Joulun lahjat, ilot ja surut

24.12.2018

Joulun aika on varmastikin meille kaikille jollakin lailla erityinen. Siihen ladataan myös paljon odotuksia. On ilon, onnellisuuden ja uuden aika kaikkien perinteiden ohella.

Samalla joulussa on läsnä myös paljon näiden vastakohtia. Jouluun sisältyy valtava määrä myös surua.

Kuitenkin, se kuten mikä muu päivä tahansa, on myös mahdollisuus uuteen.

Joulun odotukset, se että toivoisi asioiden olevan kauttaaltaan hyvin, yhdessäolo pitkillä vapailla. Siinä muutama seikka, jotka kiristävät ilmapiiriä kodeissa. Usein ongelmat tulevat kodin ulkopuolelta. On esimerkiksi ongelmia töissä, on taloudellisia huolia, on huoli aikuisistakin lapsista. Kotona asiat sitten saattavat räjähtää. Näistä ongelmista ei aina tiedä edes lähipiiri. Kulissit pidetään kunnossa.

Mitä jos tänä jouluna, siis nyt, asiat olisivatkin toisin? Jouluun ladattujen odotusten voisi antaa mennä ja hillitä kiukkuaan hetkisen pitempään, jotta pahin mielenkuohu ehtii mennä ohi.

Jos esimerkiksi tuntuu, ettei lahjoja ole riittävästi, niihin ei ole ollut varaa tai on unohtunut hankkia lahja, niin voisiko antaa itsensä. Voisiko vain ehkä jopa nöyrtyä ja kiittää ihmisiä ympärillään? Vuoden jokaisesta päivästä.

Pienet sanat, isot merkitykset. Siitä voisi itse kukin alkaa nähdä, miten joulun ihme syntyy itsestään.

Eikä se vaadi muuta kuin läsnäoloa. Esimerkiksi käytännössä kaikissa tutkimuksissa, joissa on kysytty, mitä lapset ja nuoret haluavat, he tuovat esiin sen, että he haluavat, että vanhemmat viettäisivät enemmän aikaa heidän kanssaan.

Eikä maksa mitään. Sama koskee muitakin läheisiä.

Uskallus sanoa, mitä haluaa ja riittävä nöyryys hyvän ja olemassa olevan edessä on askel kohti onnellisuutta, joka saattaa vain piilotella nurkissa odottamassa, että joku kutsuisi sen esiin.

Toisissa perheissä on tänä jouluna valtava suru.

Suru, jota ei voi muuksi muuttaa, kun toista ihmistä ei enää ole. On vain muisto, muistot. Meistä harva pystyy tuntemaan, tai muistamaan sellaista tuoretta tuskaa. Eikä sellaiseen ole sanoja. Kun maailma on pysähtynyt, kestää hetken, ennen kuin se alkaa taas liikkua, vähän kerrassaan. Varmasti se alkaa, vaikkakin yhtä varmasti eri tavalla kuin ennen.

Toisen surua voi helpottaa myöskin olemalla oma itsensä. Vähän kuin valmistelisi paperille puhetta, joka ei tunnu luonnistuvan, mutta kun puhuu vapaasti sydämestään, asiat tulevat sanotuksi myös hyvin. Sellainen auttaa suruunkin enemmän kuin vaikeasti muotoiltu useaan otteeseen kuultu fraasi.

Meidän jokaisen tehtävä on pitää huolta meille tärkeistä ihmisistä. Jos oikein pinnistellään, niin niitä löytyy sen verran, ettei kukaan jää yksin.

Yhteydenpitoon on monet keinot. Käytäntökin niitä tietysti sanelee. Mutta on kammottavaa, jos joulun tervehdyksenä soitetaan vaikkapa mummille, että ajetaan tässä nyt kotisi ohi. Että haluttiin soittaa, kun ollaan lähellä, mutta ei ehditä poikkeamaan. Suuri lahja olisi soittaa ovikelloa, ei puhelimella.

Kari Kauppinen

Jalkapuuteatterin 40-vuotisjuhlista: Teatterintekijä on arjen muusa

15.11.2018
Kun teatteriyhdistys juhli edellisiä täysiä kymppejä, se kertoi verkkosivuillaan, että ”vanhan kliseen mukaan kukaan ei ole profeetta omalla maallaan ja se klisee tuntuu olevan yhä voimassa: Puumalassa Jalkapuuteatteria ei ole oikein osattu arvostaa, mutta muualla sitäkin enemmän.”
Tällainen on toivottavasti jo mennyttä, sillä teatteria meidän pitäisi osata katsoa yhtenä merkittävänä osana elämää.
Ei kovin moni taidemuoto säily tuhansia vuosia.
Nykymuotoinen puumalalainenkin teatteri kumpuaa antiikin Kreikasta, jossa osallistuminen teatteriesityksiin kuului kansalaisen velvollisuuksiin.
Eikä tällainen velvollisuus nykypäivänäkään olisi ajatus heikoimmasta päästä, sillä teatteri on paljon enemmän kuin me äkkiseltään vesisateisessa katsomossa liian pienen varjon alla jaksamme ymmärtää.
Toki pakko ei kuulu teatterin perinteeseen, vaan se on kautta aikain ollut tapa vaikuttaa yhteiskuntaan, myös verhotusti silloin, kun asioita ei ole voinut sanoa suoraan. Siksikin teatteriperinteen ylläpitäminen eri tavoin on kunnianosoitus menneille sukupolville.

Teatterinkatsojan tehtävä ei tietysti ole aprikoida sitä, miten valtavan työn teatterintekijät yhden esityksensä eteen tekevät. Se on katsojalle mieluisa harrastus, hän tulee paikalle kokemaan ja arvatenkin myös katsomaan tuttuja näyttelijöitä.
Mutta samalla kun me katsojat menemme teatteriin, meidän ei pitäisi nähdä harrastajanäyttelijöitä parituntisen esityksen jälkeen pelkästään sellaisina, sillä he ovat myös vallan muuta.
Teatterintekijä on esimerkiksi mielenterveyshoitaja. Pienikin katkos raskaaseen arkirutiiniin tyhjentää päätä tehokkaasti ja taas jaksaa elämän suvantovaihettaan. Teatterista on myös vaikea karata kesken kaiken. Sekin tekee hyvää, että on vain, jos esitys ei satu kiinnostamaan.
Teatterintekijä on myös yrityssparraaja. Vain uusin ajatuksin voi parantaa toimintaansa. Jokainen repliikki merkitsee eri asioita jokaiselle katsojalle ja niistä jokainen tekee oman tulkintansa omasta taustastaan. Irrallinen kohtaus voi tuoda ajatuksia, jotka ovat odottaneet hetkeä nousta pintaan.
Tässä vain pari esimerkkiä. Listaa voisi jatkaa piin desimaalien määrän verran.

Teatterintekijä on kaiken kaikkiaan muusa. Sekin sana viittaa nykyteatterin alkulähteille, antiikin Kreikkaan. Muusa ymmärretään nykyisin taiteellisen innoituksen lähteenä, mutta kyllä muusan voi laajassa kuvassa ymmärtää innoituksen tuojana mihin tahansa: kaikki on katsojan mielessä, muusa voi sitä tuoda pintaan esityksen sinällään merkityksettömässä sivulauseessa. Kaikki on siis jo katsojassa, on vain tartuttava teatterintekijän tuomaan hetkeen, katsottava hetki mielensä peiliin, eikä hukata sitä hetkeä, joka teatterissa tarjoillaan.
Teatterintekijä on naurun ja itkun irrottaja, elämämme kuvastin.
Kannattaa kokeilla. Teatteri kannattaa aina.

Kari Kauppinen

Kannattaa kuunnella, kun sielu juttelee

24.10.2018
Toisaalla tässä lehdessä puhutaan jaksamisesta. Se on osa meidän jokaisen mielenterveyttä.
Meistä monilla on tapana murehtia sitä, mitä muut meistä ja tekemisistämme sekä tekemättä jättämisistä ajattelevat. Lähinnä se stressaa juurikin silloin, kun koemme, että jokin asia hävettää meitä. Emme ole onnistuneet, tai ainakin niin luulemme, jossakin asiassa. Emme riitä itsellemme. Juuri tästä puhutaan voimaantumisesta kertovassa artikkelissa.
Mutta miten meitä muut sitten ajattelevat? Kyllä ihminen on yleensä niin itsekäs olento, etteivät muiden asiat liikaa jaksa kiinnostaa. Suurin osa omasta ruoskimisestamme on ihan turhaa. Muita evvk. Ja jos jotain todellista murehtimista on, maailmankuvan eteneminen on sitä luokkaa, että asiat unohtuvat. Myös rehellisyydellä ja anteeksi pyytämällä, jos siihen on tarvetta, pääsee hyvin pitkälle. Murut saa lakaistua pois, vähintäänkin piiloon, pois häiritsemästä.

Toki on niitä kaiken kaiuttavia pahoja kelloja, mutta jälleen voidaan luottaa ihmisen hyvyyteen. Suurin osa meistä tykkää siitä, että on tasaista ja kivaa. Äänekäs vähemmistö huutaa nykyisin sosiaalisessa mediassa ja jotkut perinteisimmillä juorupaikoilla. Hiljainen enemmistö toivoo maan päälle ikuista joulua.
Siksipä meidän itsensä ruoskijoiden pitäisikin ottaa iisimmin, luovuttaa itsemme ihan tavalliselle elämälle. Tosin kun sellaisen hetken kokee, voisi alkaa piehtaroida itsesäälissä siitä hyvästä, että on koko elämänsä ollut osaamaton tässä asiassa. Mutta toisaalta, voikin olla kasvanut viisaammaksi kuin moni muu. Ei sillä, että sitä kannattaisi kuuluttaa sen enempää, mutta oman elämänsä hallitsijaksi voi muuttua hyvin pian tällaisella vankalla kokemuksella.

Vanhat elämänlaatuopit, että hitaammin tehden syntyy nopeammin valmista ja vähemmän on enemmän, eivät ole unikkoviljelmillä keksittyjä havainnointeja, vaan meille kaikille sopivia.
Kun alkaa hengittää rauhassa, syvemmin, syvään ja hymynkare palaa kasvoille, ollaan jo pitkällä. Jaksetaan.

Kun tekee pieniä muutoksia asenteessaan, ottaa mukaan hyppysellisen nöyryyttä siihen, että ei tarvitse, niin voi kuulla, kun sielu alkaa jutella heleästi.
Silloin kannattaa kuunnella.
Oma sisäinen ääni, intuitio, sielu, miksi sitä itse kukin kutsuukaan, on harvoin väärässä.
Kaiken lisäksi se on yleensä aina äänessä, mutta me tukahdutamme sen omalla metelillämme.
Ollaan hetki hiljaa, ja elämä muuttuu.
Vähän kuin valtamerilaiva. Titanic. Se ei kääntynyt riittävän nopeasti, vaan törmäsi jäävuoreen. Jos aikaa olisi ollut, se olisi kääntynyt vakaasti. Kaikki olisi ollut toisin.
Meillä on loppuelämämme aikaa.

Kari Kauppinen

Sosiaalinen media asenneilmaston yksi mittari

20.9.2018
Keskustelu sosiaalisessa mediassa lähtee välillä käsistä. Se on edelleenkin monelle maailma, jossa säännöillä, edes lailla, ei tunnu olevan merkitystä. Eikä ymmärretä olevan merkitystä.
Tällä tavoin kävi reilu viikko sitten Facebookissa yksityisessä Puumalan Puskaradio -ryhmässä käydyssä keskustelussa, jossa vitsaillen ja verhotusti uhkaillen leimattiin yksilöidysti Puumalaan ilmeisestikin muuttaneita henkilöitä. Heitä epäiltiin käytännössä rikosten valmisteluista.
Lopulta yksi ylläpitäjistä poisti keskustelun. Tästä kiitos Kalle Tegelbergille.

Kyseisessä Facebook-ryhmässä keskusteltiin totuttuun tapaan ennestään tuntemattomien autojen liikkeistä kylällä. Eli ”oli ajeltu pitkin pihoja ja pikkuteitä hyvin tarkastelevan oloisesti”. Tämä kuulostaa tietenkin kummalliselta, jos niin sanottuja järkisyitä ei tällaiseen toimintaan autoilijoilla ole.
Poliisiviranomainen pitää some-kirjoittelua vaarallisena yllykkeenä tässäkin tapauksessa. Viime kädessä mahdollisen rikosilmoituksen myötä tutkitaan, onko jo tehty rikoksia. Joka tapauksessa Mikkelin poliisista todetaan, että epäasiallisen kirjoittelun myötä kynnys muunlaisenkin yhteenoton riskiin kasvaa.
Poliisi myös toteaa, että jos kenen tahansa rikosten valmistelua epäillään tai rikoksia on tehty, asiasta pitää informoida juurikin poliisia, jotta he voivat selvittää asiaa.

Puskaradio Puumala on kiitettävästi pyritty pitämään myönteisyyden areenana. Tästä kertonee sekin, että sieltä poistettiin ruohokentän hoitoa kriittisesti arvostellut postaus. Vastaavanlaiset asiat on melko ripeästi deletoitu ylläpitäjien perustelujen kera.
Nyt keskustelu yksittäisestä perheestä sai elää päiväkausia eikä siinä keskusteluketjun poistamisen jälkeenkään moni nähnyt mitään hämmentävää ja epäasiallista. Toivoa sopii, että kyseessä oli satunnainen epäonnistuminen ja harhalaukaus, ei laajemmin asenneilmastoa kuvaava seikka, kuten erään keskustelijan ilmaus kertoo: ”Saadaan lisä väriä kantaväestöön ja lukkokauppa käyntiin.”

Paitsi että yksittäisten ihmisten leimaaminen on pahasta, niin samalla leimataan kuntaa. Puumala on saanut paistatella myönteisessä valtakunnallisessa julkisuudessa pitkään. Täällä tehdään hyvää työtä sen eteen monella tasolla, niin yrityksissä kuin kunnassa. Jokainen kuntalainen on Puumalan lähettiläs.
Ei ole kovin pitkä matka siihen, että valtakunnalliset otsikot kertovat, että Puumalassa puhkotaan tänne muuttaneiden niin sanottujen vähemmistön edustajien autojen renkaita. Muutamalla tällaisella tempulla tehdään tyhjäksi moni hyvä työ.
Tietysti voi ajatella niinkin, että suojellaan omaa elämäntapaa, mutta siihen tässä muodossaan voi olla monenkin maalle muuttoa pohtivan epämukavaa sitoutua.
Kaikista ei tarvitse pitää, saa jopa inhota ja epäillä, mutta asiallisuus kannattaa säilyttää. Viitaten aiempaan, reilun vuoden Puumalassa asumisen jälkeen olen kuullut jo monesta niin sanottuun kantaväestöön kuuluvasta, jotka moni haluaisi täältä lähettää muualle, koska asioiminen heidän kanssaan on epämukavaa. Heilläkin on oikeus elää ja asua täällä.
Puumalan kunta on loppukesästä alkaen ollut YK:n lastenjärjestö Unicefin yhteistyökumppani Lapsiystävällinen kunta -hankkeessa, jossa Suomessa on mukana parikymmentä kuntaa. Lisäksi kunta haluaa kitkeä kaikenlaisen kiusaamisen. Näitäkin asioita ovat olleet päättämässä henkilöt, jotka viestittävät välillä päinvastaista ajattelua.

Kun selvittelin tämän asian taustoja tätä kirjoitusta varten, sain kyselyä siitä, miksi lehti tekee juttua Puskaradion sisäisistä keskusteluista. Lähes 2 000 ihmisen ryhmä, vaikkakin siihen jokainen jäsen pyynnöstä joko hyväksytään tai hylätään, ei ole muutaman hengen kaveriporukka. Se on laajalti Puumalan asioita ja sen asukkaiden asenteita levittävä kanava. Siksikin siitä olisi hyvä pitää huolta, kuten pääsääntöisesti on pidetty.

Kari Kauppinen

Joulun vanhat ja uudet perinteet

21.12.2017
Joulu ja sen perinteet. Arvaan, että aika moni elää nyt ja kahtena seuraavana päivänä liiankin stressaavaa aikaa, kun pitää täyttää joulun odotukset.
Palautuupa mieliin yhdysvaltalainen poliisisarja Kuuma piiri. Sitä katsoneet muistavat sen lämminhenkisenä, jossa käytiin läpi poliisipäällikön työtä ja perhe-elämää. Yhdessä jaksossa vietettiin, ei joulua, mutta kiitospäivää ja illallisella oli tietysti kalkkunaa. Tästä voimme muistella vaalittavaa perinnettä. Se menee näin.
Poliisipäällikön rouva tuskaili kalkkunansa kanssa kaikkien muiden kotihommiensa ohella, kun perhe oli tulossa illaksi ja kaikki oli vielä rempallaan. Kiirettä helpottaakseen hän pyysi miestään leikkaamaan kalkkunan tietyllä erikoisella tavalla, koska hänen äitinsä oli tehnyt niin myös.
Aviopuoliso ihmetteli, miksi kalkkuna pitäisi leikellä. Sen kun tyrkkäisi uuniin kypsymään.
Rouva intti, ettei käy, koska äidillä oli aina tämä perinne ja sitä pitää vaalia. Puoliso oli skarppina ja muisti liittonsa alkuajoilta syyn perinteeseen ja vastasi: ”Äidilläsi oli niin pieni uuni, ettei kalkkunaa mahtunut kokonaisena laittamaan uuniin.”
Niin, sinne hulahti kalkkuna kokonaisena uuniin. Oli aika siirtyä uuden stressiajatuksen pariin, jotta syntyy ”täydellinen” juhlapyhä.

Väitän, että joulu syntyy, jos on syntyäkseen, sydämessämme. Olemme siihen niin vahvasti kulttuurillisesti kasvaneet. Olen viettänyt monta joulua paikassa, jossa 24.-25.12. ovat tavalliset arkipäivät työ- ja koulupäivineen. Kun tuollaisessa paikassa esimerkiksi aattona istuu kahvilassa ja kävelee kaupungilla kaiken arjen keskellä, niin joulu hiipii kuitenkin mieleen: lapsuuden joulut niine hyvine perinteineen, sauna, vanhemmat, lasten ilo, pukki, sukulaiset, suklaat, lahjat, ruoat ja se kiireettömyys.
Sen tunteen kun tavoittaa, voi sanoa saaneensa lahjan.

Kari Kauppinen

Taivaan ilmiöitä ja somettavia turisteja

9.11.2017
Tämä on ensimmäinen syksyni Puumalan asukkaana. Iltalenkillä havahduin siihen, että täällä on pimeää. Tähdet näkyvät keskellä kirkonkylää ja ei tarvitse mennä kauas, kun ne näkyvät todella hyvin. Kaupungissa joutuu ajamaan hieman pitemmän matkan päästäkseen keinovaloista eroon.
Tähtien katselu on ollut harrastukseni lapsesta alkaen. En ole vakavasti otettava harrastaja, mutta nautin tuosta äärettömyydestä ja saan päänsärkyä siitä, kun mietin, että kun avaruus laajenee, niin mikä on se, mihin se laajenee. Mitä on siellä, missä ei ole mitään?
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa on haastanut kaikki etsimään taivaalta Linnunrataa. Varsinainen kampanja
päättyi tällä viikolla, mutta ei se tarkoita, että taivaalle tiirailu pitäisi lopettaa.
Linnunrata ei näy valosaasteessa. Kannattaa katsoa. Linnunrata on kaunis ja mahtava. Muistan nähneeni sen itse kesällä, etelän pimeissä öissä. Makasin selälläni lumoutuneena keskellä yötä pihamaalla ja katselin tuota kotigalaksiamme.
Sain tosin päänsäryn, kun jäin miettimään, että miten minä olen tässä selälläni ja Linnunrata on tuolla, jos me kerran olemme osa sitä. Eli jos on pilvetön taivas, kannattaa lähteä yölliselle retkelle.

Saturnus. Meillä kaikilla lienee siitä käsitys kuvien perusteella. Pallo, jota renkaat ympäröivät. Kuka järjestäisi kirkkaalla ilmalla bussimatkan jollekin lähialueiden tähtitornille silloin kun Saturnus loistaa
taivaalla? Erikseen sopien ihan omalle porukalle, jotta ruuhkaa ei pääse syntymään.
Miksi? Koska Saturnus pitää nähdä kaukoputken läpi. Olen itse nähnyt sen yhden kerran. En ollut uskoa sitä todeksi. Aivan kuin joku olisi heiluttanut kaukoputken päässä paperista askartelemaansa ja värikynin käsittelemäänsä planeettaa. Saturnus oli kuin sadusta. Siellä se leijui lähes 1,3 miljardin kilometrin päässä,
mutta aivan kuin kämmenelle otettavissa.
Haluan nähdä sen uudelleen.
Muistan vielä vuosien jälkeen ne hetket, kun menetin Linnunrata- ja Saturnus-neitsyyteni. Se kertoo näkyjen vaikuttavuudesta.

Lapissa on turistibuumi. Muun muassa aasialaiset matkailijat rynnivät sinne talvella. Joissakin matkailukeskuksissa palkataan kiinaa osaavaa henkilökuntaa. Turistit tulevat katsomaan pimeyttä, lunta,
revontulia, majoittumaan erikoisissa hotelleissa kuten igluissa ja haluavat ottaa itsestään eksoottisia selfieitä, jotka päivittävät saman tien sosiaaliseen mediaan hashtagilla ”täällä minä olin”.
Samalla nämä turistit näkevät ehkä elämänsä ensimmäisen kerran sen, että pimeällä taivaalla tuikkii valoja.
Matkailijat tulevat usein aasialaisista ja eurooppalaisista suurkaupungeista, jossa taivaan ilmiöitä ei voi yleensä nähdä koskaan. Paitsi kun sataa kaatamalla vettä.

Nyt pitäisikin miettiä, miksi turistin pitäisi mennä Lappiin asti. Jos Suomeen asti vaivautuu, se ei ehkä ole edes kustannuskysymys, ja Lappi on korkealla pohjoisessa ja se on Joulupukin maa. Vahvoja argumentteja.
Mitkä olisivat ne tärpit, joilla turisti tulisi ja jäisi tänne meille? Ja voisivat kokea paljon samaa ja samoja luonnonilmiöitä kuin pohjoisessa, mutta samalla jotakin muuta ihmeellistä.
Talvella voisi järjestää eksoottisia asioita kuten kalastusta verkoilla jäällä, pilkkimistä, lyhyitä opastettuja retkiä metsään katsomaan eläinten jälkiä, laskemaan pulkalla mäkeä samalla kun pitkät kahvit ja muurikkaletut valmistuvat.
Lapissa on huomattu, että kaikki eivät uskalla mennä metsään. Tarvitaan opas. Turisti etsii kokemuksia, joista jää jälki. Paljon jo tehdään, enemmän varmasti voi.

Eikä kannata nauraa puhelimiaan kädessä pitäville ja alati valokuvia ottaville turisteille. Lapin matkanjärjestäjät ovat ymmärtäneet, että somettamiseen on annettava aikaa. Turisteille mietitään valmiiksi jopa kuvaustaustoja luonnossa.
Kun mennään jännään paikkaan, on oltava aikaa ikuistaa hetki ja laittaa se verkkoon ennen kuin jatketaan eteenpäin seuraavaan päivityskohteeseen.
Tämän ilmiön on huomattu kasvavan matkailijoiden keskuudessa. Tuskinpa se ainakaan vähenee.

Kari Kauppinen

Lehden tekeminen on yhteistyötä avoimuuden puolesta

5.10.2017
Lehden tekeminen on yhteistyötä. Siinä tarvitaan erityisesti lukijoita. Lehteen otetaankin yhteyttä kiitettävän aktiivisesti. Kannattaa kuitenkin muistaa, että lehti ei ole kenenkään, mutta samalla kaikkien äänitorni.
Toimituksessa pyritään aina arvioimaan mahdollisimman puolueettomasti kunkin asian merkityksellisyys ja mielenkiinto mahdollisimman laajalle joukolle, välillä pienemmällekin kohderyhmälle.
Tavoite on palvella lukijoita mahdollisimman laaja-alaisesti siten, että lehdellä olisi merkitys jokapäiväisessä elämässä ja että se vastaisi arjen tarpeisiin.

Viime aikoina Suomen Posti eri tytäryhtiöineen on heikentänyt laatutasoaan. Tämä tarkoittaa käytännössä tällä hetkellä sitä, että Puumala-lehti ei saavu kaikille tilaajille torstaina vaan vasta perjantaina ja silloinkin jopa vasta myöhään illalla, jos sattuu olemaan Postin kantopiirin siinä päässä, jossa kirjeposti tulee vasta iltahämärässä.
Posti on muuttanut käytäntöjään myös siten, että se sallii itselleen sellaisenkin laatutason, että torstain lehdet saattavat saapua vasta maanantaina tilaajille, jota voi pitää jo silkkana pilkkana asiakkaita, niin lehteä jakelun ostavana tahona kuin lehden tilaajiakin kohtaan.
Valtio ei todellakaan enää halua pitää kansalaisia tasavertaisina saati suosi sitä, että tietoa saataisiin mahdollisimman kattavasti ja tuoreeltaan.
Yksi ratkaisu Postin tuottamiin ongelmiin on se, että lukija voi tutustua Puumala-lehden näköisversioon, joka on täysin identtinen julkaisu paperilehden kanssa. Digilehti ilmestyy aina torstaiaamuisin verkkoon.

Juttuja tehdessä törmää erilaisiin väärinkäsityksiin. Jos haastateltava sanoo, että älä sitten kirjoita tätä, niin ei se sido toimitusta millään tavalla, mikäli kyse on yhteiskunnallisesti merkittävästä, kuntalaisia laajalti koskevasta asiasta.
Toki kohtelias voi olla ja noudattaa tällaista toivetta, mutta vain silloin, kun sen julkaiseminen ei ole tarpeen.
Kannattaa jättää sanomatta, jos ei jotakin halua julkisuuteen.
Toki on paljon sellaista taustakeskustelua, jota ei haluta julkisuuteen, mutta tällöin asiasta on ennalta sovittu selkeästi toimituksessakin asia harkiten.

Joskus törmää toimitustyössä kaikenlaisiin kulkijoihin. Nämä esimerkit ovat muualta kuin Puumalasta.
Turun puukotustapauksessa elokuussa sosiaalinen media villiintyi siitä, että mediassa kerrottiin uhreja auttaneista maahanmuuttajista eikä kantasuomalaisista. Että olisi valehdeltu maahanmuuttajien auttaneen ja myös jätetty tarkoituksella kertomatta niitä sankaritarinoita, joita kantasuomalaiset ovat tehneet. Somessa kyseltiin, miksi valikoidaan haastateltavia tällä tavoin. Voin kertoa, että monia kantasuomalaisia oli yritetty saada haastatteluun, mutta moni kieltäytyi. Näitä toiveita kunnioitettiin. Tässä näkynevät osin kulttuurierot, sillä suomalaiset eivät liene aina tottuneet julkisuuteen yhtä paljon kuin monet väestöluvultaan todella suurista maista ja kaupungeista tulleet, joilla on kokemusta avoimemmasta kanssakäymisestä tuntemattomienkin kanssa. He eivät välitä, mitä heistä mahdetaan ajatella, jos he sanovat jotakin jopa julkisuudessa.
Toinen esimerkki ovat mielipidettään julkisuudessa muuttavat. He saattavat paljastaa varomattomuuttaan todelliset tarkoitusperänsä, mutta muuttaa niitä saatuaan jutun pyynnöstä oikolukuun. Tällaiseenhan ei pidä suostua. Jos kyse on jälleen kerran yhteiskunnallisesti merkittävästä asiasta, niin se ansaitsee julkisuuden. Jos ei ole ja joku haluaa sanella lukijoille oman manifestinsa, parempi vaieta tällainen touhukas hiljaiseksi.

Puumalan kunnanvaltuutetut kokoontuvat valitsemaan kunnanjohtajan viransijaista ensi maanantaina. Tässä yhteydessä voi vain toivoa, että kuka tahansa tulee valituksi, niin toivottavasti Puumalan vireys jatkuu myös avoimuudessa. Matias Hildenin aikana tiedon saanti kunnasta kansalaisten palvelemiseksi ei ole jäänyt kiinni ainakaan viranomaisesta.
Esimerkkinä mainittakoon, että harva kunnanjohtaja tiedottanee paikkakunnan lehteä siitä, että kunta on saamassa tilintarkastajilta huomautuksen. Useimmiten ehkä pyrittäisiin olemaan hiljaa ja toivottaisiin, ettei kukaan huomaa mitään tai ainakaan viitsi kiinnittää seikkaan laajempaa huomiota.
Mutta ei Puumalassa. Hilden soitti ja kysyi, että tällaista on tulossa, että haluatteko tehdä juttua. Siinä on mallia valtionhallintoonkin, jossa Hilden voi kouluttaa kollegoitaan ainakin vappuun 2019 saakka.
Tällainen virkamieshallinnon avoimuus, vaikka se joskus saattaisi tehdä kipeääkin, on kuntalaisten etu. Luottamus syntyy avoimuuden kautta. Myös mediaan.

Kari Kauppinen

Etätyö mahdollistaisi hyvän elämän

19.1.2017

Muistan, kuinka opiskelijat hämmästyivät omista kyvyistään, kun he palasivat suorittamasta tehtävää. He olivat olleet ryhmissä hengailemassa kaupungilla. Yksi porukka oli istunut rautatieaseman aulassa, yksi pyörinyt kirjaston sohvaryhmän tuntumassa ja kolmas kahvilan terassilla.

Tehtävänä oli ollut ideoida annetuista teemoista erilaisia asioita, joita sitten myöhemmin voitaisiin työstää lisää. Tulos oli opiskelijoiden mielestä ihmeellinen. Täysin vastaava harjoitus ei koulun, saati luokkahuoneen seinien sisäpuolella ollut tuonut mitään mullistavia ja ainutlaatuisia ajatuksia. Kaiken lisäksi prosessi oli tuskaisen hidas ja monet muut ajatukset, jotka harhailivat pään sisällä, häiritsivät prosessia. Mutta nyt homma luisti kuin itsestään. Rento ja jatkuvasti vaihtuva ympäristö toivat tehtävään elementtejä, joita ilman moni ajatus olisi jäänyt syntymättä.

Takaisin luokkahuoneeseen palasi tyytyväisiä opiskelijoita, jopa etuajassa. He halusivat kertoa onnistumisistaan.

Yhden koulupäivän etätyömalli osoitti sen, että tavat tehdä työtä ovat muuttuneet lopullisesti. Aina ei olla sidottuja paikkaan eikä aikaan. Tärkeintä ei ole itse tekeminen, vaan lopputulos.

Etätyön tekeminen lisääntynee jatkossa. Tähän viittasi myös kunnanjohtaja Matias Hilden viime viikon (12.1.) Puumala-lehdessä, kun hän kommentoi Suomen Kuvalehden artikkelia, jossa analysoitiin Puumalan olevan kaatuva kunta. Toki näin onkin, jos tarkastellaan kuolleiden ja syntyvien suhdelukua. Se on musertava. Hilden mainitsi, että Puumalan mahdollisuus lisätä väkeä on juuri muuttoliike, etätyön mahdollistaminen. Sitä kautta voisi syntyvyyskin lähteä nousuun, kun paikkakunnalle muuttaisi enemmän ja enemmän perheitä, joille työnteon mallit ovat itselle sopiviksi luotuja.

 

Opiskelijoistani pari katsoi suu auki hotelliketjun mainosta. Kuvassa joku oli hiihtänyt neitseellisessä maisemassa. Vain suksien ja sauvojen jäljet olivat enää jäljellä. Mainos kehui, että juuri täällä oli syntynyt mahtava liikeidea. Siellä oli oltu töissä.

Jos työ ei ota sujuakseen, ja se on luonteeltaan sellaista, jota voi tehdä etänä, kannattaa sitä välillä kuitenkin kokeilla. Eräässä työpaikassani vuosia sitten ajattelu oli vieras. Siellä ei oltu töissä hiihtoladulla eikä saunassa, vaan nimenomaan silloin, kun oltiin työpaikalla. Työpäivän viimeisen tunnin kärkkäin luottamukseen perustuvan työntekomallin arvostelija pelasi pasianssia työkoneellaan, jotta päivän työtunnit kuluisivat täyteen.

 

Tämän tekstin kirjoittaminen syntyi monessa vaiheessa: autolla ajaessa, jalkapallo-ottelua seuratessa, kynttilänvalossa suomuuraimia syödessä ja somessa pyöriessä. Kun heräsin aamulla virkeänä, ajatus oli valmis. Hämärässä aloin kirjoittaa ja sain valmista nopeasti.

En tarkoita, että tämä malli on ainoa oikea. Ei se ole niin, vaan tapoja tehdä asioita on yhtä monta kuin meitä on. Läsnäolo työpaikalla on välttämätöntä, mutta ei aina. Tuloksia syntyy, kun luodaan olot sellaiseksi, että firman omilla työntekijöillä menee hyvin.

Olen varma, että Puumalaan muuttaisi tyytyväisiä etelän ja muunkin Suomen työntekijöitä. Kukaan ei ole vielä kertonut sitä heille. Täällä vapautuisi valtava määrä aikaa perheelle. Jos lasketaan niin, että perheen vanhemmat kuluttavat 45 minuuttia yhdensuuntaiseen työmatkaan kumpikin erikseen, se tekee päivässä kolme tuntia. Vuodessa perheen ajasta menee työmatkoihin noin 650 tuntia. Se tarkoittaa 40 päivää, jos valveilla ollaan 16 tuntia vuorokaudessa. Koko perheen yhteistä aikaa hukkaantuu siis 20 päivää.

Tässä kohtaa menee suu auki itselläkin niin kauaksi aikaa, että jos olisi kesä, kärpäset ehtisivät tehdä sinne pesän. Mitä tuhlausta! Kannattaa todellakin miettiä uusia tapoja järjestää elämänsä.

 

Etätyö vaatii aina luottamusta. Ennen kaikkea se vaatii sitä työnantajalta, palkanmaksajalta. Pari viikkoa sitten suomalaisperhe esitteli elämäänsä mediassa. He olivat muuttaneet Kauko-Itään. He tekivät etätyötä suomalaiselle yritykselle.

Lappeenrannan teknillisen yliopiston eteläsavolainen rehtori Juha-Matti Saksa toivoo, että työpaikalle ei tultaisi joka päivä. Hänen mukaansa se luo motivoituneempia työntekijöitä, jotka tekevät parempaa tulosta.

Toki vapaat työajat ja etätyö vaativat sen, että osaa pitää itsestään huolta. Ei töissä voi olla fyysisesti eikä ajatuksellisesti koko aikaa. Se on sudenkuoppa, joka lopulta tuhoaa hyvänkin etätyömallin. Huolenpito itsestä ja liikaa innostuvasta puolisosta ja työkaverista on tärkeää. Pitää olla itsensä toimitusjohtaja, mutta tällaista malliahan markkinoidaan jo moneen työhön: myös työsuhteessa pitää osata toimia itsenäisesti, johtaa tehtäväänsä kuin omistaisi firman. Olen vain täällä töissä -asenne kertoo, että homma on mennyt pieleen jo aikaa sitten.

 

Ihminen on kompleksinen ja mystinenkin olento: Usein syntyy parasta tulosta kun näennäisesti ei tee varsinaisesti mitään. Sama ilmiö toistuu esimerkiksi jääkiekko-ottelussa: kun pelaaja kovasti puristaa mailaa ja miettii seuraavia liikkeitään, on hetken ainutlaatuisuus menetetty eikä enää synny mitään, mikä toisi katsojat seuraavaakin ottelua katsomaan. Pitkän linjan suunnitelma ja taktiikka yksittäisiä tilanteita varten pitää olla, mutta lopullisen tuloksen tekee omaan ainutlaatuisuuteensa uskova pelintekijä.

Kari Kauppinen

Joulun lahjat

22.12.2016
On taas joulun aika. Se on varmasti kaikilla lähtökohtaisesti hyvän mielen ja rauhan juhla. Tänä vuonna monilla vapaat kestävät kolme päivää joulun sattuessa viikonloppuun. Se lisää riskiä siihen, että pyhät kuluvat uupumisesta toipuessa, jos kaikki on saatava niin sanotusti kuntoon aattoon mennessä.
Muistan sen, kun itsekin juoksin fyysinen ja henkinen pisto rinnassa, jotta aattoaamupäivään mennessä olisi työasiat tehty, koti tiptop, muut ”velvoitteet” joulun osalta hoidettu, jotta voisi alkaa viettämään ”täydellistä” aikaa.
Niin, tämähän on järjetöntä puuhaa. Kaikki ei valmistu ikinä, ainakaan niin kuin niiden haluaisi virheettömässä maailmassa olevan. Olisi paljon parempi luovuttaa olemisensa elämälleen ja olla läsnä ennen joulua ja joulunaikaan, läsnä itselleen ja muille. Eikä aina tarvitse rampata samaa vierailukierrostakaan. Voi soittaa tai somettaa, huomioida monella tavalla. Mutta ei kannata astua siihen ansaan, että homma menee absurdiksi. Muistan tv-sketsin, jossa vanhalle äidille aikuinen lapsi perheineen soitti, että ajetaan juuri kotikadullasi talon ohi, mutta on niin kiire, ettei ehditä pysähtyä.
Tärkeintä on olla hyvä itselle, koska silloin pystyy olemaan hyvä läheisilleen ja muille. Liian moni joulun tunnelma on kodeissa päättynyt hermojen pettämiseen, raivoon, piinaan ja suruun. Mitä jos sille ei antaisi edes polttoainetta?
Aika hukkuu meiltä kaikilta ja juuri sen antaminen olisi kaikkein arvokkainta. Itselle ja kaikille niille, joille kokee sen antamisen olevan merkityksellistä.

Joulustressi voi syntyä lahjoistakin. Kun tämä lehti ilmestyy, on kaksi vuorokautta aikaa hankkia paketit. Monella se jää viime hetkiin. Silloin kannattanee välttää paniikkiostoksia. Jos hiukankin epäilyttää, sopiiko lahja hänelle, jolle sitä kaavailee, kannattaa peruuttaa. Intuitioon kannattaa luottaa. Jokainen tietää lahjansa saajista sellaisia asioita, että lahja osuu varmasti kohdalleen, jos luottaa itseensä ja uskaltaa olla omaperäinen.
Jo nyt kannattaa alkaa valmistautumaan ensi jouluun. Parhaat lahjat tulevat itsestään vastaan ja ne pitäisi silloin ottaa mukaansa, onpa sitten vaikka juhannus.

Hienon joululahjan antaa Puumalan seurakunta monille. Se järjestää yksin jouluaan viettävien juhlan ja aterian aattoiltana. Se on aivan mahtava kädenojennus, sillä juuri aattoillan hämärä ja joulun ytimen saapuminen herättää monissa muistot ja nostaa tunteet pintaan. Tulee ikävä menneitä aikoja ja ihmisiä. Silloin on hyvä, kun on paikka, minne lähteä, jos siltä tuntuu.
Monella paikkakunnalla seurakunnat ja eri tahot järjestävät vastaavanlaisen juhlan, mutta jo joulua ennen. Se on ymmärrettävää tekijöiden aikataulusyistä johtuen, mutta ei sillä helpoteta aaton tuskaa. Suuri kiitos siis kuuluu Puumalan seurakunnan erityisesti talkoolaisille, joita ilman ei aattoillan juhlaa olisi.

Kari Kauppinen

Pieniä tekoja, suuria seurauksia

LV Kari Kauppinen17.11.2016

Aurinkoisia ja muita pirteitä kuvia katujen ja pihojen asfalttiin. Siinä yksi vapaasti toteuttava idea ensi kesälle. Tässä kirjoituksessa oleva kuva on yksi esimerkki, miten viemärinkansia on koristeltu.
Vaikka tällaisten piirrosten ja maalausten värit ajastaan haalistuvat ja kuva likaantuu, se tuo melkoisen satavarmasti hymyn huulille. Eikä maksa paljon.
Paitsi että kunta ja seurakunta voivat isoina toimijoina näyttää esimerkkiä, niin samaan tyyliin voivat yritykset ja yksityiset kansalaisetkin piristää elinympäristöä. Mielikuvitus kannattaa päästää vauhtiin.
”Hulluimmat” ideat ovat usein nerokkaimpia. Eikä ainakaan ensimmäistä purnaajaa kannata uskoa, että taas on hommat tehty väärinpäin.

171116-lv-sillan-kupeelta-1-verkkoon

Toinen idea tulee Virosta. Siellä on ympäri maata syksyn ja alkutalven aikana koristeltu heijastinpuita (helkuripuu).
Virossa heijastimen käyttö on pakollista ja käytön lisäämiseksi koulut, päiväkodit ja erilaiset yhteisöt koristelevat puita heijastimilla. Jotkut ovat hyvin karuja ja niissä on vähän tavaraa, toiset ovat kuin runsaita joulukuusia.
Perusajatus on kuitenkin sama: puuhun voi kuka tahansa kansalainen, yhteisö, järjestö tai yritys tuoda heijastimia ja ennen kaikkea niitä voi kuka tahansa ottaa mukaan. Ja mielellään kiinnittää heti omiin vaatteisiinsa roikkumaan. Myös panta- ja muunkin tyyppiset heijastimet sopivat hyvin puuhun ripustettavaksi.
Heijastinpuita on Suomessakin ollut satunnaisesti.

171116-lv-sillan-kupeelta-2-verkkoon

Vaikka suojasää saapuu ennusteiden mukaan loppuviikoksi, on talvesta saatu jo mukavaa makua. Kunhan pysyvät pakkaset saapuvat, tässä edelleen tietysti vapaasti hyödynnettävä ajatus ravintolayrittäjille.
Eli voisiko jonkin tapahtuman tai viikonlopun ohjelmaan kuulua hehkuviinin ja holittoman glögin tarjoilu terassilla? Pystypöydissä lämmintä juomaa ja pientä purtavaa. Edellyttäen tietysti, että viranomainen myöntää luvat toimintaan.

Puumala-lehdessä uutisoitiin lokakuun puolivälissä, että ideoita ja toiveita Puumalan toiminnoista voi lähettää lehteen. Ne voivat olla maksullisia, kaupallisia palveluja tai yleishyödyllisiä, joista olisi mahdollisimman monelle iloa ja hyötyä.
Ajatuksiaan voi edelleen lähettää. Ja kannattaa lähettää. Missään nimessä ei kannata olla liian kriittinen. Parhaiden ideoidenkin on lähdettävä jostakin liikkeelle ja jos oma idea ei vielä kanna maaliin saakka, niin se saattaa olla juuri puuttuva linkki lopulliseen täysosumaan, joka tuottaa monelle iloa täällä Puumalassa.
Muistan, kun olin opettajana ja opiskelijoiden kanssa teimme ideointiharjoituksia. Alkuun ei tahtonut syntyä mitään ja palaute oli, ”ettei me keksitä mitään”. Kun turha kritiikki väistyi ja kaikki mieleen juolahtaneet ajatukset piti kirjata paperille eikä mitään sensuroitu, niin pikku hiljaa kaiken massan ja mössön joukosta alkoi löytyä helmiä, joita kehiteltiin edelleen. Lopulta homma oli totaalisen hauskaa ja opiskelijoiden tyytyväisyys omiin kykyihin näkyi: he keksivät ainutlaatuisia asioita.
Samaa metodia voi käyttää myös vaikkapa perheissä. Eli esimerkiksi miten perheen, kaikkien perheenjäsenten, elämä muuttuisi vieläkin paremmaksi. Yhteinen ideointihetki voisi tuoda eteen yllättäviä toiveita ja ajatuksia, jotka ovat joskus olleet mielessä, mutta jo unohtuneet.
Esimerkit voivat olla hyvin arkisia: ajetaan liukkaalla kelillä hiljempaa ja tullaan kymmenen minuuttia myöhemmin perille, mutta ketään ei pelota. Tai jos puolison päätä särkee, niin mitä jos tarjoutuisi hieromaan hartioita kymmenen minuuttia vaikka elokuvaa katsoessa. Tai mennä ulos leikkimään lasten kanssa, vaikka olisi ”kiire” ja ”väsyttäisi”.

Meidän kaikkien teot voivat siis olla äärimmäisen ”pieniä”, mutta toteutuessaan ne muuttuvat ”suuriksi” asioiksi. Ystävällinen sana ja teko muuttaa ilmapiirin aivan toiseksi kuin murahdus ja muljaisu.

Kari Kauppinen

 

Nurinperin oleva maailma

LV Kari Kauppinen30.6.

Maailma on hämmentävä. Kesäkuussa kollegani työpaikassa oli tarjolla töitä. Kuukautta aiemmin samaiseen työyhteisöön oli tullut reilu parikymppinen harjoittelija. Hän päätti lähteä lomalle silloin kun häntä olisi kipeästi kaivattu. Sekään ei kauheasti tuntunut haittaavan, ettei jatkoa ehkä sitten seuraisi. Toinen nuori halusi samaan paikkaan, mutta tuntui olevan kovin kiireinen, että saisi sovittua tapaamisen työnantajan kanssa. Lopulta hän antoi ohjeita, että josko joku voisi tulla häntä tapaamaan pienen matkan päähän, kun hänelle on hankalaa tulla työnantajan luokse. Oikeasti ei olisi ollut. Ei vain huvittanut vaivautua mahdollista palkanmaksajaa tapaamaan ja keskustelemaan työpaikasta.

Kuulostaa uskomattomalta, että kun näiden kahden nuoren toiveammatin mukaista duunia on tarjolla, siihen ei tartuta heti kaksin käsin. Ei vain kiinnosta. Tai kiinnostaa siltä osin, jos voisi itse valita helmet joukosta ja jättää tärkeät rutiininomaiset työt muille.
Naurattaisi, jos asia ei olisi niin surullinen. Missä vaiheessa systeemi kääntyi niin, ettei tarjottu ja eteen siloteltu työ kiinnosta? Tärkeämpi kysymys on se, miksi se ei kiinnosta. Mahdollisuus luoda omaa uraa, tehdä sitä mistä tykkää ja tienata samalla rahaa.
Onneksi tilanne ei ole kaikkien kanssa samalla tavalla ja toivottavasti suurin osa ajattelee ja menettelee toisin. Muuten on hankala tilanne, sillä jos tällaiseen oppiin ja asenteeseen yhdistetään myöhemmin väsyminen työhön, niin kriisi on täydellinen.

Asennetta kaivataan myös työssä olevilta. Viime viikolla puhelinliikkeen asiakaspalvelija totesi minulle kasvokkain, että heidän vahingossa sulkemaansa liittymää ei enää saa auki samalle numerolle. En käsittänyt, miten se voisi olla mahdollista, mutta niin hän vakuutti. En suostunut uskomaan ja soitin valtakunnalliseen asiakaspalvelunumeroon. Asia selvisi puolessa tunnissa ja numero palautettiin.
Hyvä niin, mutta väistämättä nousee esiin kysymyksiä alkuperäisestä asiakaspalvelutilanteesta. Miksi sanottiin, ettei numeroa saa enää käyttöön? Joko asiakaspalvelija luuli puhuvansa totta, mutta silloin täytyy ihmetellä, mistä hän on niin vahvan käsityksen saanut. Tai sitten hän ei tiennyt, mutta kunhan sanoi jotakin päästäkseen tilanteesta. Pahin vaihtoehto lienee, että hänen oli käsketty sanoa niin, siis valehdella, jotta ylimääräiseltä työltä vältytään eikä asiakas ruuhkauta palvelunumeroa. En tiedä, mutta en keksi ainoatakaan hyvää syytä siihen, miksi asiakkaalle annettiin erityisen tärkeässä asiassa vakuuttava määrä väärää tietoa.

Yhden asian jokainen työnantaja, esimies, työtoveri, yhteistyökumppani ja asiakas voinee tehdä edellä kuvattujen nuorten tilanteiden estämiseksi jatkossa. Tehdään kokemattomien työntekijöiden elämä piirun verran helpommaksi.
Eli pitäisikö ny,t kun kesätyötkin ovat hyvässä vauhdissa, antaa näille monille työuransa alussa oleville mahdollisuus keskittyä omaan työhönsä ilman jatkuvaa narinaa, jos kaikki ei aina kertalaakista suju? Kesätyöntekijöillä on varmasti keskittyminen tapissa siinä, että muistavat kaikki työnantajan mainitsemat asiat. He eivät kaipaa ylimääräistä painolastia asiakkaalta, joka haluaa vain purkaa kiukkunsa.
Toki asioiden pitää sujua, mutta loppupeleissä on kaikille vähemmän noloa, jos mennään positiiviset ajatukset edellä.
Ja on tässä sekin puoli, että jos kesäreitä oikein kunnolla höykytetään, he eivät saa työelämästä kovin kaunista, eivät edes realistista kuvaa, ja halu työntekoon voi hiipua.
Keskinäinen kunnioitus ja myönteisyys asiakkaan ja palvelutyöntekijän välillä on myös talousteko pitkässä viivassa.

Kari Kauppinen

Avoimin silmin kohti elämää

LV Kari Kauppinen26.5.2016

Älä sano heti ei.
Haastattelin tähän lehteen runoilija-kirjailija Aulikki Oksasta. Hänen mutkattomuutensa teki vaikutuksen. Eittämättä myös hänen elämänkokemuksensa tulee esiin siinä, että Oksanen näyttää viis veisaavan siitä, jos joku ei jaksa innostua hänen tuotannostaan. Hän sanoo, että kirjan voi jättää kesken, jos ei nappaa. Vaikka varmasti jokaisesta, niin kuudella vuosikymmenellä julkaisseesta Oksasestakin, tuntuu hyvältä, kun onnistuu tekemisissään ja kehutaan.
Mutta ei siis kannata, välttämättä Oksasen teoksillekaan, sanoa kättelyssä ei, vaan kohdata uusi, tarttua hetkeen, ottaa runokirja biltema-esitteen sijaan tai katsoa nhl-matsi vaikka uusin parisuhdelehti on kannettu kotiin.

Uuden kokeilu on pieni uhraus, mutta se voi muuttaa elämää.
Jos tekemiseensä suhtautuu intohimolla, antautuu sille, kokemuksen voima kasvaa eksponentiaalisesti.
Kun elokuvassa joku sanoo jollekin mitättömän sivulauseen, se voi olla jossakin elämäntilanteessa katsojalle käänteentekevä huomautus, joka nostaa esiin ajatuksia ja toimintatapoja, jotka mullistavat elämän. Eivät hetkessä, eivätkä näkyvissä määrin välttämättä vuodessakaan, mutta riittävän pitkäjänteisesti toteutettuna ajastaan. Sitten huomaakin, ettei Titanic törmännytkään jäävuoreen. Pieni ruorin liike olikin riittävästi.
Kannattaa sanoa siis kyllä.

Varataan
matka Milanoon. On kaksi asiaa, joiden tekemättä jättäminen siellä on synti ja häpeä. Eli jos ei käynyt mielessä, niin voi uhrata kaksi iltaa ja mennä jalkapallo-otteluun ja oopperaan. Ihmeellisiä kokemuksia.
Kummankaan ei varsinaisesti tarvitse kiinnostaa, aina voi kummastella tunnelmaa ja seurata vaikka yleisöä. Ja silloin se lyö kasvoille. Kun ei katso peliä eikä musiikkiesitystä vaan kaltaisiaan paikalle tulleita, näkee, miten heidän kasvoillaan vaihtelevat liikutuksen, itkun, ilon ja surun, innostuksen ja huuman, odotuksen ja hiipuvan toiveen tunteet. He todellakin käyttävät koko tunneskaalaansa, eivät jarruttele, ovat täysillä mukana. Eihän siinä välttämättä niin sanottua järkeä ole, mutta se on elämää. Osa heistäkin saattoi olla ensimmäisellä kerralla kaverin raahaamana tai puolison pakottamana paikalle saapuessaan vastahakoinen. Nyt he eivät voi käsittää, miten jaksoivat ennen. He janoavat uusia kokemuksia, uusia ystäviä, jokaista päivää. He sanovat jatkossa aina kyllä.

Kari Kauppinen

Aika venyy, kun ei ole koneella

LV Kari KauppinenKun käyttää ahkerasti nettiä, roikkuu koneella, seuraa sosiaalista mediaa ja lukee uutisia sekä katsoo muuta reaaliaikaista informaatiota alvariinsa, uupuu, mutta sitä ei huomaa. Sen havaitsee vasta, kun pitää nettivapaita päiviä.
Olen netin ja somen suurkuluttaja, työn ja vapaa-ajan takia. Netti on täynnä kiinnostavaa asiaa eikä siinä tietenkään lähtökohtaisesti ole mitään pahaa. Oikeastaan on hassua puhua enää netistä, ainakaan erillisenä maailmana, niin kiinteä osa siitä on tullut, väittäisin että suurimman osan elämää.

Mutta mennäänpä siihen nettivapaaseen. Äskettäin koko koneen aukaiseminen vapaapäivänä rasitti. Se oli hyvä kyllästyminen, havaitsin myöhemmin. Kun päivä oli ehtinyt iltaan, olin ehtinyt nukkua ja hoitaa asioita sekä tehdä niin sanotusti vaikka mitä. Aika yksinkertaisesti venyi. Päivässä oli kai ihan normimäärä tunteja, mutta tavallista enemmän arvokkaita hetkiä.
Asiantuntijoiden vanhemmille toitottamat ohjeet esimerkiksi nettikäytön aikarajoista eivät siis taida ollakaan valistusjargonia vaan sille pitää antaa kaikupohjaa. Aikuisenakin. Olla siis läsnä itselleen ja muille. Ei saa antaa ulkopuolisen maailman määrittää koko ajan omaa ajankäyttöään. Tämä pätee tietysti kaikkeen muuhunkin.

En aio ryhtyä puritaaniksi ja hylätä aktiivista some- ja nettimaailmaa, mutta taidan ottaa käyttöön lapsille asetetut rajoitukset, soveltaen. Kun informaatiotulva ei turruta aivoja, hektisyys hellittää ja mieli elpyy. Niin ainakin kävi tämän yhden kerran. Siihen riittää jo se, kun ei imuroi itseensä negatiivista maailmankuvaa, joka tökkii joka paikasta sosiaalisessa mediassa. Parhaiten siihen auttaa yksinkertainen toimi eli ei avaa koko maailmaa. Tekee jotakin muuta, ehkä jo kauan sitten unohtuneita tavallisia kivoja asioita.

Ehkä tässä on askel toiseenkin kohennukseen elämän saralla. Jos ei täytä pääkoppaansa alituisella maailman ja lähipiirin tapahtumien päivittämisellä, ehkä kaikki painajaiset jäävät pois. Sitten olisi vapaa siitä, että Isis ahdistelee uimarannalla ja kyselee valokuvista, joita on tallennettu koneen muistiin. Tällä tavoin kävi yhtenä yönä. Tai ehkei enää tarvitse juosta karkuun, jotakuta tuntematonta, pitäen pientä lasta kädestä.
Sen sijaan sen unen voisin ottaa, että lähden Midsomerin murhien nykyisen päätutkijan kanssa oluelle. Sellainen uni ei tuo huonoa oloa niin sanottuun reaalimaailmaankaan. Ja voisi rupatella niin sanotusti face-to-face, ei siellä somessa läppäri sylissään.

Kari Kauppinen

Tavalliset rohkeat ihmiset ovat meidän muiden sankareita

LV Kari KauppinenRohkeus.
Siinäpä sana. Kuka meistä pitää itseään rohkeana? Ehkä eivät ainakaan ne, jotka ovat oikeasti rohkeita, mutta eivät aina sitä ymmärrä itsekään.
Jokin aika sitten haastattelin vaimoaan väkivaltaisesti kohdellutta. Mies kertoi avoimesti tekemisistään ja siitä, mikä ajoi hänet hakemaan apua. Hän tunsi tulleensa niin sanotusti tien haaraan, jossa toinen vei tervehtyneeseen elämään ja ymmärrykseen siitä, ettei siihenastisella elämäntyylillä pärjää. Se elämäntyyli odotti toisen tien päässä, itsetuhon tienä.
Miehen tilaa voi kuvailla niin, että hänet vei hakemaan apua, puhumaan ongelmistaan halu elää ja nauttia elämästään ja toive tehdä hyvää. Lopullinen sykäys oli se, että pahan olon määrä ylitti häpeän määrän. Siihen asti hän oli sinnitellyt, pärjäillyt, eikä hakenut ulkopuolista apua. Häntä pelottivat muiden ihmisten reaktiot, jos hän kertoo hyvin henkilökohtaisista asioistaan.
Hän kuitenkin ymmärsi, että vain puhuminen auttaa. Hän tarvitsee muiden apua. Haastattelun jälkeen sosiaalisessa mediassa hän on saanut pääosin kiittävää, jopa ylistävää, palautetta siitä rohkeudesta, että mursi eräänlaisen suomalaisen miehen omertan ja kertoi väkivaltaisista taipumuksistaan ja teoistaan.
Nyt mies pärjää varmasti paremmin.

Puumala-lehdessä julkaistaan parin viikon päästä juttu ja video vaikeasti syömishäiriöisen kokemuksista. Toisessa tapauksessa puolestaan sosiaalisessa mediassa keski-ikäinen nainen kertoi eilen pitkässä tekstissään sadoille kavereilleen avioerokokemuksestaan.
Rohkeita tekoja, joissa asioistaan kertovat ottavat riskin joutua itse arvostelluksi ja kieroon katsotuksi. Kokemus kuitenkin osoittaa, että palaute on ylivoimaisesti enimmäkseen kiittävää.
Aina ei asioista tarvitse kertoa julkisuudessa vaan perhe- ja ystäväpiiri riittää. Tärkeintä on selviytyä itse, vain sillä tavalla voi olla iloksi itselleen ja muille.
Terve itsekkyys on hyvästä. Tämä kannattaa muistaa myös niiden arvostelijoiden, jotka kokevat, että samalla kun joku kertoo omista vaikeista asioistaan, niin hän tulee väistämättä kertoneeksi lähimmistä ihmisistään, joihin kertojan elämä on vaikuttanut. Mutta siinähän ei ole mitään pahaa; pitää vain voittaa se kuvittelemansa häpeän tunne, että mitä ihmiset nyt ajattelevat. Eivät he juurikaan ajattele mitään, yleisesti ottaen ainakaan pahaa. Aina löytyy valittajia ja tilittäjiä, heidät voi merkitä sivuviitteeksi. Ja jos on katkera omaa elämää sivuavista viitteistä toisen selviytymistarinassa, voi miettiä, voisiko itse lisätä lähimmäisenrakkauden määrää.

Tällaiset tavalliset ihmiset ovat paitsi oman elämänsä, niin myös meidän muiden, sankareita. Heidän avautumisensa tekevät myös meistä muista rohkeita. Ehkä se ei näyttäydy vielä tänään tai ensi vuonnakaan, mutta joskus voi tulla eteen tilanne, jossa muistaa, että omissa vaikeuksissa kannattaa yleensä kertoa asioista hyvissä ajoin. Hetkessä voi musta maailma muuttua paremmaksi, vaikkei niin olisi voinut kuvitellakaan.
Ei voi kuin kiittää. Olla nöyrä ja sanoa se kiitos. Ei ole tarvinnut tehdä itse mitään, kun maailma on näiden rohkeiden myötä muuttunut ymmärtäväisemmäksi ja suvaitsevaisemmaksi. Kiitos.

Kari Kauppinen

Pieniä asioita, suuria merkityksiä

LV Kari KauppinenEräänä aamuna huomasin käveleväni hitaammin. Samalla kiinnitin huomiota hengitykseen. Hengitin syvään luonnostaan. Se oli merkki levollisuudesta, hyvin nukutusta yöstä, siitä että asiat eivät ole kehnosti. Oli tapahtunutkin hyviä asioita.
Hyvä mieli ja levollisuus syntyvät usein pienistä asioista, joita tulee vastaan päivittäin. Ne pitää vain huomata. Hyviä asioita voi myös itse luoda. Hymy, kaunis muttei imelä sana, oven avaaminen, tekstari ystävälle, sähköposti työkaverille, sometykkäys, puolison halaaminen tai edes koskettaminen olkapäästä kaikessa kiireessä. Ne eivät tuota talouskasvua sellaisenaan, mutta voivat olla katalyytti hyvän kierteeseen.
Päinvastoinkin on helppo ohjata maailmaa. Kurttuinen naama, tiuskaisu ja oman kiukun purkaminen muille, putkikatseella ja kyynärpäätaktiikalla eteneminen kaupan ruuhkassa, kriittinen näsäviisaus somessa tai tiuskaisu työpaikan kahvihuoneessa sekä puolison evästäminen tiskeissä saavat kyllä verenpaineen koholle. Eikä sitten kyllä enää mikään innosta paitsi ehkä kiukkuilu ja maailmalle kostaminen. Ei tule tuottavuusloikkaa.

Sunnuntaina
vietetään ystävänpäivää. Vaikka kyse on osin yhdysvaltalaisesta ökyimelästä markkinatapahtumasta, niin sopii päivää toki viettää. Suomessahan se on nimenomaan ystävänpäivä, ei niinkään tai ainakaan pelkästään romanttinen juhlapäivä.
Viimeistään ystävänpäivän varjolla voi soittaa kaverille, käydä vanhempien luona, lähettää viestejä eri kanavilla, sanoa asiat pehmeämmin. Voi huomata voivansa itsekin paremmin.
Tietenkään esimerkiksi asioiden ilmaiseminen pehmeämmin ei tarkoita sitä, että omista ajatuksista ja periaatteista pitäisi luopua.
Usein pienillä teoilla saa suuria asioita; onpa se asia mikä vain.

Viime viikolla vietettiin koululaisten sanomalehtiviikkoa. Jos on tuntunut siltä, ettei nuoriso tiedä mistään mitään, kannattanee tarkistaa omaa ajattelua. Tuoreen tutkimuksenkin mukaan mediaa seurataan ja kaivataan nimenomaan luotettavaa ja tarkistettua tietoa. Mediaa, joka myös reilusti korjaa tekemänsä virheet.
Vanhemmat tekevät suuren palveluksen lapsilleen, jos opettavat nämä seuraamaan vähintäänkin liki päivittäin niin paikallista, valtakunnallista kuin maailmaa seuraavaa mediaa. Sitä kautta syntyy yleissivistystä ja näkemystä, oppii näkemään asioiden merkitykset toisiinsa. Pieni hetki vuorokaudessa, suuri vaikutus koko elämään.

Tänä päivänä eletään ehkä aikaa, jollaista ei koskaan ole koettu. Käytännössä kaikki kirjoittavat ja lukevat päivittäin, viestivät monelle taholle. Samalla valheellista tietoa ja propagandaa liikkuu enemmän kuin koskaan. Eri tahot ajavat omaa etuaan välittämättä totuudesta. Tässäkin tutkimus yläkouluikäisten lukutottumuksista tuntuu hyvältä. Nuoret eivät usko kaikkea ja tuntuvat olevan monessa suhteessa vanhempiaan viisaampia siinä, että kaikki julkaistu ei todellakaan ole totta.
Some-natiivit eli he, jotka ovat pienestä pitäen liikkuneet verkossa, ovat saaneet varmasti yllin kyllin kaikenlaista tietoa ja henkilökohtaista viestiä lyhyen elämänsä aikana, joten heille syntyy varmasti terve epäilys ja halu etsiä monia näkökulmia asioihin kuin asioihin. Pitkässä juoksussa tällainen hyödyttää yhteiskuntaa, sillä vain keskustelu, raikkaat ajatukset ja terve kyseenalaistaminen vie kehitykseen.
Tätä vasten tuntuu surulliselta seurata joidenkin viihtymistä omissa, erittäin tiukoissa ennakkokäsityksissään, jossa kaikki muu informaatio on valetta ja propagandaa. Tänä päivänä tämä liitetään herkästi turvapaikanhakijakeskusteluun, mutta yhtä lailla se koskee taloutta, sisä- ja maailmanpolitiikkaa, työmarkkinoita ja niin – kaikkea muutakin.

Sanomisen vapaus toki sallittakoon. Jälkeenpäin tutkitaan, onko sanomisessa tehty rikos. Ja pitäisi aktiivisemmin tutkiakin. Mutta – pienet valheet saattavat kuitenkin kasvaa räjähdysalttiiksi tilanteiksi. Tuskin Suomessakaan on nähty vielä juuri mitään, vaan yhteiskuntarauhaa koetellaan jatkossakin. Toivottavasti ollaan kuitenkin pessimistejä viisaampia.

Kari Kauppinen

Toisivatko pakkanen ja pimeys turisteja?

LV Kari KauppinenJärven jää, avanto, pimeys, kirkas tähtitaivas, hiljaisuus. Siinä muutama tuote, joita matkailussa voisi käyttää hyväksi. Ne eivät maksa mitään, mutta tarjoavat unohtumattomia elämyksiä turisteille, joilla ei koskaan ole ollut mahdollisuutta kokea niitä.
Etelä-Savossakin toimivan Aalto-yliopiston luennoitsija, yrittäjä ja kouluttaja, Paavo Viirkorpi sanoo, että maakunnassamme luonto ja metsä ovat tärkeitä seikkoja matkailun kannalta. Tämähän on selvää, mutta asioiden yksinkertaisuus ei ehkä saa näkemään tätä metsää puilta. Viirkorpi sanoo, että maailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kävelleet järven jäällä. Se olisi heille uskomaton elämys. Siinä on yksi lisäargumentti matkailumyynnille.
Jatketaanpa ajattelua. Viedään ihmiset jäälle. Kairataan avanto. Siis annetaan turistien kairata itse. Siinä he voivat hämmästellä jään paksuutta, ja sitä, että tuon paksuinen jää kantaa meitä. Voi kuvitella, mistä sinä päivänä tehdään sosiaalisen median päivitykset. Sana leviää kokemuksesta, jota kukaan muu kotiseudulla ei ole kokenut, ehkä ei pysty oikein käsittämäänkään.
Vielä kun siitä avannosta pilkitään lounas, valmistetaan se nuotiolla, näytetään miten verkoilla kalastetaan talvella ja oikeasti muuta tavallista mutta ihmeellistä, niin kokemus on varmasti hyvä ja aito, mieleenpainuva.

Aalto-yliopiston Paavo Viirkorpi jatkaa, että suuri osa maailman ihmisistä kärsii jatkuvasta melusta ja valosta.
Missä on hiljaisuutta ja pimeyttä? Niin, täällä. Niiden ohella voisi esitellä tähtitaivasta, ja hyvällä onnella revontulia. Näitäkään ei ole moni Euroopan ja maailman metropoleissa elävä nähnyt. Vielä kun taivaankannen yli kulkevan Linnunradan näkee, niin iltayö on täydellinen. Voi hyvillä mielin siirtyä mökin lämpöön, nauttia illallisen ja kertoa taas kaikille omaan kotimaahansa, mitä tuli koettua.
Jää, pimeys, hiljaisuus ja tähtitaivas eivät maksa mitään. Ne saattavat olla yksinään vaikeita tuotteistaa, mutta kaiken muun markkinoinnin ohella voivat olla juuri niitä elementtejä, jotka saavat lontoolaisen, pariisilaisen, tokiolaisen, moskovalaisen perheen tekemään päätöksen: me lähdetään Puumalaan.

Luonnon ohella Puumalassa voi hyödyntää geopolitiikkaa. Muistan, kuinka lapsena jännitti, kun matkustin bussilla vanhempieni kanssa Leningradiin, nykyiseen Pietariin, siis Neuvostoliittoon. Maa oli silloin melkoinen mörkö. Vielä suurempi mörkö se on ollut lännempänä. Eikä se tunne ole väljähtynyt, varsinkaan nykyisessä kansainvälisessä poliittisessa ilmapiirissä, jossa kylmän sodan henkäykset ovat palanneet.
Aalto-yliopiston Paavo Viirkorpi antaa taas ilmaisen idean. Miksi turisteja ei voisi viedä itärajalle? Viirkorven mukaan moni on nimittäin kiinnostunut käymään Venäjän rajalla, tai ainakin lähellä sitä, kuvauttamaan itsensä siellä, ja palaamaan taas takaisin vuokrahuvilansa rauhaan. Taas on somessa kertomista. Peukkuja kertyy rajapäivitykselle. Uteliaisuutta ja ihmisen alati kaipaamia positiivisia some-kannustuksia ei pidä väheksyä matkailutarjontaa miettiessäkään.

Kauniit rakennukset, vilkas yöelämä ja shoppailupaikat löytyvät kaikkialta. Mutta on tultava ”syrjään” kaikesta, jotta voi nauttia luonnon aarteista eli juuri pimeydestä, hiljaisuudesta, järven jäästä ja tähdistä. Niiden ympärille voi kehittää kaikenlaista. Miettiä, miten noita ikuisia asioita voisi katsella toisin.
Informaatiota on kaikilla jo ihan liikaa ja sitä tulvii koko ajan lisää. Mikään ei välttämättä enää hetkauta ja markkinointitekstiäkin epäillään liioitelluksi kovan kilpailun keskellä. Tunteet ovatkin ne, mitkä pitää potentiaalisessa turistissa herättää. Herättää ne sellaisilla asioilla, jotka eivät unohdu, vaan tuovat aina uudelleen mieleen koetun elämyksen, hymyn ja levollisen mielen.
Kuten eräs muutaman viikon Suomessa syksyllä harjoittelussa ollut aasialaisopiskelija totesi, että hän ei ikinä unohda sitä, miten kaunis syksy on myös täällä eteläisemmässä Suomessa. Hän ei ollut osannut kuvitellakaan erilaisia lehtien värejä ja sitä, miltä vaahteranlehdissä kävely kuulostaa.

Kari Kauppinen

Vihapuhe tuhoaa kehityksen

LV Kari KauppinenVihapuhe tunkee nyt läpi kaikkialta. Sitä esiintyy tietysti ennen kaikkea netin keskustelupalstoilla, medioiden juttujen kommenttiosioissa ja erilaisissa sosiaalisen median sivustoilla kuten Facebookissa.
Vihapuheet on viime aikoina räjäyttänyt tietysti turvapaikanhakijateema. Osa vastustaa Suomeen saapuvia ihmisiä, osa puolustaa. Molemmilla puolilla on valtava määrä tunnepitoista puhetta, jossa keskitytään pitkälti toisten eri mielipiteen omaavien sekä itse turvapaikanhakijoiden parjaamiseen.
Toisaalta on hyvä, että tulee ilmi, miten radikaaleja mielipiteitä löytyy, mutta soisi, että ajatus tulisi ensin, sitten vasta sanat ja teot. Moni sana olisi kannattanut jättää lausumatta.
Vihapuheen alle hautautuu asiallinen ja moniarvoinen keskustelu. Tällaiseen keskusteluun voi olla vaikea nöyrtyäkin, sillä niin tiukkoihin asemiin ovat eri asioista eri mieltä olevat käpertyneet. Kummallakaan suunnalla, edelleen asiasta riippumatta, on usein vaikea nähdä toisen näkökulmaa ja yrittää ymmärtää. Samalla asiat ja niiden vivahteet menevät sekaisin, kun asiat halutaan erityisesti vääntää tiettyyn kulmaan, tahallaan tai tyhmyyttään.

***

Vihapuhe on helppo sylkäistä ulos. Se on nopeasti kirjoitettu nettipalstalle. Ja useinhan siitä tulee hyvä olo. Että pääsinpäs sanomaan. Maailma on nyt parempi. No, eipä ole, vaan entistä pahempi.
Yleensä ne, joilla on järkevää sanottavaa, eivät viitsi edes vaivautua kertomaan mielipiteitään, koska oma puhe hukkuu huutajien, mollaajien ja tahallaan ärsyttävien alle. Ennen hautautumista sanat ammutaan pilkkaamalla alas.
Kaikki tämä vääristää keskustelua. Äänekkäin nettienemmistö ei välttämättä edusta kuin pientä vähemmistöä, jota toki pitää kuunnella. Hiljainen enemmistö puolestaan ei välttämättä koskaan tuo ääntään kuuluviin juuri sen takia, että he eivät jaksa räyhäämistä. Ja kukapa heitä siitä voisi syyttää? Mielenrauha säilyy paremmin, kun sivuuttaa idiotismin.
Netistä onkin tullut aikuisten kiusaamisalusta, jossa kohteella ei ole väliä. Se voi olla kymmenvuotias tyttö, yläasteikäinen poika, aikuinen, vanhus, maahanmuuttaja. Kuka vain. Ei turvapaikanhakijakeskustelu ole kauheasti muuttanut keskustelun tasoa. Kohde on vain eri. Ennen turvapaikanhakijatulvaa heitä pilkkaavat hyökkäsivät monien muiden ryhmien kimppuun. Heitä ärsyttivät sängyissä toimintakyvyttöminä makaavat vanhukset, jotka ovat vain kuluerä yhteiskunnalle, mutta läheisilleen rakkaita ihmisiä ja tätä yhteiskuntaa rakentaneet. Ja heitä ärsytti kymmenvuotias tyttö, jota pilkattiin hänen perheensä ohella siitä, että koulumatka on 25 kilometriä pitkä, mikä aiheuttaa kustannuksia yhteiskunnalle. Heihin kohdistuneet nimitykset olisivat herkästi käräjäasia, jos rikosilmoitus tehtäisiin.

***

Ärsyyntymisen kynnys on matala. Puumala-lehti kertoi viikko sitten kaksi hirveä kaataneesta Väinö Valtosesta. Hänen metsästystarinansa kerrottiin myös Iltalehden verkkojulkaisussa. Siellä juttu sai noin satatuhatta lukijaa ja erilaisia kommentteja tuli nelisensataa. Osa ei hyväksynyt lainkaan hirvenmetsästystä, osa kiitteli nuoren miehen taitoja. Ajattelun puutteesta kertoo näissä kommenteissa myös se, että yksi lukija ei hyväksynyt eläinten tappamista, mutta kalastus oli hänen mielestään hyvä harrastus.
Ajattelu pitää sallia. Erilaiset mielipiteet pitää sallia. Kiihkottomasti. Absoluuttista oikeaa ja väärää on harvassa asiassa. Vasta kun keskustelu oikeasti käynnistyy, päästään yhteiskuntaa kehittävään toimintaan. Jos ajatellaan hirvenmetsästystä, niin yksikään heistä, jotka tuomitsivat sen, eivät varmaankaan tulleet ajatelleeksi, että metsästäjät itse asiassa tuottavat yhteiskunnalle valtavat määrät rahaa. Hirvikannan kurissa pitäminen vähentää liikenneonnettomuuksia ja jokainen vältetty vakava loukkaantuminen ja estetty kuolema on herkästi 1-2 miljoonan arvoinen yhteiskunnan kokonaistalouden kannalta laskettuna.

***

Vihapuhe ja toisten pilkkaaminen on siis aina esillä. Kun medialukutaitoa opetetaan koulussa, pitää siihen sisällyttää myös erilaisten mielipiteiden käsittely, omaan itseensä kohdistuva kritiikki, jotta nettikiusaamisen ja jopa -uhkailun pystyy käsittelemään eikä se jää painamaan mieltä.
Tiistaina Yleisradio kertoi kolmevuotiaista lapsista, jotka eivät juuri osaa puhua. Syy on surullinen, sillä puhumisen kehityksen hidastumisen arvellaan olevan se, että pienille lapsille ei puhuta, koska vanhemmat ovat liian kiireisiä puhelimiensa kanssa sosiaalisessa mediassa. Eli istutaan hiekkalaatikon laidalla, tuijotetaan puhelinta ja ynähdellään lapsille yksitavuisia äännähdyksiä.
Mitähän sitten tapahtuu, jos lapsille aletaan keuhkota sosiaalisen median viesteistä kiihtyneenä? Heihin istutetaan tällöin kiihko ja viha luonnollisena asiana.
Toivottavasti asia ei ole näin, mutta eipä kai kukaan olisi osannut ennustaa kolmevuotiaita puhumattomia lapsiakaan vanhempien älypuhelinten käytön myötä.
Pitää ajatella.
Kari Kauppinen

Oikeaa elämää somessa

LV Kari KauppinenSosiaalisen median aliarviointi on edelleen yleistä. Sitä pilkataan ja pidetään leikkinä, ajanhukkana. Viimeksi tämä tuli esiin perussuomalaisten kansanedustajan Olli Immosen Facebook-päivityksen myötä, kun hän otti vahvasti kantaa monikulttuuriseen yhteiskuntaan. Osa tuomitsi Immosta kohtaan esitetyn kritiikin, koska hänen tekstinsä julkaistiin ”vain” Facebookissa.

Fakta on kuitenkin se, että monelle päivän ensimmäinen uutislähde on juuri Facebook, joka tsekataan heti herätessä. Aamulla ensimmäisenä tulvii siis tuttujen päivityksiä omista tekemisistään, mutta myös uutisia, joita itse kunkin kaverit ovat jakaneet. Nopeaa viestintää, josta voi tarkistaa, vieläkö maailma on paikallaan. Moni lähtee päivään vain näiden uutisten myötä. Ei ole siis sama, mitä sosiaalisessa mediassa julkaisee.

Vaikka some, mikä sen muoto tulevaisuudessa onkaan, on tullut jäädäkseen myös uutislähteenä, se ei toimi tietenkään perinteisen journalismin tapaan eikä kerro kattavasti ja neutraalisti paikkakunnan uutisia.

Sosiaalisen median vastustajat ja pilkkaajat kehottavat elämään oikeasti. He eivät ole ymmärtäneet, että sosiaalinen media on oikeaa elämää. Siellä käytyjä keskusteluja, ellei ole uutta sanottavaa, ei enää käydä uudelleen, kun kohdataan kasvokkain. Some on kuin puhelin tai sähköposti, asiat sanotaan kerran ja se riittää.

Toki sosiaalisessa mediassa ei pidä viettää koko aikaa. Se on yksi tapa muiden viestintämuotojen ja tapaamisten ohella.

Some-keskustelujen myötä ihmisistä tulee väistämättä toisilleen tuttuja tavalla, joka ei olisi ehkä koskaan ollut mahdollista niin sanotussa oikeassa elämässä. Ei vain olisi ollut nopean kohtaamisen jälkeen aikaa eikä paikkaa tutustua paremmin. Mutta sitten kun on tutustuttu, vaihdettu mielipiteitä, tavataan ehkä kasvokkainkin.

Parhaimmillaan sosiaalinen media toimii monikulttuurisesti myös niin sanottujen kantasuomalaisten keskuudessa. Erilaiset ajatukset ja perustelut ovat kaikkien saatavilla. Jos ei heti hyökkää kirjoituksia vastaan ja tuomitse niitä vaan hetken miettii, voi löytää myös itselleen hyödyllisiä ajatuksia.

Vihapuhetta ja perustelematonta huutoa sosiaalisessa mediassa riittää. Siinä mielessä se ei ehkä ole oikeaa elämää, sillä harva lähtee mesoamaan julkisella paikalla, mutta on hämmästyttävää, että sama tehdään netissä omalla nimellä ja kuvalla. Ehkä juuri he eivät ole ymmärtäneet sosiaalisen median olevan aitoa, kun kuvittelevat sen olevan erillinen saareke. Some on vain yksi nykyelämisen muodoista.

Siitä, miten käyttäytyminen somessa vaikuttaa muuhun elämään, muun muassa työnsaantiin, on puhuttu jo vuosia. Esimerkiksi Facebookissa fiksusti esiintymällä luo itsestään kuvan, jolla on varmasti merkitystä muiden kanssa toimiessa ja työnsaannissa.

Kari Kauppinen

Hymy ja pari sanaa ovat bisnestä

LV Kari KauppinenPuumalassa ollaan ehkä enemmän kuin missään Etelä-Savossa saati Etelä-Suomessa aarteen äärellä. Kun kuuntelee maakunnassa vierailevia turisteja, törmää aina samaan asiaan. Matkailijat puhuvat siitä, miten täällä on niin kaunista, kiireetöntä, hiljaista, raikas ilma ja muutenkin siistiä. Kuten eräs pieni lapsi kysyi äidiltään, että miksi täällä ei ole roskia kaduilla.
Tätä kaikkea emme itse ymmärrä. Kouvolalainen yrittäjä vie suomalaista pullotettua vettä Egyptiin ja myy sitä siellä kalliilla hinnalla. Kauppa käynee. Ukrainalainen juomatehdas valmisti aikanaan Helsinki-nimistä vodkaa, koska Suomessa on puhtaat raaka-aineet. Venäläinen isä tulee perheensä kanssa mielellään Suomeen, koska täällä voi pelkäämättä syödä mitä tahansa. Ja juodakin, sillä tavatonta ei ole, että Saimaalla purjehtijat hörppäävät järvivettä suuhunsa. Tavatonta se on kyllä siinä mielessä, että se on keskieurooppalaiselle ja venäläiselle turistille silkkaa eksotiikkaa.
Jatketaan vielä. Mikkelin musiikkijuhlille ja Savonlinnan oopperajuhlille tulee joka vuosi samoja ihmisiä Keski-Euroopasta, Afrikasta ja Aasiasta. Esimerkiksi Mikkeliin, he ovat alun perin tietysti tulleet kapellimestari Valeri Gergijevin perässä eivätkä todennäköisesti olleet aiemmin kuulleetkaan Mikkelistä, Etelä-Savosta, Puumalasta. Mutta kun kuuntelee näiden ihmisten puheita, niin konsertti-innostus ei ole kadonnut, mutta sen rinnalle on tullut ihastelu majesteetillisesta luonnosta, ihmisten rauhallisuudesta ja hymystä joka ei tarvitse sanoja. Hymystä, joka yksinkertaisesti toivottaa vieraan tervetulleeksi.
Ilmiselviä, yksinkertaisia ja ilmaisia asioita, jotka monesti jonkun täytyy sanoa, mikä teho niillä on. Me emme sitä aina muista, koska elämme tämän kaiken keskellä. Puumalassa elämme kaiken tämän turistien arvostaman kauneuden eli järvien, vihreyden ja vehreyden, rauhallisuuden ja palvelujen ytimessä.
Hymyn lisäksi jos vielä osaisi sanoa eri kielillä ”hei” ja ”kiitos”, tilanteen mukaan tietysti, niin johan olisi matkailija ihmeissään. Jokainen voi miettiä, osa sen on kokenutkin, millaisen reaktion itsessä saa se, että ulkomaanmatkalla joku sanoo yhtäkkiä toisen näistä pienistä sanoista omalla äidinkielellämme. Se saa vähintään hymyn karehtimaan. Ja asia jää mieleen, siitä kerrotaan eteenpäin, että siellä minun oli hyvä olla. Hyvä kokemus hävittää satunnaiset huonotkin hetket. Seuraavana kesänä tulevat turistin kaikki kaveritkin.
Kari Kauppinen

Kari Kauppinen sijaistaa Puumala-lehdessä

Puumala-lehden kesälomansijaisena ja vs. päätoimittajana elokuun alkuun on mikkeliläinen freelancetoimittaja Kari Kauppinen. Hän on pitkän linjan toimittaja ja on työskennellyt muun muassa Länsi-Savossa ja mikkeliläisen Viikkoset-lehden päätoimittajana kahdeksan vuotta.
Puumalaan mikkeliläinen Kari Kauppinen sanoo tulevansa mielellään.
-Puumalassa olen lähes päivittäin, myös iltaisin ja vietän aikaani täällä. Puhelimella ja sähköpostilla saa myös käytännössä aina kiinni.
Karin sähköposti on: kari.kauppinen@puumalalehti.fi ja puhelinnumero 050 511 4904.