja painotti, että silmiä ei saa liialla lukemisella pilata. Poika luki taskulampun valossa täkin alla. Silmät eivät menneet piloille. Menivätkö ajatukset, sillä joka tietoa lisää, se tuskaa lisää?
Messuhallilla kaikuu huono musiikki, ihmiset vellovat käytävillä ständiltä toiselle kuuntelemassa omasta persoonastaan ja erinomaisuudestaan puhuvia kirjailijoita, haastattelijoita, kommentaattoreita. Kirjoista kiinnostuneet pysähtyvät baareihin, nappaavat lasin kuohuviiniä, ostavat kirjoja. Lasillinen kirjallisuutta, kiitos.

Poika muistaa sen päivän, kun kirjastonhoitaja juhlallisesti antoi hänelle luvan mennä aikuisten puolelle. Hän lainasi heti Decameronen. Aikuisten outo maailma alkoi avautua, laajeta, tuhota viattomuutta, kovettaa.
Poika huokaa Kirjamessuilla. Hän kävelee kuohuviinibaariin, juo lasillisen kirjallisuutta. Poika miettii, miten käy meidän lastemme silmien, kun he tuijottavat iPadejaan jo opetussuunnitelman mukaisesti? Kuinka käy heidän viattomuutensa ja lapsuutensa, kun he liian aikaisin saavat Decameronensa korotettuna tuhannenteen potenssiin? Kuinka käy kirjan, kun sen voi juoda messuilla kuohuviininä eikä edes kirpputori enää ota sitä viikkoa ilmestymisen jälkeen vastaan?

Päivi Musakka

Vapaus ja pari muuta vakavaa väärinkäsitystä

Päivi MusakkaHenkilömme on eronnut, hänen lapsensa ovat aikuisia, hän tyhjentää taloaan tarpeettomasta tavarasta ja valmistautuu aloittamaan ikioman, vapautta ylistävän elämän. Hänellä on näkemys omasta, ikiomasta elämästään.
Siihen kuuluvat rauhalliset aamupalat, kuppi kahvia ja paperisen lehden rauhallinen lukeminen. Siihen kuuluvat toimittajien juttuihin syventyminen, niiden analysoiminen, pieni ärtyminenkin ehkä. Huonoa kieltä kirjoittavat, eivät ole paneutuneet asioihin, omituisen näkökulman ovat valinneet. Nyt ei ne nuoret, nyt ei ne nuoret osaa enää ees kirjoittaa!!

Hänen vapauteensa kuuluvat mukavat työpäivät rauhallisessa virastossa miellyttävien työtovereiden seurassa. Iltakävelyt, lomat ja hiljainen vanheneminen.
Lomista hänellä on näkemys vapauden tiivistyminä. Silloin hän lueskelee, ajattelee, irrottautuu ruumiistaan ihanien iltapäivänokosten syleilyyn.
Lomaa edeltävänä päivänä kello 16.15 virka-ajan päättyessä hän sulkee puhelimensa ja päättää unohtaa, missä se on. Hän juo pari lasia viiniä, juopuu mukavasti ja nukkuu raskaasti. Aamulla hän herää. Alkaa vapauden suorittaminen.

Ensin hän soittaa koko suvun läpi, buukkaa vierailut serkkujen mökeille, katsoo Kuhmon Kamarimusiikin, Porin Jazzin ja Savonlinnan Oopperajuhlien ohjelmat, varaa netistä hemmottelumatkan Saarenmaalle. Viini kivistää vielä hiukan hänen ohimoissaan. Hän vetää puutarhahanskat käteensä ja päättää juuri nyt, näiltä jalansijoilta opetella moottorisahan toiminnan.

Jatkuu vapauden suorittaminen, sillä sireenit täytyy kaataa, pitäisi kitkeä kukkapenkit, pitäisi raivata kivipolut ja pitäisi levätä…; että jaksaisi sitten taas nauttia virastotyöstä ja miellyttävistä työtovereista.

Viisi viikkoa menee. Hän on istunut vapauden kakkunsa loppuun. Hän ei muista mihin on puhelimensa laittanut, töissä työtahtia on päätetty tiivistää – valtion säästöt nimittäin!

Ihmiset vahtivat toisiaan ja muistavat muistuttaa, miten ihanaa lomalla oli ja miten mahtavaa vapaus on. Henkilömme saa varoituksen puhelimensa hukkaamisen vuoksi. Hän väsyy miellyttäviin työtovereihinsa ja rauhalliseen virastoonsa. Hän päättää sanoa itsensä irti. Se on päätös, jonka hän tekee joka vuosi elokuussa. Se on päätös ja haave, joka ei koskaan toteudu, sillä vapaus on valtaisa väärinkäsitys.

Vapaus on väärinkäsitys, jolla on monta sukulaista – rakkaus, veljeys ja tasa-arvo. Ja mitä niitä onkaan!

Päivi Musakka

Ihminen on iso raparperi

Päivi MusakkaEräänä aamuna hän havahtui. Jotain lämmintä yritti hänen iholleen paksun mustan kuoren läpi. Hän oli tuijottanut mustaa mieltään, käyttänyt mustaa kieltään, miettinyt mustia ajatuksiaan ja tuijottanut mustaa taivasta mustien lasiensa läpi. Pitkän talven ja kolean kevään painamana hän ei enää ollut uskonut valkeaan, valoon ja lämpimään.

Mutta sinä siunattuna aamuna hän havahtui siihen, että jotain lämmintä yritti hänen iholleen. Aurinko. Maailma muuttui tummanharmaaksi, vaaleammaksi harmaaksi, vihreän-vaaleanruskeaksi, vihreäksi ja vaaleanpunaiseksi. Hän nousi ja ponnisti ja katso – musta väistyi! Hän ojensi kätensä aurinkoa kohti ja hän huusi: Kiitos ja ylistys, kesä tulee, vedet virtaavat, linnut laulavat, kukat kukkivat ja minä olen jälleen elossa.

Hän tempautui irti sameasta ja tahmeasta lietteestä, kiskoi itsensä ohi piinaavien ajatustensa, liepeisiinsä tarttuneet tahmeat kädet hän kiskoi irti, viskoi sivuun ja juoksi. Hän juoksi pitkälle ja lujaa. Hän avasi suunsa. Hän avasi suunsa lauluun, ei tuskan ja mustan huutoon, vaan lauluun. Ja hän lauloi. Hän lauloi kaikki synkät Eino Leinot taivaalle, hän lauloi kaikki maakuntalaulut, Suvivirren, lauloi niin että metsät raikuivat. Ensin arasti, pelokkaana, ääni kähisten. Ääni kasvoi, voimistui ja kirkastui! Minä olen elossa, hän riemuitsi.
Ja niin hän alkoi toimia. Hän alkoi suunnitella, pohtia, ajatella kauniita ajatuksia, kirkkaita mietteitä ja mukavia tunteita. Hän alkoi hymyillä.

Hän käveli torille ja hymyili kokeeksi vihanneskauppiaalle ja katso – vihanneskauppias hymyili takaisin. Hän käveli satamaan ja hymyili varhaiselle kesävieraalle. Kesävieras vastasi hymyyn hymyllä ja puhui. Kesävieras puhui kauniita sanoja, ylisti hienoa Saimaata, kylän komeaa siltaa ja mukavia ihmisiä. Kesävieras kertoi mukanaan koko talven kulkeneista mustista ajatuksistaan ja siitä miten taivas laskeutuu hänen ylleen joka kerta, kun hän kääntää autonsa nokan kohti Saimaata. Hän hymyili ja kiitti kesävierasta kauniista sanoista ja ystävällisistä ajatuksista.

Kiitos ja ylistys valosta, kiitos ja ylistys vihanneskauppiaasta, kiitos ja ylistys kesävieraasta. Hänen mustat ajatuksensa poistuivat, mustat lasinsa putosivat ja tahmeat kädet hänen takkinsa liepeistä kirposivat.
Kiitos ja ylistys, sillä ihminen on iso raparperi, hän ajatteli. Koko kylmän, mustan ja hyisen talven se makaa jähmettyneenä ja pelokkaana. Se kyräilee ja käpertyy. Ensimmäinen valo mustan sekaan saa sen nostamaan valkoisen päänsä mustan yli, se levittää laajat siipensä, kasvattaa mehevän varren ja tuottaa iloa kaikille. Ihminen on iso raparperi eikä raparperikaan tiedä, että seuraavan mustan jälkeen koittaa taas pitkä valkoisen-vaaleanpunaisen-tummanvihreän kausi.

Päivi Musakka