Joulun aikaan

Pakina Marja Klefström LVJoulu tulee hiljaa hiipien. Sää on lämpimämpi kuin pari vuotta sitten juhannuksena. Nurmi vihertää, ja pihapuusta pukkaa uusia silmuja. Marketeissa kilkattavat kulkuset. Tontut jakelevat pusseistaan piparkakkuja halukkaille. Joulupukki haahuilee keskellä tavarapaljoutta. Väki yrittää virittäytyä joulutunnelmaan marketin tarjoaman haalean glögin avulla. Kassoilla on jonoa ruuhkaksi asti.

Ulkona myrsky riepottaa jouluvaloja sinne tänne. Kaikki on pimeää ja märkää. Mihin ovat hiljaa leijailevat lumihiutaleet kadonneet? Muistoissa siintävät hanget korkeat nietokset ja narskuva pakkaslumi askelten alla. Mistä se Joulutunnelma sitten tulee?
Onko se laskeutumista rauhaan, hiljaisuuteen, läheisyyteen?
Onko se kaipuuta lapsuuden jouluihin, perheen lämpimään yhdessäoloon?
Joulu voi tuoda mieleen myös ikäviä muistoja, yksinäisyyttä, pettymyksiä kuten erään pienen tytön kirje joulupukille osoitti: ”En halua mitään lahjaa, mutta toivon että isä ei juo jouluna viinaa, eikä äiti itke.” Tämän pienen tytön toive ei koskaan toteutunut. Tänäkin päivänä löytyy pieniä tyttöjä, joilla on tämä sama toive joululahjasta. Lapsuuden joulut pysyvät aina mielessä, olivatpa ne sitten iloisia tai surullisia. Lohjan karjalaisten murrekerhossa kohtaan yhdeksänkymmenvuotiaita, jotka veitsenterävästi muistelevat lapsuutensa joulun viettoja. Päällimmäisenä nousee se lämmin ja rakastava tunne, jonka äiti oli onnistunut luomaan siitä huolimatta, että sota riehui ympärillä, kaikesta oli puutetta ja isä oli siellä jossakin.

Omaan joulun odotukseemme tänä vuonna sisältyy paljon haikeutta. Olemme viettäneet Puumalassa ehkä kaikkein tunnelmallisimmat joulumme. Nyt on aika sanoa ei hyvästi vaan näkemiin.
Lähes yksitoista vuotta sitten jouduimme läpikulkumatkalla Puumalaan. Pieni ihastuttava kirkonkylä valloitti meidät kertaheitolla. Luonnon kauneus, ystävälliset ihmiset, sininen Saimaa lumosi. Siinä oli lomaunelmaa kerrakseen! Kuin tilauksesta oli pieni kerrostalokaksio myynnissä, loma-asunto ilman pihatöitä ja näköala suoraan virralle. Käyttäydyimme kuin vastarakastuneet paitsi että kohde oli Puumala. Lapset yrittivät varoitella pitkästä matkasta ja ikääntymisestä. Emme ottaneet varoituksia kuuleviin korviimmekaan. Mehän emme tästä mihinkään muutu. Mehän melomme pitkin Saimaata hamaan vanhuuteen saakka.

Kymmenen upeaa vuotta olemme matkustaneet Lohjan ja Puumalan väliä. Joskus oli mahdollisuus olla vain päivä perillä, mutta sekin riitti. Kuten presidentti Kekkonen aikoinaan sanoi: ”Jos minä vanhenen…”. Meillekin tuli lopulta kylmä totuus eteen. Kaksi viittä vaille hirvikolaria mutkikkaalla ja liukkaalla Mikkelistä Puumalaan johtavalla tiellä kypsytti kipeään päätökseen. Olisiko meidänkin aika ryhtyä kesäasukkaiksi ja jättää talvi- ja hämäräajot sikseen? Haikein mielin me lähdemme Puumalasta, mutta Puumala ei lähde meistä, se on varma. Kesäpaikka on hakusessa, ja kanootti pysyy vajassa odottamassa tulevaa kesää ja uusia retkiä Saimaalla.

Hyvää Joulua Puumala ja kiitos kaikesta.

-Marja Klefström-

Koulukiusaus kuriin

Pakina Marja Klefström LV”Isovanhemmat käyttivät väkivaltaa koulussa Turussa”. Tällä tavoin otsikoi Helsingin Sanomat näyttävästi 21. lokakuuta.

Tapauksessa kolme aikuista tunkeutui tiistaina kesken oppitunnin turkulaisen koulun luokkaan ja pahoinpiteli neljättä luokkaa käyvän pojan sekä opettajan, poliisi kertoo. Tapahtumasarja sai alkunsa tytön ja pojan välituntiriidasta. Tyttö oli soittanut äidilleen, joka oli lähettänyt isovanhemmat hakemaan tytön koulusta. Poliisin mukaan isovanhemmat tunkeutuivat luokkaan ja alkoivat pahoinpidellä opettajaa ja tytön kanssa riidellyttä poikaa.

Totta vai median liioittelua? Sen enempää asiaa tuntematta on vaikea uskoa isovanhempien käyneen käsiksi opettajaan sen enempää kuin kiusaajaankaan. Sanallista pahoinpitelyä on varmasti ollut ja paljon.

Usein kiusaamisella on ollut pitkä tausta. Kiusattu ei uskalla kertoa siitä kotona, koska pelkää seurauksia koulussa vanhempien puututtua asiaan.

Välitunneilla yhdellä opettajalla on liian paljon valvottavia, joten töniminen ja ilkkuminen saattaa jäädä huomaamatta.

Kiusaaminen raaistuu, jos siihen ei puututa. Koulukiusaaminen vaikuttaa koko loppuelämään. Itsetunto ja omanarvon tunne putoaa nollalukemille. Vanhempien on vaikea saada selville, mistä on kysymys, kun lapsi tulee vihaisena ja itkuisena kotiin. Paha mieli on purettava johonkin. Useimmiten se on äiti tai sisarukset.

Kun poikani tuli aikoinaan koulusta kotiin ympärikuraisena ja sulkeutui omaan huoneeseensa puhumatta mitään, alkoivat hälytyskellot päässäni soida. Kun otin asioista selvää ilmeni, että pojan koulukaverit olivat uittaneet hänet kuralätäkössä päivittäin koulun jälkeen. Napakka puuttuminen asiaan lopetti tämän, mutta sanallinen kiusaaminen loppui vasta koulun vaihtamisen myötä.

Kymmenvuotias diabetesta sairastava pojanpoika joutui vastaavanlaisen kiusanteon uhriksi. Kiusaaja oli ylempiluokkalainen, joka mieluusti kaatoi nuorempiaan kuraan. Pari kertaa hän onnistui kamppaamaan pojan vetiseen lammikkoon. Kolmannen kerran kiusattu poika sanoi: ”Minulla on diabetes, ja jos insuliinipumppu kastuu, se on hengenvaarallista. Jos vielä teet tuon, minä uitan vuorostani sinut lätäkössä.”

”Hah, hah”, sanoi kookas kiusaaja katsoessaan hentorakenteista kiusattuaan.

Mutta kuinkas siinä sitten kävikään? Päätä pitempi kiusaaja lensi itse rähmälleen lätäkköön; kiusattu kun oli harrastanut judoa jo useamman vuoden, ja nyt oli taidot otettava käyttöön. Asiaa sitten selviteltiin koulussa. Voitte arvata, kumpi sai rangaistuksen. No, kiusattu tietenkin. Tämän pohjalta ymmärrän hyvin isovanhempia, jotka ryntäsivät kouluun selvittämään asiaa. Usein näissä kisoissa pitemmän korren vetää se, jolla on paremmat puhujan lahjat.

Olen usein miettinyt, miten saisi kiusaamisen lopetettua. Kouluissa vieraillessani olen käyttänyt apuna sosiodraamaa. Se, roolien vaihtaminen, on oiva keino saada kiusaaja tuntemaan, miltä kiusatusta tuntuu. Joskus kiusaaminen voi alkaa jo päiväkotiasteelta jatkuen koko kouluajan.

Kerran lapsiryhmääni tuli pieni poika. Äiti ei poikaa tuodessaan kertonut mitään poikansa vammasta. Poika piti tiukasti käsiään selkänsä takana. Ryhdyttiin piirtämään joulukortteja. Poika asetti kätensä pöydälle. Käsissä ei ollut yhtään sormea. Kätevästi hän otti värikynän sormentynkiensä väliin ja alkoi innokkaasti värittää kuvaa. Lapsiryhmä katseli hetken hiljaisuuden vallitessa poikaa. Sitten jokainen heistä otti omatoimisesti värikynän sormiensa väliin ja alkoi työskennellä. Tämä hieno hetki ei koskaan unohdu mielestäni.

-Marja Klefström-

Siirtolainen vai pakolainen?

Pakina Marja Klefström LVSuuri pakolaisvirta on lähtenyt liikkeelle kohti Eurooppaa. Lähi-idän kriisialueiden katastrofi näkyy nyt tavalla, jota kukaan ei ole osannut odottaa. Turvapaikanhakijoiden lopullinen määrä on arveluiden varassa, eikä vielä osata ennustaa mihin on varauduttava.
Mielipiteet ja käsitykset tuntuvat jakautuvan jyrkästä torjunnasta lähes kritiikittömään myönteisyyteen. Tiedotusvälineitä seuratenkin on vaikeaa saada kokonaiskuvaa siitä, mitä on tapahtumassa ja mitkä kaikki tekijät ovat taustalla. Keskusteluissa näkyy toisaalta lupaukset oman asunnon antamisesta turvapaikanhakijoiden majoituskäyttöön ja toisaalta Eurooppaan pyrkivien sosiaalietuuksia hakevien elintasosurffareiden maihinnoususta.

Turvapaikan hakijoita tulee Syyriasta, Irakista ja Somaliasta sekä myös Afganistanista ja Pakistanista. Kysymyksiä herättää rahastukseen perustuvan ihmissalakuljetuksen ja rikollisuuden vaikutus pakolaisvirran ohjautumiseen Eurooppaan. Turvapaikan hakijoiden ja heidän asiansa käsittelyä koskevia periaatteita ei ole suunniteltu tämän kaltaista ihmispaljoutta varten. Saksa on monella tavalla erityistapaus. Maa on Euroopan vaurain. Sen johtava poliitikko on ottanut voimakkaasti kantaa pakolaisten toivottamiseksi tervetulleeksi. Monet muut maat ovat taloutensa kanssa ahtaalla ja yrittävät rajoittaa pakolaisvirtaa.

Toki avuntarpeessa olevia on autettava sekä kohdeltava jokaista oikeudenmukaisesti, mutta siitä on tulossa pitkä ja vaikea prosessi. Suomeen tulee mahdollisesti tänä vuonna 30 000, viimeisten tietojen mukaan enemmänkin ihmisiä, joilla ei ole suomen kielen taitoa, ei suomalaisen kulttuurin tuntemusta eikä sen kaltaista koulutusta tai ammattitaitoa, joka mahdollistaisi työpaikan saamisen työttömyyden ja laman kourissa olevassa maassa. Mitä tekevät parhaassa iässään olevat nuoret turhautuneet miehet, joiden sisimmässä asuu viha kohtaloa ja toimettomuutta vastaan?

Mediassa pakolaiskysymys samaistetaan viime sodissamme alueluovutuksessa kotinsa menettäneiden noin 400 000 pääasiassa karjalaisten asuttamiseen uusille asuinsijoille kanta-Suomeen. Evakot eivät olleet ulkomaille hakeutuvia pakolaisia, vaan siirtolaisia omassa maassaan. Siitä huolimatta siirtolaisuuden tuomat haavat ylettyvät monen sukupolven yli. Tavat ja tottumukset muissa maakunnissa olivat toisenlaiset kuin kotona Karjalassa. Uusiin oloihin oli kiitollisuudella sopeuduttava, tuli asuinpaikaksi sitten kanala tai kylmä maapala suon laidalta. Tässä onnistuttiin uutteruudella ja sisulla. Sodan aikana Ruotsi tarjosi omasta aloitteestaan turvapaikan lapsille. Sota-alueelta evakuoitiin ensimmäisinä lapset ja vanhukset. Miehet olivat siellä jossakin puolustamassa kotimaata.

Ajankohtaisessa pakolaiskysymyksessä on paljon eroja omaan sota-aikaamme. Nyt kriisialueilta tulevat ovat lähes kaikki nuoria miehiä ensimmäisinä pakolaisina hakemassa turvapaikkaa itselleen. Toki tilanne Syyriassa ja Irakissa on kaoottinen sisällissodan takia, mutta kuitenkin. En voi olla miettimättä, missä olisimme nyt, jos suomalaiset miehet olisivat toimineet samoin vuonna 1939.

Moninkertaisesti vaikeampaa tulijoille sopeutua uusiin oloihin on, kun turvaa hakevat tulevat kokonaan toisenlaisesta ilmastosta, erilaisesta kulttuurista ja vailla kielitaitoa. Maahanmuuttajien toivoisi silti kunnioittavan lausetta -maassa maan tavalla- ja tuntea kiitollisuutta siitä avusta, minkä täältä saavat. Silloin vältytään turhilta ristiriidoilta ja voidaan rakentaa tulevaisuutta yhdessä.

Puumalan seurakunnassa ollaan valmiit antamaan tiloja majoituskäyttöön. Sydämestäni toivon, että tosi hädässä olevat perheet ja etenkin pienet lapset löytävät tarvittaessa turvapaikan Puumalasta.
Varmasti ihmisiltä löytyy auttamishalua heille, joilta on viety kaikki.

-Marja Klefström-

Lomailemaan

Pakina Marja KlefströmSe on sitten kesä, ainakin almanakan mukaan. Eletään heinäkuuta. Kuun alussa lämpötila oli kymmenen astetta ja ilma kaatosadetta. Väki on kadonnut kesälaitumille ja Suomi suljettu. Mistä sitten ihmiset löytää? Ruuhkista päätellen näyttävät olevan matkalla kesätapahtumista toiseen, ja niitä todella riittää heinäkuussa.
Osa viettää mökkilomaa perhekuntineen. Suomalainen mökkikansa ikääntyy kovaa vauhtia.
Kesämökin omistajien keski-ikä on 62 vuotta. Uusien mökkien rakentajatkin ovat reilusti yli viisikymppisiä. Vanha perintömökki ilman mukavuuksia ei jälkipolvea kiinnosta.
Aikoinaan nuoruuden innolla hankimme vanhan sähköttömän torpan Savon sydämestä kesäpaikaksi. Päätimme elää kuten esi-isämme ovat aikojen saatossa eläneet. Halusimme opettaa lapsillemme yksinkertaista ja luonnonmukaista elämää. Ei oikein onnistunut meille kivikylän kasvateille. Jäljelle jäi syvä kunnioitus heitä kohtaan, jotka olivat joutuneet repimään elantonsa pienestä maatilkusta.
Mökki on monelle hyvin henkilökohtainen reviiri. Rauhan ja levon tyyssija. Joillekin se on muodostunut läpi vuoden kakkosasunnoksi kaikkine mukavuuksineen ja nettiyhteyksineen.
Vielä kuitenkin löytyy heitä, joiden unelma on alkeellinen piilopirtti korpien kätköissä. Heille sähköttömyys, veden kantaminen järvestä, puiden pilkkominen on juuri se juttu, joka rentouttaa ja saa hyvän mielen.

Kun lehdistä katselee kuvia tyylikkäästi sisustetuista kesäparatiiseista, joita ympäröi hyvin hoidettu rehevä puutarha, en voi olla ihmettelemättä, miten isäntäväki tämän kaiken ehtii hoitaa ja vielä kestitä hymyillen vierasjoukkoa, joka ilmestyy kutsumatta oven taakse.
Muistan kun aikoinaan mökkimme pihaan ajoi pikkubussi lastinaan parikymmentä kaukaista Amerikan sukulaista tuomisinaan suklaarasia. Siinä oli emännällä miettimistä, miten tämä joukko ruokitaan korven keskellä sähköttömällä mökillä viikonloppuna kauppojen ollessa suljettuina. Ei muuta kuin ohjasimme koko joukkion ongelle ja sitten kalakeittoa valmistamaan. Siinä oli hampurilaisten syöjille eksotiikkaa kerrassaan. Kiittelivät vielä lähtiessäänkin. Kosteassa aitassa nukkuminen oli ollut mieleenpainuva kokemus ja savusauna suorastaan taivaallinen elämys.

Kolea ja sateinen kesä saa lomalaiset liikkeelle. Kuka nyt kauan jaksaisi päivätolkulla katsoa veden valumista mökin ikkunasta. Lähikaupunkien ostosparatiisit täyttyvät haahuilevista kesäloman viettäjistä. Etelänmatkat on loppumyyty, niinpä tapahtumista toiseen kiidetään virikkeiden toivossa.
Sulkavan soudut keräävät vuosi vuodelta tuhansittain (viime vuonna 5242 osallistujaa + tukijoukot) soudun harrastajaa. Onhan se suuri tapahtuma pienelle kylälle. Kadut täyttyvät kisakansasta. Ilmassa on suuren juhlan tuntua. Tänä vuonna ilma oli kolea ja tuulinen, mutta hyvin selvittiin, vaikka kivelle karahdettiin kuten neljä muutakin kirkkovenettä. Onneksi selvittiin ilman vaurioita. Meitä soutuun hurahtaneita riittää varmasti tulevaisuudessakin.

Puumalassa on kemmakat, jotka lopettavat kesän kylän hiljentyessä syksyyn. Kun eletään täällä Saimaan sylissä mahtavan kauniissa maisemassa, tännekin sopisi hyvin jokin vesiliikuntatapahtuma. Ettei ihan Sulkavan reviirille mentäisi, voisi melonta ja sen tuomat mahdollisuudet kilpailuineen tuoda uutta nostetta ja harrastajia Puumalaan. Idyllinen kirkonkylä palveluineen ja nähtävyyksineen tulisi tutuksi kaukaisimmillekin vieraille. Täällä on hyvä leirintäalue, sekä uutta majoituskapasiteettia, asiakkaita vaan tarvittaisiin enemmän.

Marja Klefström

Juokse poika juokse

Pakina Marja KlefströmJuuri julkaistu Mikko Salasuon ja Mikko Piispan suomalaisten huippu-urheilijoiden elämän kulkua ja uraa kartoittava tutkimus ottaa vahvasti kantaa lasten kilpailemiseen, lahjakkuuksien aikaiseen seulantaan ja esikuvien merkitykseen urheilun aloittamisessa.

Tutkimuksen mukaan aikuisten ei pidä organisoida lapsille kilpailuja. Lasten tulisi pelata ja kilpailla keskenään oma-aloitteisesti. Näinhän lapset useimmin tekevät. Ajattelen kuitenkin, että järjestetyt kilpailut ja ottelut eivät itsessään ole ongelma, vaan miten aikuiset suhtautuvat niihin.
Olen seurannut kilpailuja kenttien laidoilla, sisähalleissa ja altaan reunoilla lasten ja lastenlasten kilpaillessa omissa lajeissaan. Kilpailuissa ja otteluissa voisi videoida kilpailun sijasta vanhempien reaktioita, jonka jälkeen käydä kehityskeskustelu. Pahimpia ovat lasten jääkiekko-ottelut, joissa sadattelut ja tappokäskyt kaikuvat parhaansa yrittävien nuorten korviin.

Lapsia ei saa pakottaa kilpailemaan, mutta toki kannustaa ja houkutella voi. Kilpailut eivät saa muodostua lapselle nöyryyttäviksi ja itsetuntoa loukkaaviksi. Lapsi ei saa olla jatke vanhemman kesken jääneelle kilpa-uralle tai kunnianhimon täyttymättömyydelle. Parhaimmillaan kilpaileminen opettaa lasta käsittelemään häviön aiheuttamaa pettymystä. Toki on mukava kokea onnistumista, jopa voittamista. Vanhemmat voivat auttaa lasta ymmärtämään kilpailun aiheuttamia tunteita aina ilosta pettymykseen. Jotkut lapsista eivät halua kilpailla missään olosuhteissa. Heitä pitää kunnioittaa, mutta silti kannustaa arjen fyysiseen liikkuvuuteen.

Puumalassa järjestetään kesäisin lasten yleisurheilukilpailut. Kaikki on hyvin organisoitua. Kentän laidalla on vanhempia ja isovanhempia. Kesämökkiläisetkin tuovat lapsiaan yhteiseen tapahtumaan. Meno on iloista ja kannustavaa. Pettymyksen hetkellä lohduttavat ja turvalliset aikuiset ovat lähellä.
Pienimmät kilpailijat juoksevat matkansa päätteeksi suoraan odottavaan syliin. Toissa kesänä kilpailuiden aikana oli kaatosade. Se ei menoa haitannut. Kilpailu vietiin mallikkaasti loppuun aina palkintojen jakoa myöten. Voi sitä riemua, kun mitali saatiin kaulaan. Nämäkin kilpailut varmasti nostavat halukkuutta liikuntaan ja urheiluun kasvavalle lapselle ja sitä kautta avaavat tien terveeseen elämään.

Olen seurannut liikunnan merkitystä lasten kasvuun ja kehitykseen. Olen huomannut, että kilpatasolla olevat nuoret pärjäävät hyvin koulussa, vaikka treenit saattavat viedä useita iltoja viikossa. Murrosikä kaikkine oikkuineen ja irrotteluineen ei mene hallitsemattomaksi liikunnallisella nuorella, koska hyvästä yleiskunnosta on pidettävä huolta.
Tutkijoiden mukaan suurin osa lapsista haluaisi, että vanhemmat eivät huutaisi kentän laidalla, mutta vanhemman läsnäolo kilpailuissa on välttämätöntä.

Tämän päivän nuoret harrastavat paljon. Ruuhkasuomessa välimatkat ovat pitkiä, ja vanhemmilta vaaditaan sitkeyttä lähteä työpäivän jälkeen kuljettamaan nuortaan harjoituksiin pitkienkin matkojen taakse. Viikonloput menevät kilpailuja seuratessa. Kaikessa tässä on kuitenkin sen kaltainen side, joka kantaa, tuo yhteisiä muistoja elämänmatkalle ja nuorelle kokemuksen välittämisestä.
Siis, Juoke poika, juokse.

Marja Klefström

Äitienpäivää ajan saatossa

Pakina Marja Klefström LVÄitienpäivää vietettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 1918. Äitienpäivän toi Suomeen kansakoulunopettaja Vilho Reima. Vuonna 1927 päivä vahvistettiin viralliseksi liputuspäiväksi.
Jatkosodan aikana 1942 äitienpäivänä Suomen sotavoimien ylipäällikkö Carl Custaf Emil Mannerheim myönsi antamallaan päiväkäskyllä kaikille Suomen äideille yhteisesti vapaudenristin kunniamerkin. Äidit sodan paineiden keskellä ansaitsisivat todella huomattavan kunniaosoituksen. Perheen tulevasta kohtalosta ei voinut tietää. Äitien oli vain jaksettava päivä kerrallaan, rakennettava tulevaisuutta lapsille sekä huolehdittava toimeentulosta miesten ollessa rintamalla.

Tuskin mikään muu juhlapäivä joulun ohella nostattaa äiti-ihmiselle niin paljon tunteita kuin äitienpäivä. Siihen keräytyy muistoja omasta lapsuudesta, elämän ruuhkavuosista, jolloin lasten itse tehdyt kortit olivat kunniapaikalla kahvipöydässä. Muistoihin saattaa sisältyä myös vuosia, jolloin kukaan ei kiireiltään muistanut koko päivän olemassaoloa.

Pitkät ovat perinteet toukokuun toisella sunnuntailla. Sodanjälkeisessä Suomessa oli kaikesta pulaa.
Yhdestä asiasta ei tingitty. Aamukahvit ja ruukkuruusu oli oltava herättelemässä äitiä. Ruusut kekottivat ikkunalaudoilla merkkinä muistamisesta. Mitä kookkaampi ruusu, sitä parempi äiti, tuumi rouvasväki pihapiirissä vertaillessaan saalistaan.

Sattuipa isäni kerran unohtamaan äitienpäivän. Voi sitä itkua ja hampaiden kiristystä. Miesparka olisi varmasti selvinnyt tappotuomiostakin vähemmällä mököttämisellä. Vaikka tapahtumasta on kulunut yli puoli vuosisataa, kannan jokaisena äitienpäivänä pottiruusun -suuren sellaisen- äitini haudalle. En uskalla olla tekemättä sitä. Muisto kalvaa vieläkin.

Kaupallisuus on valitettavasti lyönyt läpi tämänkin päivän kohdalla. Osta, osta, vie äiti hemmottelulomalle kylpylään, lounaalle tasokkaaseen ravintolaan, mieluiten monen sukupolven ympäröimänä. Tässä istuu äideistä parhain. Katsokaa kaikki. Eihän olla odotettu vasta kuin kaksi tuntia ruoka-annosta, mutta vielä me jaksetaan hymyillä. Onhan äitienpäivä.

Kuinka sitten ne äidit, joita ei muista kukaan? Heitä on varmasti paljon tässä kiireen runtelemassa maailmassa. Yksinäisyyden seurana ovat haikeansuloiset muistot lapsista ja lapsenlapsista jossakin kaukana. Meillä vietetään yksinäisten joulua. Miten olisi yksinäisten äitienpäivä?

Kävelin eräässä Helsingin suuressa liikekeskuksessa. Oven edessä istui hyvinsyönyt tukeva mies.
Käsissään miekkosella oli iso pahvilappu, jossa luki -TARVITSEN RAHAA- HALUAN OLUTTA.
Ei aikaakaan kun hattu oli täynnä kolikoita, jopa seteleitäkin ja mies hävinnyt.
Kulman takana iäkäs kalvakka nälkiintyneen näköinen romanialaisnainen heilutti tyhjää pahvimukia, ropoakaan siihen ei ollut pudonnut. Jonkun äiti hänkin. Sanotaan, että suomalaiset ovat rehellistä kansaa.

Jokainen äiti ansaitsee muistamisen. Lasten ja nykyään lastenlasten itse suunnittelemat kortit seuranaan ehkä valkovuokkokimppu on paras muistaminen ainakin minun maailmassani. Tärkeintä on kiireettömän ajan antaminen, yhdessäolo ja välittäminen. Sitähän me kaikki tarvitsemme. Tunne siitä että on ollut ja on rakas, tärkeä ja tarpeellinen on elämää ylläpitävä voima. Sitä meidän pitäisi toisillemme jakaa. Olemme sitten äitejä, isoäitejä tai puolisoita, kaikki me tarvitsemme palautteen olemassaolostamme.

Hyvää äitienpäivää!

-Marja Klefström-

Sydämen ja vähän järjenkin asialla

Pakina Marja Klefström LVMaailma on muuttunut. Kaukana ovat ajat, jolloin maaseudulla luuta oven edessä oli merkkinä siitä, että asukkaat ovat poissa paikalta. Eihän mökeissä paljon varastettavaa sinänsä ollut. Lattiaan naulatut pöytä ja penkit pysyivät tiukasti paikoillaan. Jos kyökin kaapista leivänpuolikas löytyi, se sallittiin ohikulkijalle pahimman nälän tyydyttämiseksi.
Tänä päivänä pikkurikollisuus kaupungeissa on jokapäiväistä. Varkaudet ja useimmat pahoinpitelyt eivät enää ylitä uutiskynnystä. Tallinnan matkoilta kantamuksineet palaavat turistit pääsevät rahavaroistaan viimeistään nelosen raitiotievaunussa matkalla rautatieasemalle. Ystäväperheen omakotitalo Espoossa tyhjennettiin siististi asukkaiden ollessa lomalla. Vain arvokas ja helposti myytävä tavara kelpasi. Hälytys-laitteet ja tallentavat kamerat ovat yleistyneet, mutta ammattilaisilla on keinonsa ohittaa nekin. Osa rikok-sista selviää, kiitos poliisilaitoksen, joka vielä toimii ja tulee kutsusta rikospaikalle.
Näin tapahtuu etelässä, mutta sitten kun mennään idyllisiin kirkonkyliin, joita Puumalakin edustaa;
mistä saadaan apu, kun sitä tarvitaan? Pari vuotta sitten Puumalan raitilla talvipakkasessa hangella köllötti ympäripäissään oleva mies keskellä päivää. Paita oli jäänyt matkan varrelle. Pakkanen nipisteli jo vaalene-vaa rintakehää. Soitto poliisille! -Mikkelissä, ambulanssille!, työmatkalla ties missä -. Mikä neuvoksi? – Ei miekkosta siihen voinut jättää jäätymään -. Hätä keinot keksii. Neljään pekkaan kellistettiin tuhdisti yli-painoinen juhlija autosta löytyneelle huovalle ja raahattiin kunnanviraston ovesta sisään. Tarinan loppua en tiedä. Toki selvisi, että kysymys oli pelkästään vahvasta humalatilasta.
Kyllä minulle tuli kyläpoliisia ikävä, kun tammikuun lopulla näin Keskustiellä kaksi ulkomaalaistaustaista miestä tyhjät putkikassit olalla kurkistelevan talojen pihoille. Tunnin kuluttua soi ovikello. Oven takana seisoi toinen kulkijoista. Mitään myytävää ei ollut, mutta jalka sinkosi tiukasti oven väliin yrittäessäni sulkea ovea. Sain oven kiskaisua kiinni ja raivoisa sadattelu kuului sisälle asti. Tietysti hätäännyin, kun talossamme asuu iäkkäitä ihmisiä. Onneksi monella on ovisilmä, ja ovi pysyi kiinni. Talossa on jatkuvasti lukitut alaovet, mutta siitä huolimatta sisään oli päästy. Eräs puumalalainen tuumi kertoessani hänelle tapahtumaa: – Jos olisin rosvo, niin juuri tänne tulisin, kun poliisi on tunnin matkan päässä.

Miten kaipaankaan aikaa entistä, jolloin kyläyhteisön terveydenhoidosta, oikeudesta, turvallisuudesta ja hengellisyydestä huolehtivat luotettavat ammattilaiset, kunnanlääkäri, nimismies, opettaja, kirkkoherra. Heidän pätevyyttään ja rehellistä työhön sitoutumista ei epäilty, eikä siihen tavallisesti ollut aihettakaan. Eikö edes osittainen paluu tähän koituisi kaikkien hyväksi ja kohtuullisin kustannuksin. Erityisesti, mitä poliisipalveluihin tulee, tämän päivän nuoret poliisit ovat hyvin koulutettuja ja edelleen lähes poikkeukset-ta kohteliaita, työhönsä motivoituneita, joten ihan vitsiksi en uusia reinikarnaatioita haluaisi asettaa.

-Marja Klefström-

Joulun sirpaleita

Pakina Marja Klefström LVSana perhesurma tuli taas otsikoihin, kun tuli julki, että kuopiolaisesta asunnosta löytyi kaksi kuollutta lasta. En voi olla miettimättä, mikä johti tähän? Olisiko se voitu estää, mikäli äidin uupumus olisi havaittu ajoissa?
Virassani perhetyönohjaajana jouduin kohtaamaan erilaisia perheitä monine ongelmineen. Kuinka pitkään äidit yrittivätkään sinnitellä jaksamisensa rajoilla: Kiireinen elämänrytmi, parisuhteen ongelmat, muuttoliikkeen tuoma yksinäisyys, selviytymispakko, kaikki yhdessä. On vaikeaa myöntää, ettei enää jaksa. Elämä kapeutuu. Äidin psyykkinen ja fyysinen happi loppuu. Näin varmaan on käynyt useissa surullisissa tapauksissa, joista olemme saaneet lukea lehdistä.
Lapsiperheiden kotipalveluja vähennettiin säästöjen takia 1990-luvulla. Palveluja käytti 52 000 perhettä vuonna 1990, mutta lama vähensi saajien määrää. Heitä oli vuonna 1995 lähes 30 000, mutta viime vuonna enää runsas 9 000. (HS.25.11)
Vielä 1970-luvulla synnyttäjällä oli mahdollisuus levätä sairaalassa lähes viikon, totutella uuteen tulokkaaseen ja saada hormonitasapainonsa sekä maidon erityksensä kuntoon. Kotiin oli mahdollista saada ensimmäisiksi viikoiksi koulutettu kunnallinen kodinhoitaja, jos perheessä oli useampia alle kouluikäisiä lapsia. Hän oli apuna muutaman tunnin päivässä, jolloin äiti sai keskittyä vauvan hoitoon. Kymmenet tuhannet lapsiperheet saivat tätä apua joka vuosi ilman lastensuojelun asiakkuutta. Tämä koettiin suurena apuna ja tukena tilanteessa jolloin äidin voimavarat olivat vähissä.
Tänä päivänä sairaalasta poistutaan useimmiten jo seuraavana päivänä synnytyksestä. Kotona odottaa kiireinen arki, jonka pyörittämiseen ei vielä olisi voimia, mutta jaksettava on, niinhän muutkin jaksavat, tuumii yövalvomisesta väsynyt äiti.
Perheiden kriisit kulminoituvat herkästi juhlapyhiin. Jouluun sisältyy paljon odotuksia ja paineita, kuten muistoja ajan kultaamista lapsuuden jouluista, ikävä heitä, jotka ovat jo rajan toisella puolella.
Odotettu aattoilta voi kääntyä riidaksi joulujuomien myötävaikutuksella. Kuten eräs pieni tyttö aikoinaan kirjoitti joulupukille: ”Anna meille sellainen joulu, jossa isi ja äiti ovat kilttejä toisilleen eikä kukaan ole humalassa”. En tiedä toteutuiko tämä liikuttava pyyntö.
Joulu ei välttämättä ole rahasta kiinni. Eräässä perheessä äiti ilmoitti, että tänä jouluna kukaan ei saa lahjoja, rahaa ei yksinkertaisesti ole. Jouluaattona kuusen alla oli pino kauniisti sidottuja paketteja. Neuvokkaat lapset olivat käyneet kirjastossa lainaamassa jokaisen perheenjäsenen mielikirjoja
sekä paketoineet ne värikkäisiin joulukääreisiin. Joulu tuli tähänkin perheeseen, vaikka kirjat oli palautettava kuukauden kuluttua.
Joulutunnelmaa ja rauhaa on tähän ikään ehditty etsiä niin etelästä kuin pohjoisesta. Aidoimmillaan olemme sen löytäneet Puumalasta: Aattohartaus vanhassa tunnelmallisessa kirkossa, kauniisti valaistu vanha hautausmaa, jossa muistokynttilän voi sytyttää poisnukkuneille rakkaille.
Illalla ikkunan edessä Saimaa lainehtii tummana ja hiljentyneenä Jouluun. Valaistu silta luo kuvajaisen veteen kuin tien valoon. Taivaalla syttyy tähti, kirkkaampi muita…

Hyvää joulua Puumalaan. Täältä tullaan.

Marja Klefström

Risteilemään

Pakina Marja KlefströmKun viimeisetkin vihaisen punaiset vaahteranlehdet ovat varisseet maahan, jatkuva sade pieksää kiiltävää asfalttia ja kaksi hämärän lyö kättä toisilleen. Silloin mieli karkaa pienelle matkalle.
Ne, jotka eivät pakene kaukomaille, lähtevät risteilemään kohteena Tukholma, Tallinna tai mikä tahansa edes hetkeksi pois arjesta ja vesisateesta. Linja-autolastettain väkeä suuntaa päiväristeilylle Tallinnaan aina Kuopion ja Kajaanin eteisyydeltä saakka.
Minäkin keräsin lapsenlapset helmoihini ja päätin lähteä koulujen syyslomalla Tukholmaan tapaamaan siellä opiskelevaa jälkipolvea. Vaikka laivoja kulkee tiheään tahtiin niin Tukholmaan kuin Tallinnaan, ruuhkia ei voida välttää. Puna-valkoinen viikinkilaiva oli tupaten täynnä lomalaisia. Seisova pöytä oli kuin entisaikojen taistelutanner. Kyynärpäät käyttöön, ja vain tosi nopeat kiitäjät onnistuivat sieppaamaan lautaselleen nuupahtaneet lohisiivut ja muut lisukkeet.
Olipa vähällä tulla oikea kansainvälinen konflikti, kun viereiseen pöytään tunkeutui väellä ja voimalla naapurimaan seurue. Pöydän varannut eläkeläismies yritti selittää perikuntansa olevan ruokajonossa ja hän itse pitämässä paikkoja varattuna. Siinä sitten nokkailtiin puolin ja toisin. Lopuksi itänaapuri uhkasi uittaa papparaisen meressä. – Saa nähdä, kuka siellä ui, kiljaisi pöydän varannut vanha soturi ja ponkaisi pystyyn. Lapsenlapset istuttivat vaarin väkipakolla takaisin tuoliin ja tilanne rauhoittui. Seurue sai paikan lähipöydästä. Sieltä riitapukarit mulkoilivat toisiaan kuin liekaan kytketyt taistelukoirat.
Kun eri-ikäisten lasten kanssa matkustetaan, se vaatii joustoa joka suuntaan. Tuli tutuksi leikki-huone, pelit, kaupparysä ja lopuksi oli pistettävä tanssiksi abi-pojan kanssa. Mieleen palautui ensimmäinen matkani Tukholmaan joskus aikojen alussa. Siinä oli suuren maailman tunnetta. Ei haitannut, vaikka kansipaikka oli todella kansipaikka avotaivaan alla ja eväinä makkaravoileivät selkärepussa. Ulkomaille oli päästävä kokemaan suuren maailman meininkiä. Tulijaisiksi oli tuotava kahvia äidille. Sukulaisille lähetettiin postikortti kuninkaanlinnasta.
Tukholma oli vielä säästynyt jouluhässäkältä, mutta kotimaahan palatessa se oli edessä. Jouluvalot olivat alkaneet tuikkia parvekkeilla ja pihamailla. Ikeassa kiharapartainen punanuttuinen joulupukki tonttuineen tarjoili tottuneesti glögiä ja piparkakkuja. Läheisessä Tavaratalossa enkelikyntteliköt olivat löytäneet paikkansa etuvartiossa. Kohta jo kilisee kulkunen kovaäänisessä. Apua! Eletään lokakuuta.
Mieli karkaa Puumalaan syksyn hämärähyssyyn, kun lehdet ovat varisseet puista, täydelliseen hiljaisuuteen Saimaan vetäytyessä talven odotukseen. Pian ohut lumiriite valaisee tutun maiseman.
Onneksi on satamakamera, joka tuo kaiken tämän ruudulta silmien eteen, kun ikävä yllättää. -ja se yllättää aika usein.
Kiitos siitä Puumala.

Marja Klefström

Jos löhööt, niin lahoot

Pakina Marja KlefströmNäillä sanoilla aloitti Lohjalla asunut liikuntaguru valistuksensa jo vuosikymmeniä sitten. Itse
tämä kyseinen herra noudatti tunnontarkasti oppejaan. Matkansa pään hän kohtasi hiihtoladulla 93-vuotiaana. Elettiin aikaa, jolloin hölkkääjiä katsottiin kummeksuen ainakin, jos ikää oli kertynyt
puolen vuosisadan paremmalle puolelle. Tänä päivänä oppi on mennyt perille ainakin täällä Lohjan suunnalla. Lähes jokaisella eläkeläisten yhdistyksellä on oma lenkkiporukkansa. Siellä kävellään sitä vauhtia, että viimei-nenkin pysyy mukana. Ketään ei jätetä. Samalla tulee puhuttua päällimmäiset asiat. Maailmalla tapahtuu koko ajan kaikenlaista, mikä hämmentää ja herättää kysymyksiä. Yksin mietiskellessä alkaa helposti ahdistua. Pu-hutaan paljon vanhuksista, joiden läheiset asuvat kaukana tai heitä ei ole. Mikä onkaan parempaa terapiaa kuin jakaa arkipäivää ikätovereitten kanssa raikkaassa ulkoilmassa.

Eletään aikaa, jolloin elinikä on pidentynyt. Eläkeikää nostetaan. Silti vapaita vuosia kertyy enemmän. Isäni täyttäessä viisikymmentä vuotta hän sai lahjaksi hopeapäisen kävelykepin, jossa oli iloinen syntymäpäiväter-vehdys: ”Tervetuloa loppusuoralle”. Näinhän se oli siihen aikaan. Ruokavalistusta ei ollut: Siankylkeä vain leivän päälle ja kulaus täysmaitoa päälle. Liikunta kuului vain nuorille. Sydänkuolleisuus kaatoi miehiä par-haassa iässään. Unohtaa ei kuitenkaan pidä sodan kokemuksia, jotka vaikuttivat mielenterveyteen.

Tänä päivänä kuntosalit ja liikuntaryhmät täyttyvät 70-80 -kymppisistä, jotka pitävät lihaskuntoaan yllä. Ystä-väni 77-vuotias mies voitti juuri 100 metrin vapaauinnissa ikäkausimaailmanmestaruuden. Kuntoilun hän aloitti vasta nelikymppisenä.
Minäkin lähdin erääseen kuntotapahtumaan mukaan. Parikseni ohjattiin naishenkilö, jonka ikä oli reilusti yli 80 vuotta. Olin pitänyt itseäni kohtuullisen hyväkuntoisena ja liikunnallisena. Hieman ehdin jo närkästyä parinvalinnasta. Lähdettiin liikkeelle. Lyyli kipaisi juoksuun, ja minä jäin kuin se entinen eno veneestä. Maa-lissa voittaja katsoi vähän säälivästi huohottavaa olemustani ja tokaisi:
-Alkoi tämä juoksukin luistaa, kun sain uudet tekonivelet polviin.
Että sillä lailla.

Rakkaat puumalalaiset. Maisemia riittää, vaikka toisillekin jakaa. Miten olisi kimppalenkit?
Kullekin kuntonsa mukaan. Yhtä tärkeää kuin liikunta on myös jakaa ajatuksiaan. Kukaan ei saa jäädä yksin. Miten olisi vielä lämmin tee- tai kahvikupponen jossakin sopivassa paikassa, jossa voisi jatkaa keskusteluja. Teetä ja sympatiaa tarvitsee meistä jokainen.

Marja Klefström