Hyppy

”Näin Puumalan muuttuvan” ensimmäinen osa. Sarjassa käydään tammikuun aikana läpi Puumalan mennyttä ja tulevaa pian virkansa jättävän kunnanjohtajan silmin.

 

OSA 1: HYPPY

Helsingin Sanomien ”Taloustiistai” kertoi syyskuussa 1973 uutisen Puumalasta: Puumalan teollistuminen oli alkanut, kun venevalmistaja Vator perusti paikkakunnalle tehtaan. Vatorin perustamista paremmin moni muistaa sen palamisen. Joka tapauksessa teollisen vallankumouksen jälkilaineet tulivat Puumalaan viiveellä ja kevyinä, eikä niistä koskaan kovin isoa aaltoa kasvanut. Tuolloin, 1973, kaksi kolmasosaa Puumalan työssäkäyvistä sai leivän maa- ja metsätaloudesta, neljäsosa palveluelinkeinoista ja joka kymmenes teollisuudesta. Muualla maassa oli maa- ja metsätalouden merkitys edeltävinä kahtena vuosikymmenenä puolittunut nopeasti 20 prosenttiin: itse asiassa noin suuri on sen osuus Puumalassa tänäkin päivänä. Vaikka julkisessa keskustelussa asia usein unohtuu, niin metsätalous tuo edelleen leivän todella moneen puumalalaiseen pöytään.

Puumalassa jos missä näkee yhteiskunnan rakennemuutoksen konkreettisesti. Kymmenet koulut ovat hiljentyneet, lapset vähentyneet, kaupat loppuneet. Tarinoita 1970-luvulla Imatralle, Helsinkiin ja kauemmaksikin muuttaneilta on paljon. Samaan aikaan paikkakunta on kokenut myös kaupungistumisen kauniimman puolen: loma-asutus tuo Puumalaan yhä enemmän elinvoimaa vuodesta toiseen.

Ruotsin ja Venäjän vallan aikana Puumala kehittyi nopeasti. Sijainti raja-alueella toi Puumalan maailmanpolitiikan polttopisteeksikin, Saimaan kanava toi Puumalankin metsätaloudelle valtavat markkinat. Aikalaiskokemusten mukaan ennen autoliikenteen tuloa ei ollut tunnetta, että Puumala olisi ollut syrjässä, etenkään kesäisin: olihan paikkakunnalle hyvät laivayhteydet lähikaupungeista. Sata vuotta sitten kymmenittäin aluksia kuljetti Puumalaan ja Puumalasta niin ihmisiä kuin tavaraakin ja tämä tarjosi töitä sadoille paikkakunnan miehille. Mutta yllättävän moni asia on ajan saatossa tullut Puumalaan viimeisenä: esimerkiksi kaskitalouden osalta Puumalaa pidettiin yhtä viimeisenä linnakkeena, ja Puumalan historian mukaan viimeinen kaski kaadettiin Puumalassa niinkin myöhään kuin 1930-luvulla.

Edeltäjäni Kari Kitunen joutui aloittamaan työnsä erittäin vaikeassa tilanteessa: kunta oli ajautunut negatiiviseen kierteeseen ja kunnan vuosikate oli vuonna 2002 yli miljoona euroa miinuksella. Seitsemän vuoden ajan kunnan tulot eivät riittäneet edes käyttömenoihin. Minun on tietenkin vaikea arvioida, että ymmärrettiinkö tuolloin kuinka syvälle Puumala oli ajautunut, mutta en muista törmänneeni yhtä pitkään korpivaellukseen minkään toisen kunnan osalta.

Näinä vuosina syntyivät siis ne suuret alijäämät jotka veivät kunnan Suomen ensimmäiselle kriisikuntalistalle. Tämä kyseenalainen kunnia on jättänyt taakseen pitkän varjon, johon törmää vielä tänä päivänäkin. ”Ei silloin oikein kehdannut edes kertoa olevansa Puumalasta” muisteli eräskin pitkäaikainen päättäjä tuon ajan tunnelmia.

Mielikuva Puumalasta onkin vaihdellut vuosikymmenien saatossa runsaastikin. On kuuluttu kehitysalueisiin, oltu saariston rikkoma köyhä kansa, vanha ja kipeäkin. Kun aloitin Puumalassa työni, niin kunta löytyi yllättävän monen aluekehitystilaston häntäpäästä. Monet takavuosien epäonnistuneet projektit jäytävät edelleen kuntalaisten mieltä ja osin vielä edelleen kunnan tasettakin.

Vuonna 2009 aloittanut valtuusto käynnisti Puumalassa kuntaliitosselvityksen, joka oli syksyllä 2011 edennyt varsin pitkälle vietyihin liitosneuvotteluihin Savonlinnan kanssa. Tulin Puumalaan hoitamaan liitosajan loppuun, vuoden pätkäpestiin, saattohoitajaksi. Valtuusto oli jakaantunut, ilmapiiri tulehtunut, oli kaksi leiriä. Valtuuston äänestystulokset 11-10 jäivät kuntalaisten mieliin.

Tuloni Puumalaan oli monella tapaa sattuman kauppaa. Huomasin viranhakuilmoituksen mutta niin myöhässä, että haku oli jo menossa umpeen. Soitin kuitenkin, muistaakseni valtuuston puheenjohtaja Aarno Puttoselle ja kysyin tehtävästä. En jättänyt hakupapereita, mutta jostain syystä kunnassa ryhdyttiin kaivelemaan tietoja minusta ja sainkin yllätyksekseni puhelinsoiton, että minut on jo valittu haastatteluun; ”annatko suostumuksen” kysyttiin. Tämä on hyvä esimerkki miten yksi puhelinsoitto oikeaan aikaan voi muuttaa koko elämän.

Oma tieni kunnanjohtajaksi oli tästä poikkeuksellisesta käänteestä ja pätkätyöstä johtuen varsin lyhyt, ja olinkin pitkään virassani Suomen nuorin. Vastentahtoisesti sain antaa tästä syystä paljon haastatteluja. Se ei ollut minulle erityisen miellyttävää: suoraan sanottuna en halua nähdä kuvaani lehdessä. Kunnan edun ja työni vuoksi olen tässä asiassa tietenkin joutunut joustamaan.

Nuoresta iästäni huolimatta työtäni on kuitenkin koko urani aikana helpottanut suuresti se tosiseikka, että olen saanut tehtävään varmasti Suomen parhaan koulutuksen, kun opiskelin kunnallistaloutta pääaineenani Tampereen yliopistossa. Kunnallisalan koulutus antoi vahvat opit niin minulle kuin monelle opiskelutoverillekin, joista iso osa onkin sijoittunut vastaaviin ja paljon vaativampiinkin tehtäviin. Olen joka päivä entistä vakuuttuneempi siitä, että hyvä peruskoulutus on enemmän kuin tarpeen kuntien johtaville viranhaltijoille, kuten toki muillekin työssäkäyville. Kuitenkin arjessa kehitys tuntuu menevän toiseen suuntaan, rekrytoinneissa painavat muut seikat. Jopa varsin pienet kunnat ovat siirtyneet pormestarimalliin, jossa organisaation johtajalta ei vaadita välttämättä minkäänlaista koulutusta tai osaamista. Kuvaavaa onkin, että Helsingin ensimmäinen pormestari Jan Vapaavuori sanoi viime lokakuussa vastustaneensa pormestarimallia ja vastustaa sitä edelleen: hänkin näkee kehityksen ongelmat. Ilman riittävää tutkimustietoa uskallan väittää, että tällä kehityksellä ja kuntien lisääntyneillä hallinnollisilla ja taloudellisilla ongelmilla on jonkinlainen riippuvuussuhde.

Aloitin Puumalassa 19.12.2011. Edeltävänä päivänä, sunnuntai-iltana, kokoonnuimme kunnanhallituksen kokoushuoneeseen valmistautumaan kuntaliitosneuvotteluihin, jotka odottivat ensimmäisenä viranhoitopäivänäni Savonlinnassa. Tapaninpäivänä iski kova myrsky, lähes koko kunta taisi olla sähköttä tuolloin. Uudeksivuodeksi lähdimme opiskelukavereiden kanssa Riikaan. Juuri ennen lähtöä tuli valtiovarainministeriöltä päätös siitä, ettei Puumalan ja Savonlinnan kuntaliitokseen perusteta erityistä kuntajakoselvitystä. Se oltaisiin tarvittu, sillä yhteistä maarajaa ei ollut, eikä Sulkava ollut suostunut sitä luovuttamaan. Ensimmäisen kahden viikon aikana tapahtui paljon.

Uudenvuoden jälkeen ajoimme Savonlinnan kaupunginjohtaja Janne Laineen kanssa Ruokolahdelle. Tulevassa työhuoneessani keskustelimme voisiko pieni siivu Ruokolahdesta riittää liitoksen toteuttamiseen. Toimeenpanin parhaani mukaan valtuuston enemmistön tahtoa liittyä Savonlinnaan. Tammikuussa oli ensimmäinen esittelyni kunnanhallituksessa, joka heti äänesti esitykseen täydennyksen ja halusi käynnistää liitosvalmistelut Mikkeliin. Samassa kuussa valtuusto jo päätti lopettaa ne, tutuin äänin 11-10. Osa on taipuvainen ajattelemaan, että kaikella on tarkoituksensa: niin varmasti myös näillä tiukoilla äänestyksillä. Joka Jumalaan uskoo saattaa ajatella, että jonkinlainen korkeampi johdatus on asiat saanut kulkemaan kuten ne kulkivat.

Siinä tilanteessa, talvella 2012, suuntaa etsi niin nuori kunnanjohtaja kuin pieni kunta Etelä-Savosta, jolle moni ei antanut pitkää elinajanodotetta.

Matias Hilden