Sananvapaus ja sen vastuu


3.5.2019

Kansainvälistä sananvapauden päivää vietetään tänään 3. toukokuuta.

Nykyisin Suomessa on varmastikin enemmän sananvapautta kuin koskaan aikaisemmin, sillä sosiaalinen media mahdollistaa ainakin teoriassa sen, että kaikilla on mahdollisuus tuoda asiansa julki. Se on hyvä asia.

Samalla on hyvä muistaa, että niin sanotut journalistiset mediat ovat sitoutuneet muun muassa Journalistin ohjeisiin, joka määrittelee sitä, miten niihin sitoutunut media tekee työtään. Journalistin ohjeiden ensimmäinen kappale kuuluu seuraavasti: ”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta. Hyvä journalistinen tapa perustuu jokaisen oikeuteen vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.”

Kaiken lähtökohta journalistissa medioissa on tietysti totuus. Aina siinäkään ei onnistuta, vaan virheitä syntyy. Ne kuitenkin korjataan ja kerrotaan, missä virhe tuli ja kerrotaan oikea tieto. Tämä ei tietysti aina vakuuta kaikkia, sillä tulkintoja voi olla monenlaisia. Samoin toiveita, miten asioiden soisi olevan. Joku elää kuvitelmissa. Totuus ei aina tunnu hyvältä.

Totuuteen kehotti pyrkimään myös presidentti Sauli Niinistö osallistuessaan viime viikon lauantaina kansallisen veteraanipäivän valtakunnalliseen pääjuhlaan. Niinistö on aiemmin todennut, että monesti halu ymmärtää väärin on suurempi kuin yritys ymmärtää. Tähän presidentti haluaisi puuttua. Juuri totuuden vuoksi, kuten hän asian ilmaisi.

Ikivanhassa median sisäisessä vitsissä todetaan, että totuudella on pilattu monta hyvää juttua. Kun saadut tiedot, jonkinmoiset huhut, on tarkistettu, on todettu, ettei vieläkään syntynyt vuosisadan juttua.

Tämä ongelma tulee presidentin mukaan vastaan varsinkin sosiaalisessa mediassa. Hän sanoo havainneensa, että jos ei oikein löydy asiaa, johon kirjoittaja pääsisi tarttumaan, niin maalia siirretään, sanomaa muutetaan, jotta päästään sen jälkeen ampumaan kohti maalia. Ymmärretään tahallaan väärin, ehkä uskotaan pian itsekin vääristeltyyn tietoon.

Savolaiseen puheenparteen sanotaan kuuluvan, että vastuu siirtyy kuulijalle. No, ehkä siitä voisi jo luopua. Tähänkin presidentti Niinistö otti kantaa viime viikonloppuna. Hän totesi, ettei ainakaan valtuus muuntaa kuultua sanomaa siirry.

Keskustelu ja erilaisten mielipiteiden esiin tuominen on yhteiskuntaa kehittävää. Vilkas mielipiteiden vaihto jalostaa parhaimmillaan kuningasidean, josta hyötyvät kaikki ja jossa näkyy kaikkien kädenjälki.

Toisten mielipiteiden kuuntelemattomuus ja yli jyrääminen ei ole enää nykymaailmasta.

Tietysti on hyvä, jos vielä pystyy perustelemaan, miksi on jotakin mieltä.

Palataanpa vielä presidentin, arvojohtajan, ajatuksiin. Media ja some täyttyy faktoista ja mielipiteistä. Presidentti Niinistö toteaa, että kaikkien on tunnustettava faktat ja alistuttava niille, totuudelle. Ja jos niin käy, voi keskustelusta, väittelystä, syntyä jotakin hedelmällistä, muutakin kuin riita.

Toki on todettava, että se mikä on faktaa, voi olla välillä vaikea määritellä, kun päinvastaisia asioita todistetaan erilaisin argumentein oikeiksi.

Keskustelukulttuurin asiallisuus olisi tärkeää senkin vuoksi, että esimerkiksi huutaminen ja silmätikuksi ottaminen hiljentävät keskustelua, sillä monikaan ei jaksa lähteä julkisuuteen, jos palkkiona on törkeyksiä, uhkailua ja nimittelyä, jopa läheisten uhkailua.

Sama koskee sitä, että some toimii herkästi tuomioistuimena, ja jos joku yrittää muistuttaa, että asia ei välttämättä ole juuri kuten some-keskustelu todistaa, niin hänetkin teilataan. Totuutta perääviä on jälleen yksi vähemmän. Äänekäs vähemmistö meuhkaa ilman parempaa tietoa, hiljainen vähemmistö ei halua lokaa niskaansa ja on hiljaa. Se on sallittua ja ymmärrettävää.

Sosiaalisessa mediassa jokaisen pitäisi miettiä omaa käytöstään. Tietysti jos ei omaa empatiakykyä eikä ymmärrä hyviä tapoja, voi olla vaikea havaita omia typeryyksiään.

Vanha konsti on jättää sanomatta, jos vähänkin epäilyttää, että kannattaisiko sanoa. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kritiikkiä saisi antaa, mutta senkin voi antaa perustellen menemättä henkilökohtaisuuksiin tai uhkailuihin.

Suomen kielessä on alkanut näkyä termi sananvastuu. Se liittyy vahvasti sananvapauteen, sillä kaikkea ei saa sananvapaudenkaan nimissä sanoa. Tai itse asiassa saa, sillä Suomessa ei ole ennakkosensuuria. Jälkikäteen sitten tutkitaan, mitä rikoksia on tullut tehtyä.

Sananvapauden päivänä on hyvä myös muistaa se, jos on asettunut hoitamaan yhteiskunnallisia luottamustehtäviä, niin on myös julkisuudessa.

Monelle on valitettavan vaikeaa ymmärtää, että vaikka lehdessä on joukko ihmisiä lehteä tekemässä, ei lehti ole mikään henkilökohtainen media, vaan se pyrkii kunnan ja kylien yhteiseen hyvään, journalistisin perustein, tehden työtään Julkisen sanan neuvoston ylläpitämien alan sisäisiin eettisiin toimintatapoihin, Journalistin ohjeisiin, pohjautuen. Niihin Puumala-lehtikin on sitoutunut.

Tähän liittyy myös se, ettei lehti ole sosiaalitoimisto ja toiveiden tynnyri, joka julkaisee jonkun henkilökohtaisella agendalla olevia asioita. Pyrimme siihen, että kaikella julkaistulla aineistolla olisi merkitystä Puumalalle ja sen vakituisille ja vapaa-ajan asukkaille sekä samalla tallennamme kunnan ja kylien historiaa.

Puumala-lehdenkin toimitukseen tulee yhteydenottoja, joissa kiukutellaan, miksi jokin juttu on tehty. Välillä halutaan kieltää jonkun jutun teko. Onpa täällä toimituksessa käyty huutamassa ja uhittelemassa toimitukselle. Tällaisia päätöksentekijöitä meillä on. Onneksi he ovat selkeä vähemmistö puumalalaisista luottamushenkilöistä.

Kari Kauppinen

Joulun lahjat, ilot ja surut

24.12.2018

Joulun aika on varmastikin meille kaikille jollakin lailla erityinen. Siihen ladataan myös paljon odotuksia. On ilon, onnellisuuden ja uuden aika kaikkien perinteiden ohella.

Samalla joulussa on läsnä myös paljon näiden vastakohtia. Jouluun sisältyy valtava määrä myös surua.

Kuitenkin, se kuten mikä muu päivä tahansa, on myös mahdollisuus uuteen.

Joulun odotukset, se että toivoisi asioiden olevan kauttaaltaan hyvin, yhdessäolo pitkillä vapailla. Siinä muutama seikka, jotka kiristävät ilmapiiriä kodeissa. Usein ongelmat tulevat kodin ulkopuolelta. On esimerkiksi ongelmia töissä, on taloudellisia huolia, on huoli aikuisistakin lapsista. Kotona asiat sitten saattavat räjähtää. Näistä ongelmista ei aina tiedä edes lähipiiri. Kulissit pidetään kunnossa.

Mitä jos tänä jouluna, siis nyt, asiat olisivatkin toisin? Jouluun ladattujen odotusten voisi antaa mennä ja hillitä kiukkuaan hetkisen pitempään, jotta pahin mielenkuohu ehtii mennä ohi.

Jos esimerkiksi tuntuu, ettei lahjoja ole riittävästi, niihin ei ole ollut varaa tai on unohtunut hankkia lahja, niin voisiko antaa itsensä. Voisiko vain ehkä jopa nöyrtyä ja kiittää ihmisiä ympärillään? Vuoden jokaisesta päivästä.

Pienet sanat, isot merkitykset. Siitä voisi itse kukin alkaa nähdä, miten joulun ihme syntyy itsestään.

Eikä se vaadi muuta kuin läsnäoloa. Esimerkiksi käytännössä kaikissa tutkimuksissa, joissa on kysytty, mitä lapset ja nuoret haluavat, he tuovat esiin sen, että he haluavat, että vanhemmat viettäisivät enemmän aikaa heidän kanssaan.

Eikä maksa mitään. Sama koskee muitakin läheisiä.

Uskallus sanoa, mitä haluaa ja riittävä nöyryys hyvän ja olemassa olevan edessä on askel kohti onnellisuutta, joka saattaa vain piilotella nurkissa odottamassa, että joku kutsuisi sen esiin.

Toisissa perheissä on tänä jouluna valtava suru.

Suru, jota ei voi muuksi muuttaa, kun toista ihmistä ei enää ole. On vain muisto, muistot. Meistä harva pystyy tuntemaan, tai muistamaan sellaista tuoretta tuskaa. Eikä sellaiseen ole sanoja. Kun maailma on pysähtynyt, kestää hetken, ennen kuin se alkaa taas liikkua, vähän kerrassaan. Varmasti se alkaa, vaikkakin yhtä varmasti eri tavalla kuin ennen.

Toisen surua voi helpottaa myöskin olemalla oma itsensä. Vähän kuin valmistelisi paperille puhetta, joka ei tunnu luonnistuvan, mutta kun puhuu vapaasti sydämestään, asiat tulevat sanotuksi myös hyvin. Sellainen auttaa suruunkin enemmän kuin vaikeasti muotoiltu useaan otteeseen kuultu fraasi.

Meidän jokaisen tehtävä on pitää huolta meille tärkeistä ihmisistä. Jos oikein pinnistellään, niin niitä löytyy sen verran, ettei kukaan jää yksin.

Yhteydenpitoon on monet keinot. Käytäntökin niitä tietysti sanelee. Mutta on kammottavaa, jos joulun tervehdyksenä soitetaan vaikkapa mummille, että ajetaan tässä nyt kotisi ohi. Että haluttiin soittaa, kun ollaan lähellä, mutta ei ehditä poikkeamaan. Suuri lahja olisi soittaa ovikelloa, ei puhelimella.

Kari Kauppinen

Mitäs me kateelliset

15.11.2015
Suomi vietti äsken kansallista kateellisuusviikkoa. Niin harvinainen juhlan aihe, että sitä saapui ihmettelemään jopa New York Timesin toimittaja. Halusi varmaan vaihtelua arkeensa, Trumpin toilailujen selostamisen lomaan.
Tottahan se on, että Suomessa julkisten verotietojen lisäksi riittää paljon ihmettelemistä. Puumalassakin, vaikka täällä ei mitään Pamplonan härkäjuoksuja tai Rion karnevaalien kaltaisia pippaloita pidetäkään. Onhan meidät jo ristitty Suomen Floridaksi, jonne sankoin joukoin eläkeläiset pyrkivät pinkomaan urajuoksunsa loppukaarteen jälkeen, saunojensa kuisteilla jäähdyttelemään. Ja mikäpä siinä, kyllä jälkipolvet kiittää kun jätämme sitä kuuluisaa hiilijalanjälkeä reippaasti vähemmän täällä kuin oikeassa Floridassa, jonne pitää lentää ja ilmansaastetta tohhuuttaa 10 tuntia ja ties kuinka monta tonnia per siivu. Se olisi yhtä tekovihreää ja viisasta kuin Vihreiden pätkäpuheenjohtajaksi pyrkineen eliittiehdokakan perhelomailu Kiotossa, nousevan auringon maassa.
Hajasijoituspolitiikan osalta tämä eläkeläisten vapaaehtoinen siirtyminen ihailemaan Saimaan kauneimpia maisemia ja saimaannorppia on paljon onnistuneempi operaatio kuin vaikkapa Fimean siirto Kuopioon, jonne lääkealan asiantuntijoita ei saanut vedettyä villit hevosetkaan. No, siihen vaikuttivat toki muutkin vetovoimattomuustekijät kuin ilmastonmuutos, mutta Puumalaan lämpenevillä, pitenevillä kesillä on varmasti oma vaikutuksensa.

Kuntapoliitikot kantavat huolta siitä, että kunnastamme on tulossa kovaa kyytiä reservaatti, jossa pian saavutetaan maaginen 50/50 suhde eläkeläisten ja aktiiviväestön kesken. Saatetaan jopa mennä eläkeläisenemmistön puolelle, mutta tässä kehityksessä koko Etelä-Savo on Suomen muuttolukuja tarkastellen piikkipaikalla. Juvalainen opiskelijanuori kiteytti äsken TV-uutisissa osuvasti tilanteen siten kun hän ja muu nuoriso sen näkee. Innosta hihkuen varapaikalta Kuopioon, ammattikorkeaan opiskelemaan. Mutta sen jälkeen pääkaupunkiseudulle. Jees.
Olisi kannattanut haastattelijan edes omana kommenttina sanoa, että sieltä sitten eläkeläiset pinkoo alta pois täyttämään eteläsavolaista asukasvajetta. Juuri kuten Puumalassa tapahtuu. No, kunnan ja Essoten onneksi tulijat ovat keskimäärin hyvin toimeentulevia, perusterveitä ihmisiä, jotka ovat kunnalle enemmän rikkaus, niin fyysinen kuin henkinenkin, kuin huolto- ja hoitotaakka.
Se ei toki poista huolta siitä, että myös työikäistä väestöä pitäisi saada ainakin pysymään Puumalassa tai mieluummin siirtymään tänne kaupunkipaikoista, joissa on ahdasta, kallista ja tylsää asua. Matkailuelinkeino lienee ainoa jatkossa nykyistä enemmän työllistävä sektori, siis se vetovoimatekijä, jota voimme käyttää pyrittäessä pitämään eläkeläisten ja aktiivien määrä edes tasasuuruisena.
Helppoa tavoitteen ja tasapainon saavuttaminen ei ole, sillä kunnassa on edelleen kolkkia, joissa paikallinen perähikiäläisyys jarruttaa niin uusien tulokkaiden kotoutumista kuin heidän ajatusmaailmansa jalansijaa. Edelleen kuuluu toiveikasta puhetta perävaloista kun juttu kääntyy tulokkaisiin, ikäänkuin tuijat olisivat naurisvarkaita. Ei ymmärretä sitä, että tulijat voisivat monella tapaa kantaa hengen valoa ja tulevaisuususkoa pimeimpiinkin peräkammareihin syrjäisimmilläkin rysänperillä.

Samanaikaisesti kaiholla ja suurella ilolla on pantu merkille, että virkavapaalla oleva kunnanjohtajamme, meijän Matias, pyrkii Arkadianmäelle kevään vaaleissa. Hänellä olisi onnistuessaan aitiopaikka edesauttaa kehitystä kotikuntamme osalta oikeaan suuntaan. Antaa tulevaisuuden Puumalalle entistä paremmat eväät olla se ”yhteinen asiamme”, joka liian monessa haja-asutusalueen kunnassa on silkkaa toiveajattelua.
Tätä odotellessa, hyvää isänpäivää, reservaattimme kunnanisille myös. Kiitollisuudella muistaen, että ilman äitejä ei olisi meitä isiäkään.

Timo Korppi

Kannattaa kuunnella, kun sielu juttelee

24.10.2018
Toisaalla tässä lehdessä puhutaan jaksamisesta. Se on osa meidän jokaisen mielenterveyttä.
Meistä monilla on tapana murehtia sitä, mitä muut meistä ja tekemisistämme sekä tekemättä jättämisistä ajattelevat. Lähinnä se stressaa juurikin silloin, kun koemme, että jokin asia hävettää meitä. Emme ole onnistuneet, tai ainakin niin luulemme, jossakin asiassa. Emme riitä itsellemme. Juuri tästä puhutaan voimaantumisesta kertovassa artikkelissa.
Mutta miten meitä muut sitten ajattelevat? Kyllä ihminen on yleensä niin itsekäs olento, etteivät muiden asiat liikaa jaksa kiinnostaa. Suurin osa omasta ruoskimisestamme on ihan turhaa. Muita evvk. Ja jos jotain todellista murehtimista on, maailmankuvan eteneminen on sitä luokkaa, että asiat unohtuvat. Myös rehellisyydellä ja anteeksi pyytämällä, jos siihen on tarvetta, pääsee hyvin pitkälle. Murut saa lakaistua pois, vähintäänkin piiloon, pois häiritsemästä.

Toki on niitä kaiken kaiuttavia pahoja kelloja, mutta jälleen voidaan luottaa ihmisen hyvyyteen. Suurin osa meistä tykkää siitä, että on tasaista ja kivaa. Äänekäs vähemmistö huutaa nykyisin sosiaalisessa mediassa ja jotkut perinteisimmillä juorupaikoilla. Hiljainen enemmistö toivoo maan päälle ikuista joulua.
Siksipä meidän itsensä ruoskijoiden pitäisikin ottaa iisimmin, luovuttaa itsemme ihan tavalliselle elämälle. Tosin kun sellaisen hetken kokee, voisi alkaa piehtaroida itsesäälissä siitä hyvästä, että on koko elämänsä ollut osaamaton tässä asiassa. Mutta toisaalta, voikin olla kasvanut viisaammaksi kuin moni muu. Ei sillä, että sitä kannattaisi kuuluttaa sen enempää, mutta oman elämänsä hallitsijaksi voi muuttua hyvin pian tällaisella vankalla kokemuksella.

Vanhat elämänlaatuopit, että hitaammin tehden syntyy nopeammin valmista ja vähemmän on enemmän, eivät ole unikkoviljelmillä keksittyjä havainnointeja, vaan meille kaikille sopivia.
Kun alkaa hengittää rauhassa, syvemmin, syvään ja hymynkare palaa kasvoille, ollaan jo pitkällä. Jaksetaan.

Kun tekee pieniä muutoksia asenteessaan, ottaa mukaan hyppysellisen nöyryyttä siihen, että ei tarvitse, niin voi kuulla, kun sielu alkaa jutella heleästi.
Silloin kannattaa kuunnella.
Oma sisäinen ääni, intuitio, sielu, miksi sitä itse kukin kutsuukaan, on harvoin väärässä.
Kaiken lisäksi se on yleensä aina äänessä, mutta me tukahdutamme sen omalla metelillämme.
Ollaan hetki hiljaa, ja elämä muuttuu.
Vähän kuin valtamerilaiva. Titanic. Se ei kääntynyt riittävän nopeasti, vaan törmäsi jäävuoreen. Jos aikaa olisi ollut, se olisi kääntynyt vakaasti. Kaikki olisi ollut toisin.
Meillä on loppuelämämme aikaa.

Kari Kauppinen

Sosiaalinen media asenneilmaston yksi mittari

20.9.2018
Keskustelu sosiaalisessa mediassa lähtee välillä käsistä. Se on edelleenkin monelle maailma, jossa säännöillä, edes lailla, ei tunnu olevan merkitystä. Eikä ymmärretä olevan merkitystä.
Tällä tavoin kävi reilu viikko sitten Facebookissa yksityisessä Puumalan Puskaradio -ryhmässä käydyssä keskustelussa, jossa vitsaillen ja verhotusti uhkaillen leimattiin yksilöidysti Puumalaan ilmeisestikin muuttaneita henkilöitä. Heitä epäiltiin käytännössä rikosten valmisteluista.
Lopulta yksi ylläpitäjistä poisti keskustelun. Tästä kiitos Kalle Tegelbergille.

Kyseisessä Facebook-ryhmässä keskusteltiin totuttuun tapaan ennestään tuntemattomien autojen liikkeistä kylällä. Eli ”oli ajeltu pitkin pihoja ja pikkuteitä hyvin tarkastelevan oloisesti”. Tämä kuulostaa tietenkin kummalliselta, jos niin sanottuja järkisyitä ei tällaiseen toimintaan autoilijoilla ole.
Poliisiviranomainen pitää some-kirjoittelua vaarallisena yllykkeenä tässäkin tapauksessa. Viime kädessä mahdollisen rikosilmoituksen myötä tutkitaan, onko jo tehty rikoksia. Joka tapauksessa Mikkelin poliisista todetaan, että epäasiallisen kirjoittelun myötä kynnys muunlaisenkin yhteenoton riskiin kasvaa.
Poliisi myös toteaa, että jos kenen tahansa rikosten valmistelua epäillään tai rikoksia on tehty, asiasta pitää informoida juurikin poliisia, jotta he voivat selvittää asiaa.

Puskaradio Puumala on kiitettävästi pyritty pitämään myönteisyyden areenana. Tästä kertonee sekin, että sieltä poistettiin ruohokentän hoitoa kriittisesti arvostellut postaus. Vastaavanlaiset asiat on melko ripeästi deletoitu ylläpitäjien perustelujen kera.
Nyt keskustelu yksittäisestä perheestä sai elää päiväkausia eikä siinä keskusteluketjun poistamisen jälkeenkään moni nähnyt mitään hämmentävää ja epäasiallista. Toivoa sopii, että kyseessä oli satunnainen epäonnistuminen ja harhalaukaus, ei laajemmin asenneilmastoa kuvaava seikka, kuten erään keskustelijan ilmaus kertoo: ”Saadaan lisä väriä kantaväestöön ja lukkokauppa käyntiin.”

Paitsi että yksittäisten ihmisten leimaaminen on pahasta, niin samalla leimataan kuntaa. Puumala on saanut paistatella myönteisessä valtakunnallisessa julkisuudessa pitkään. Täällä tehdään hyvää työtä sen eteen monella tasolla, niin yrityksissä kuin kunnassa. Jokainen kuntalainen on Puumalan lähettiläs.
Ei ole kovin pitkä matka siihen, että valtakunnalliset otsikot kertovat, että Puumalassa puhkotaan tänne muuttaneiden niin sanottujen vähemmistön edustajien autojen renkaita. Muutamalla tällaisella tempulla tehdään tyhjäksi moni hyvä työ.
Tietysti voi ajatella niinkin, että suojellaan omaa elämäntapaa, mutta siihen tässä muodossaan voi olla monenkin maalle muuttoa pohtivan epämukavaa sitoutua.
Kaikista ei tarvitse pitää, saa jopa inhota ja epäillä, mutta asiallisuus kannattaa säilyttää. Viitaten aiempaan, reilun vuoden Puumalassa asumisen jälkeen olen kuullut jo monesta niin sanottuun kantaväestöön kuuluvasta, jotka moni haluaisi täältä lähettää muualle, koska asioiminen heidän kanssaan on epämukavaa. Heilläkin on oikeus elää ja asua täällä.
Puumalan kunta on loppukesästä alkaen ollut YK:n lastenjärjestö Unicefin yhteistyökumppani Lapsiystävällinen kunta -hankkeessa, jossa Suomessa on mukana parikymmentä kuntaa. Lisäksi kunta haluaa kitkeä kaikenlaisen kiusaamisen. Näitäkin asioita ovat olleet päättämässä henkilöt, jotka viestittävät välillä päinvastaista ajattelua.

Kun selvittelin tämän asian taustoja tätä kirjoitusta varten, sain kyselyä siitä, miksi lehti tekee juttua Puskaradion sisäisistä keskusteluista. Lähes 2 000 ihmisen ryhmä, vaikkakin siihen jokainen jäsen pyynnöstä joko hyväksytään tai hylätään, ei ole muutaman hengen kaveriporukka. Se on laajalti Puumalan asioita ja sen asukkaiden asenteita levittävä kanava. Siksikin siitä olisi hyvä pitää huolta, kuten pääsääntöisesti on pidetty.

Kari Kauppinen

Orpojen koti

19.7.2018

Orvokit, nuo alkukesän ihastukset, ehtivät viime vuonna siementää piharuukuistaan niin tehokkaasti, että nyt pieniä orpoja orvokinalkuja pukkaa esiin sieltä täältä, hiekankin seasta. Orvot kukatkin joutuvat tyytymään niukkoihin eväisiin ja ansaitsevat siksi sinnikkyyspalkinnon, toisen elämän.
Pelastin kaupungista roskalaanille jätetyn saviruukun ja rakensin siihen orpokodin orvoille pikkuorvokeille. Tilaa vielä jäikin, joten tämä orpokoti on itseään täydentävää mallia. Uusille tulokkaille raivaan mielelläni tilaa. Myönnän kyllä, että tätäkin tekemistäni on seurannut hymähtely taholta jos toiseltakin, mutta naurakoot ne, joita tämmöinen estetiikkaan vivahtava ekologismi enemmän huvittaa kuin ilahduttaa.

Mutta on tässä asiassa vakavampikin puolensa. Maailma hukkuu pakolaisiin ja siirtolaisiin. Ja osa heistä, lapsia etupäässä, hukkuu meren aaltoihin, joiden ainoa tehtävä on haudata pakolaisten viimeisetkin toiveet jostakin paremmasta. Täällä lintukodossa, jossa olemme tottuneet vain kiistelemään pikkuasioista, ilman vilua ja nälkää tai turvattomina ja kodittomina, joudumme seuraamaan melkoisen avuttomina tätä eloonjäämiskamppailua.
Selvää on, että osa Eurooppaan tulijoista pakenee sotaa ja välitöntä kuoleman uhkaa. Osa on niitä, joiden silmissä kangastaa taloudellisesti parempi tulevaisuus. Siis maissa, jotka eivät kärsi esimerkiksi ilmastonmuutoksen seurauksista samalla tavoin kuin vaikkapa monet Afrikan maat. Heidän tilannettaan voi hyvin verrata suomalaisten joukkomuuttoon Ruotsiin 1960-luvulla ja vielä senkin jälkeen. Tai suureen muuttoaaltoon Amerikkaan ja Kanadaan 1880-luvun lopulta ensimmäiseen maailmansotaan saakka, jona aikana esimerkiksi Pohjanmaan lakeuksilta kaikki esikoispoikaa nuoremmat lähtivät lännelle. Kultaa vuolemaan, kuten he morsiamilleen kirjoittelivat.

Olipa entisen kodin ja kotiseudun jättämisen syy pelko henkensä menetyksestä tai toive paremmasta itselle ja jälkeläisille, molemmat ovat hyväksyttäviä ja ymmärrettäviä syitä. Kuitenkin Euroopalla on vain rajalliset resurssit asuttaa tulokkaita, johon liittyy alkuvuosina monesti myös heidän elättämisensä ja kouluttamisensa. Suomi ei ole ongelman kanssa yksin, mutta täällä sentään joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta löytyy yhteisymmärrystä siitä, että meillä on velvollisuus siinä kuin muillakin mailla ja kansoilla. Jakaa hyvästämme se, minkä jakaa voimme.
Kaikkialla näin ei ajatella. Unkarin, Puolan, Tshekin ja Slovakian hallitukset ovat EU:n jäseninäkin asettuneet vapaamatkustajan asemaan ja niiden pääosin oikeistopopulistiset perus sitä sun tätä -puolueet ratsastavat surutta kansalliskiihkolla ja rajat kiinni politiikalla. Italiakin on liittymässä samaan kuoroon, jota Amerikan pellepresidentti säestää ”Amerikka ensin” -twiiteillään. Ei mennyt EU:n äskeinen huippukokous aiheesta kuin Strömsössä eikä uudelta Helsinki-summitilta kannata odotella liikoja, kun vastakkain ovat rajojen siirtäjä ja muurien pystyttäjä.

Viime sodassa ja rintamien lisäksi sen selustan keskitysleireissä kuoli miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä syistä, joita olivat poliittinen vallanhimo, sula hulluus ja napoleonintauti. Nyt kun pakolaisten, orpojen ja matkalle menehtyneiden määrät lasketaan vielä kymmenissä tai sadoissa tuhansissa, olisi syytä katsoa peiliin ja kysyä mitä voisin, tai mitä voisimme tehdä toisin. Eikö ihmiskunta ja erityisesti sen sivistyneistö ole vieläkään valmis pelastamaan hädänalaisia ja siinä sivussa omat sielunsa?

Timo Korppi

Elämässä on tärkeää…

17.5.2018
Purjehtiminen on tärkeää. Puutarhanhoito on tärkeää. Moni muukin asia on tärkeää, mutta muinaiset roomalaiset ja vanhat kiinalaiset olivat kyllä oikeassa.
Jotkut asiat ovat silti tärkeämpiä kuin jotkut muut.

Aurinko on tärkeää, vesikin on tärkeää. Nyt kun on paistellut pari viikkoa putkeen ja helle on kastellut niskakarvoja oikein urakalla, ei voi olla muistelematta edellistä kesää. kun sadetta saatiin liki joka päivä ja kiusaksi asti.
Jäi silloin laavun katto tervaamatta, mutta sitä suuremmalla syyllä suti heiluu juuri nyt, kun päreet ovat rutikuivia ja imevät männyn luovuttaman ruskean nesteen hanakasti syihinsä.
Ja mikä ihana tuoksu siihen kaupan päälle, leijumaan tontilla vielä viikkokaudet urakan jälkeenkin. Olo on mairea kuin oululaisella tervaporvarilla ennen vanhaan. Heille tosin tuoksui tervassa raha ja minulle koituu vain hyvä mieli.

Suljin itseni jokunen päivä sitten tuntikausiksi järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle. Läpiveto pamautti oven lukkoon ja avaimet jäivät sisään. Sinne jäivät myös maksuvälineet ja ainoa yhdistävä tekijä yhteiskuntaan oli akkunsa puolesta puolityhjä kännykkä.
Vaimo ei ollut lähimaillakaan, joten joutuin muutamaksi tunniksi parkkeeraamaan itseni Mikkelin Kirkkopuistoon, ihmettelemään maailman menoa ja huonoa tuuriani.
No, ehkä se ei ollut niin huono kuitenkaan, sillä maailman menon tarkasteleminen sivusilmin tekee hyvää itse kullekin.
Nuoriso istuskeli vasta-ajetuilla nurmikoilla ja harjoitti karkkipapereineen ja eväskääreineen julkista pahennusta. Muissakin kuin minussa, joten en ilmeisesti ole ainoa vanha kääkkä maailmassa, jonka mielestä roskat kuuluvat niile varattuihin koreihin. On fyysis-henkistä laiskuutta jättää ne nurmikolle harakoiden ja pulujen edelleen leviteltäväksi.
Noin seitsemänkymppinen mummo, itseni ikäinen kierteli samaisia roskapönttöjä, taluttamansa polkupyörän sarvissa roikkui isoja muovipusseja, joihin hän keräsi tyhjiä pulloja ja tölkkejä. Sisukkaasti ja ilman streriilikäsineitä hän kaivautui roskiksiin syvemmälle kuin kyynärpäitä myöten ja aina väliin kassiin kilahti 10, 15 tai peräti 40 sentin arvoinen panttitölkki tai -pullo, kirkastuneen ilmeen myötä.

En rupea arvailemaan, mutta hyvä herra Sipilä ja muut hallitusherrat, mummeli keräsi ihan taatusti muiden hylkäämiä pulloja siksi, että saisi margariininapin päivittäisen kaurapuuronsa silmäksi.
Ei siksi, että hän olisi maailman jätemuoviongelmasta huolissaan tai näyttääkseen esimerkkiä siitä, miten käytännön keräystalouden pitäisi toimia.
Voin kuvitella, että samainen mummeli harjoittaa pitkin kesää ja syksyä myös keräilytaloutta, poimii talteen marjat ja sienet joko monipuolistaakseen köyhää ruokavaliotaan tai kerätäkseen näitä ilmaisia luonnon antimia näyttääkseen kaikille sipilöille, orpoloille, terholoille ja susannakoskiloille, mistä ikääntyvä, mutta sisukas suomalainen nainen on tehty.

Muutama tunti puistossa, jota ensin arvelin hukkaan heitetyksi ajaksi, olikin terveellinen oppitunti siitä, missä meillä mennään. Herrojen ja leidien siellä valtakunnan terävimmässä päässä sietäisi hävetä jättipalkkojaan ja sikamaisen suuria luontoisetujaan.
Ei tilannetta tietenkään vaaleilla korjata, koska nehän ovat vain turhien ja katteettomian lupausten markkinat.
Rahakin on osa kiertotaloutta. Se kiertää rikkaiden taskuista toisten hyväosaisten taskuihin, tekemättä pesää köyhien ja kurjistuneiden huusholleihin. Näin tapahtuu, olipa valtakunnan ruorissa puolue mikä hyvänsä, koska niille luonteenomaista toimintaa on pitää omia ja omiensa puolia. Muista viis ja köyhistä ihan erikseen viis viis.

Köyhät meillä ovat aina keskuudessamme, mutta heidän puoliaan ei pidä kukaan. Heidän ääniään kalastellaan löyhillä lupauksilla, joita ei ole tarkoituskaan pitää. Tämä on sitä arkipäivän populismia, joka seurauksineen pukkaa silmille myös pullonkerääjämummojen kautta.
Minulla tästä muistukkeesta on kuitenkin ihan konkreettinen hyöty. Se auttaa muistamaan oman elämäni etuoikeutuksellisuutta. Saan istua nyt, kun aurinko paistaa ja pärekatto on tervattu katselemassa tyyntä järvenselkää, sen pinnan rikkovia kuikkia ja pienten vesikirppuja jahtaavien pintakalojen nostattamia pinnan puhkaisuja ja huolehtia vain tavallisista asioista. No niitä toki riittää, mutta niin kauan kuin muisti ja hoksat vähänkään pelaa, voin lukea itseni niihin henkisesti hyväosaisiin, joille paljon on liikaa ja vähän kylliksi.
Sen tiedostaminen se vasta tärkeää onkin.

Timo Korppi

Sananvapaudenpäivänä on hyvä miettiä omaa mediakäyttäytymistä

3.5.2018
Tänään 3. toukokuuta vietetään sananvapauden päivää. Se on samalla kansainvälinen lehdistönvapauden päivä, jonka YK:n yleiskokous julisti 1990-luvun alussa.
Ne maailman maat. joissa sana on vapaa, ovat myös poikkeuksetta demokraattisimpia maita.
Sananvapautta on nykyisin helppo ja käytännössä ilmaista toteuttaa. Sosiaalinen media antaa siihen kaikille mahdollisuuden. Hyvä niin.
Suomessa kuka tahansa saa sanoa ja julkaista mitä tahansa. Ennakkosensuuria ei ole. Täysin eri asia on, rikotaanko julkaisemisella lakia. Valitettavasti usein näistä seikoista halutaan nähdä vain ensimmäinen osa ja some täyttyy kaikenlaisesta perustelemattomasta törystä. Luullaan, että mitä tahansa on soveliasta julkaista.
Sananvapauteen liittyy sanan vastuu.
Kun jotakin julkaisee, selvää on, ettei lakia saa rikkoa. Oikeutuksen tällaiseen voisivat antaa yhteiskunnallisesti merkittävät syyt, tapauskohtaisesti. Toki silloinkin rikottaisiin lakia, mutta tilanne voisi jälkikäteen tarkastellen olla oikeutettu.
Se, onko oikein julkaista kaikkea, minkä laki sallii, on vaikeampi kysymys. Moraalikäsitykset sekä hyvän ja huonon maun rajat ovat meillä kaikilla erilaiset.

Sananvapaudessa on kyse paitsi oikeudesta julkaista tietoja, myös yksilöiden oikeudesta saada tietää.
Puumala-lehti ei ole kenenkään henkilökohtaisella asialla, mutta samalla kaikkien. Jokainen juttu arvioidaan asian merkityksellisyyden myötä. Välillä tässä onnistumme paremmin, välillä huonommin. Yleensä paremmin.
Ei ole myöskään tavatonta, että tätäkin lehteä ja sen tekijöitä syytetään puolueellisuudesta ja tarkoitushakuisuudesta.
Saa syyttää, mutta silloin toivoisi perusteluita väitteille.
Ei ole kovin rakentavaa huutaa puhelimessa, verkossa tai tulla tekemään sama operaatio paikan päälle.
Media törmää alvariinsa painostuskeinoihin, joista yleistä on taloudellisella menetyksellä uhkailu. Tätäkin sattuu Puumalassa, onneksi hyvin harvoin.
Lehti on aina Puumalan puolesta, vaikka kaikkien mielestä ei varmasti yksittäisten juttujen kohdalla näin ole.

Logiikka on kiva juttu.
Kun syyttää omalla sosiaalisen median kanavallaan jotakuta erilaisista tekemisistä, kuvittelisi olevan reilua tarjota mahdollisuus vastapuolelle kertoa tämän oma näkökanta. Varsinkin, kun sitä oikeutta vaatii itsekin.
Voin kertoa esimerkin. Minutkin on blokattu monesta keskustelusta pois esimerkiksi Facebookissa.
Blokkaaminen tarkoittaa yksittäisten viestien asetusten muuttamista niin, ettei niitä näe, tai sitä, että koko toisen henkilön profiili ja kaikki siihen liittyvät keskustelukommentit ovat näkymättömissä blokatulle.
Samalla on kuitenkin käyty keskustelua, jossa kommentoidaan esimerkiksi Puumala-lehden tekevän sitä ja tätä.
Tällä tavoin saa totta kai tehdä. Mutta jos toisilta vaatii rehtiä peliä, voisi ajatella, että itse pelaa samoilla säännöillä.
Omaa someseinää on helppo manipuloida. Silloin siitä on tullut trollimedia, valemedia, joka ei enää esitä asian kaikkia käänteitä oikeassa valossa.
Puumala-lehden Facebook-sivustoltakin poistettiin äskettäin yksi kommentti. Selitimme siellä, miksi niin tehtiin.

Mikä on Puumala-lehden merkitys?
Lehden tehtävänä on luonnollisesti julkaista Puumalaa koskettavia niin sanotusti yhteiskunnallisesti merkittäviä asioita, eli sellaisia jotka vaikuttavat meidän jokapäiväiseen arkeen.
Lehden sivuille ja verkkoon mahtuu tietysti kaikenlaista aineistoa, mutta rajaus on tiukasti Puumalassa tavalla tai toisella. Pyrimme myös siihen, että sivuilta löytyisi myös hyvää mieltä ja huumoria.
Kaikki ei mahdu lehteen, eikä varsinkaan silloin, jos jostakin syystä emme ole asiaa saaneet tietoomme. Kannattaa kertoa.
Lehden yksi tärkeä tehtävä on myös tallentaa historiaa. Jos Puumala-lehti ei tallenna aikalaiskuvausta ja tapahtumia, ei sitä tee kukaan samassa laajuudessa. Ei ole harvinaista, että lehden toimitukseen tullaan kysymään jokin omaan elämänhistoriaan liittyvä asia, joka tapahtui esimerkiksi 1970-luvulla.
Puumala-lehti on tallentanut kylän, ja kylien, historiaa joulukuusta 1954 lähtien ja todennäköisesti siten, että harva, jos mikään merkittävä seikka on mennyt ohi. Myös tästä syystä julkaisemme paperilehdessä jo verkossa julkaistuja asioita. Asiat hukkuvat verkkoon, ja digitaaliset tallenteet voivat vaurioitua, mutta lehtiarkisto säilyy. Kun historiantutkija tulevaisuudessa haluaa joskus etsiä tietoa 2010-luvulta, se löytyy arkistosta.

Tämä kirjoitus on hyvä päättää ajankohtaisiin lauseisiin oman lehtemme merkityksestä. Seuraava teksti julkaistiin ensimmäisen kerran
Puumala-lehden ensimmäisessä numerossa 16.12.1954. Se kuuluu tällä tavalla: ”Omassa lehdessämme me voisimme käsitellä omia, puumalalaisia asioitamme laajemmin ja perusteellisemmin.” sekä ”Me tarvitsemme lehteä oman pitäjämme kulttuurin ja perinteiden vaalijana ja tallettajana
– sillantekijänä menneisyydestä nykyaikaan ja tiennäyttäjänä tulevaisuuteen.”

Kari Kauppinen

Kahtia jaettu Suomi

27.4.2018
Näin sisällissodan muistovuonna on julkaistu lukuisia uusia kirjoja vuoden 1918 tapahtumista Suomessa, ja vuosi näkyy toki monella muullakin tavalla. Pari viikkoa sitten televisiosta tuli Edvin Laineen ohjaama Täällä pohjantähden alla, joka onkin näyttelijäsuorituksissaan äärimmäisen onnistunut tulkinta erinomaisesta kirjasta.
Erityisen mielenkiintoinen on Jussi Koskelan ja Salpakarin (kirkkoherra Lauri ja rouva Ellen) pariskunnan suhde. Salpakarithan arvostivat Koskelaa ja hankkivat hänelle jopa raivaajamitalin.
Erikoisin kohtaus onkin ehkä Jussin ja kirkkoherran keskustelu, jossa Salpakari perusteli Koskelan maiden siirtoa osaksi pappilaa Jussin heikentyneellä terveydellä. Kirkkoherra antoi ymmärtää tekevänsä Koskelalle palveluksen, kun vei tältä kolmanneksen torpan pinta-alasta takaisin pappilan yhteyteen.

Ellen Salpakari oli puolestaan vielä miestään enemmän suomalaisuusmielinen, joka iloitsi vilpittömästi Bobrikovin surmasta, mikä tapahtui nykyisen työpaikkani valtioneuvoston linnan pääportaikossa.
Surmaaja Eugen Schauman tappoi itsensä samalle paikalle, kun taas Bobrikov kuoli vasta myöhemmin sairaalassa.
”Onneksi ei kitua tarvinnut”, oli Jussi Koskelan kovin paljon arkisempi näkemys kaukaisista tapahtumista: Jussi tuskin oli koskaan Helsingissä käynytkään.
Salpakarit ja Jussi elivät siis aivan eri maailmoissa, vaikka olivatkin paljon tekemisissä keskenään. Aineellinen ja sivistyksellinen epätasa-arvo oli tuolloin vielä aivan omaa luokkaansa. Tämä oli omiaan lisäämään yhteiskunnallista epävakautta ja oli myös luonnollisesti yksi syy vuoden 1918 tapahtumiin.

Tulevaisuuden kannalta asia on kuitenkin edelleen varsin ajankohtainen.
Yhteiskunnallinen eriarvoisuus ei kansakunnan vaurastumisesta huolimatta ole suinkaan vain historiaa, vaan se muuntaa muotoaan ajan myötä.
Suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä on, että miten entistä avoimemmassa ja informaation perustuvassa yhteiskunnassa edistetään kansalaisten henkistä eheyttä. Helppoa se ei varmasti tule olemaan.

Matias Hilden

Joka niemeen, notkohon, saarelmaan

12.4.2018
Siinä oli vuosien saatossa hankittu talot ja mökit, autot ja veneet. Oli raadettu aamusta iltaan palkkatyössä ja kasvatettu pankin saamisia erilaisina lainoina. Korkoa oli maksettu koron päälle – väärään suuntaan. Oli pyydetty lyhennysvapaita ja niitä saatu. Oli pyydetty armonaikaa, jatkoaikaa, lisäaikaa – aina saatu.
Pankki on ihan kiva kaveri niin kauan, kun palkkatyötä meillä velallisilla riittää. Vaan mitäpä sitten, kun yyteet osuvat omalle kohdalle tai se kauan odotettu eläke lopulta koittaa, Poika oli miettinyt asiaa jo pitkään. Mitä minulta jää tyttärille?

Eläkeikään oli vielä aikaa eivätkä yyteetkään siintäneet välittömässä lähitulevaisuudessa. Työtä riitti liiaksi saakka.
Joka ilta Poika mätkähti sohvaansa, omassa pikkuisessa olohuoneessaan, omassa pikkuruisessa talossaan, omalla piskuisella tontillaan. Olen kuolemanväsynyt. En jaksa enää. Haluan levätä, hän mietti ja nukahti mietteisiinsä, näki unta seuraavan päivän työrupeamasta, pankista, lyhennyksistä, veneestä, mökistä, autosta ja talosta.

Viikonlopuksi Poika pakkasi tavaransa autoon ja otti suuntimat mökilleen Puumalaan.
Vaimo oli karannut jo ajat sitten toisaalle, ei kai ollut jaksanut pihanhoitoa kahdessa paikassa, olipa inhonnut veneilyäkin, ei jakanut Pojan innostusta aitoon leivinuunissa paistettuun hapanleipään, sienestykseen ja marjastukseen.
Tyttäret katsoivat isäänsä halveksivasti. LOL! OMG! Mökille! Puumalaan! Muorin vanhaan, haisevaan tölliin, veneilemään. Never in my life!
Mitä tästä tulee? Naapurissa on vanha mummonmökki seisonut myymättömänä vuositolkulla ja valtamedia paukuttaa päivästä toiseen, miten maaseudun talot eivät enää käy kaupaksi.
Nuoret eivät halua omistaa mitään. He haluavat matkailla, nauttia, saada elämyksiä. Miksi minä olen tämän kaiken hankkinut?

Poika käveli rantaan ja istahti jo lapsuudesta tutulle rantakivelle. Saimaa liplatteli niin kuin aina ennenkin, norppakin näyttäytyi, vanhat männyt kohisivat tuulessa. Roskaavat p….leet, oli vaimo huomauttanut ja heiluttanut kiukkuisena haravaa, vaatinut Poikaa kaatamaan männyt. Ei ollut Poika kaatanut. Niin oli vaimo itse kiukkuisena liuennut ja jättänyt Pojan nojaamaan haravanvarteen.
Tuliko elettyä elämätön elämä? Tuliko rakennettua menneiden sukupolvien hengessä lapsille jätettävää? Tuliko raadettua suotta? Rappeutumaan. Rapistumaan. Puskutraktorin yliajettavaksi, Poika oli aivan uupunut. Edessä elämän viimeinen kolmannes, jos sitäkään. Omaisuutta, velkaa ja vihaisia tyttäriä ympärillä kiusaksi saakka.

Vastarannalta nousi saunanpiipusta savua. Vanha koulukaveri Juha se siellä lämmitteli saunaansa ja oman muorinsa ja pappansa vanhaa torppaa. Siltäkin oli vaimo karannut, kun ei ollut viitsinyt enää ajella Vantaan ja Puumalan väliä. Oli vienyt mennessään kaiken irti lähtevän. Juhalla ja vaimolla ei ollut ollut avioehtoa. Poika sytytti savukkeen. Poltteli harvakseltaan, vaikka tiesi senkin vähän olevan pahaksi koko kansantaloudelle, kikylle, sotelle ja mitä niitä nyt onkaan. Syntiähän se, päivänselvä asia!
On se taivaan kiitos, että mitään ei saa mukaansa, Poika kuuli korvissaan yhtäkkiä Muorin viimeiset sanat. Hoitavat sitten jälkeenjäävät asiat niin kuin viisaaksi näkevät.

Suuri taakka kirposi Pojan harteilta. Kirjoitelkoot lehdet mitä haluavat, toitottakoot Helsingin Kallion ihanuutta, ajakoot alas maaseutua, olkoot otettuja urbaanin elämän sykkeestä.
Minä Poika lämmitän saunan, huudan lahden yli Juhalle, tarjoan sille oluen. Yhdessä sitten moitimme naisten kataluutta, lasten kiittämättömyyttä ja valtamedian valtaa. Mitä se meille kuuluu, mitä meidän jälkeemme jää. Hoitakoot!

Päivi Musakka

Vetovoimaa ja pitovoimaa

22.3.2018
Puumala-lehdellä on tänä vuonna meneillään jo kunnioitettava 64. vuosikerta. Vuosien saatossa lehti on ehtinyt kirjoittaa yhdestä jos toisestakin asiasta ja henkilöstä. Yksi asia kuitenkin pysyy: viime viikon Puumala-lehden etusivulla oli pieni juttu otsakkeella ”Asukasluku pieneni yhä”. Kyseessä siis kunnan asukasluvun kehitys viime vuonna.
Omien tietojeni mukaan tämä oli 62. kerta, kun lehti on voinut vastaavan otsikon tehdä. Tilastokeskuksen vuonna 1972 ulottuvien tietojen mukaan kunnan asukasluku on kasvanut kahtena vuotena (1981 ja 1993) viimeisen 45 vuoden aikana.
Ehkä lehden alkuvuosina oli vielä jokunenkin muukin vastaava vuosi, mutta ei kovin montaa. Viime vuonna syntyneiden (4) ja kuolleiden (46) epätasapaino on ilmeinen, mutta 18 hengen muuttovoitto pienensi kokonaisvähenemän Etelä-Savon mittapuussa maltilliseksi.

Maan hallituksella on paraikaa meneillään monen muun asian ohella seutukaupunkiohjelman laadinta, jossa pureudutaan erityisesti maakuntien kakkoskaupunkien ongelmiin. Suomen väestökehitys näyttääkin polarisoituvan entistä enemmän. Muuttovetovoimaisia ovat enää lähinnä suurimmat yliopistokaupungit, joihin myös maahanmuutto keskittyy, ja niiden lähimmät kehyskunnat.
Myös heikot syntyvyysluvut näkyvät koko maassa. Hyvällä sijainnilla varustetut radanvarsipaikkakunnatkaan (esimerkiksi Hämeenlinna ja Riihimäki) eivät enää houkuttele väkeä, kuten vielä takavuosina.
Asuminen myös on entistä useammalle muuta kuin välttämättömyys. Esimerkiksi työn perässä ei enää välttämättä haluta muuttaa, vaan sen sijaan arvostetaan jo olemassa sosiaalisia verkostoja.

Tämän koko maan heikon kehityksen taustalla näyttää kuitenkin siltä, että Puumala on ensimmäistä kertaa noin sataan vuoteen muuttovoittoinen. Yksittäisiä plussavuosia toki on ollut aiemminkin, eikä mistään ryntäyksestä voine vielä puhua, mutta viimeisen neljän vuoden osalta maan sisäinen muuttoliike on ollut Puumalan osalta positiivinen kolmena vuotena. Se on useammin kuin 85 prosentilla Suomen kunnista, joista puolet ei saanut vastaavana aikana muuttovoittoa yhtenäkään vuotena. Siis tilastollisesti jo merkitsevää.
Puumalan lisäksi tässä harvalukuisessa joukossa on pääasiassa suurimmat yliopistokaupunkimme, niiden lähiympäristökuntia sekä Puumalan tapaan yllättävän monia vapaa-ajan asumisen kuntia.

Olennaista onkin, että paikkakunta on paitsi vetovoimainen, myös pitovoimainen. Jokaisella meillä on mahdollisuus edistää aina oman asuinalueen viihtyisyyttä. Kunnan rooli on toki myös aivan keskeinen.
Tutkimuksissa on havaittu, että kaikista tärkeintä tässä on se, että kunta ja jatkossa myös maakunta toimivat aidosti ja arjessa asukkaidensa ja yritystensä kanssa yhteisesti ja symbioosissa. Monin paikoin kunta ei välttämättä tiedä, mitä sen asukkaat ja yritykset tekevät, ja päinvastoin.

Matias Hilden

Kevään merkkejä

15.3.2018
Viime viikonloppuna se tapahtui. Pihan talitintit totesivat, että ei auta, kevättä pukkaa ja aloittivat oksallaan kuka titityyn, kuka taas titutiin veisaamisen. Tuli hyvä mieli kuunnellessa, sillä nyt kun pitkästä aikaa on ollut runsasluminen ja paksujäinen perustalvi, se on tuntunut myös loputtoman pitkältä.
Viikolla oli joku pannahinen päästänyt poissa ollessamme koirat riehumaan pihassamme niin, että olivat repineet tinteille tarkoitetut talipallot makeisiin, ahneisiin suihinsa. Jos tietäisin kenen olivat nuo nelijalkaiset käytöshäiriöiset piskit, niin lumipallolla viskaisin isäntänsä suuntaan ja ärräpäitä latelisin.
Jos tämä paksu lumi ja pitkät miinusviikot ovat osa ilmastonmuutosta, niin se sallittakoon. Monet edeltävät, lumettomat talvet ja niiden keskellä muutamat pakkashuiput ovat useasti palelluttaneet mustikanvarvut tutuilla runsassatoisilla rinteillä niin, ettei niille ole tarvinnut kesällä vaivautua kuin suremaan karua näkymää.

Pääministeri on herännyt näin kevään korvalla ehdottelemaan, että seuraavat eduskunta- ja eurovaalit pidettäisiin samalla kertaa. Saadaanko sillä jälkimmäiset kiinnostavammiksi, kun ne eivät itsessään useimpia suomalaisia hetkauta? Siis kun ne menisi yksillä suksilla. Ehkä, mutta silloin pitäisi vielä korostaa, että joitakin kotimaan politiikasta pois pyrkiviä tai julkista työntöä sivuraiteelle omaavia voisi kukin meistä ahkerasti äänestämällä avittaa piiloon EU:n kammareihin, joissa sananvalta on vähäisempää ja pahanteko hankalampaa kuin kotimaan politiikassa.
Minua on patistettu pitämään mölyt mahassani somesta, kuten Facebookista, josta en mitään ymmärräkään, koska en itse ole tämän viestintäsektorin aktiivikäyttäjä.
Sanonkin asiasta vain sen, että tämä globaali ihmiskoe on vihdoin tullut eräällä lailla tiensä päähän. Monet ovat sulkeneet Facebook-tilinsä todettuaan, että sen hyvät puolet on nyt nähty ja pahat koettu. Toivottavasti kun näin on käynyt, se on osoitus siitä, että aitouden aikakausi on jälleen nousussa. Johan tässä kokonainen sukupolvi ehtikin patsastella naapurin ja työkaverien kiusaksi lomakuvillaan kuka Bermudalta, kuka Madagaskarilta, että ”lällällää” ja ”näin meillä, mites teillä siellä Vetelänperällä?”
En ennustele somen katoamista lähiaikoina, koska jos se jalostuu, kuten FB-yhtiön strategiassa ennakoidaan, positiivisen läheismateriaalin jakokanavaksi, silloin se on oikealla asialla ja kenties edistää keskinäisen sosiaalisen kanssakäynnin kasvua ja merkitystä. Turha elvistely joutaakin pois, se on moukkamaista.

Olen surukseni huomannut sen, että jo yli 50 vuoden ajan aamutraditioihini erottamattomasti kuulunut valtakunnallinen sanomalehti on laihtunut ja näivettynyt kuin pyy maailmanlopun edellä. Se ei enää ole se uutisvuo, jonka äärellä kahvi läikkyi otsikoita taivastellessa kupista tassille. Syitä ei tarvitse kaukaa hakea, yksi löytyy peiliin katsomalla. Uutiset on luettu teksti-tv:stä tai kuunneltu kuka mistäkin jo illalla tai yöllä. Lehti, joka ”meni kiinni” silloin, kun vielä itse olin uutistuotannon kanssa tekemisissä vasta puolilta öin, pistää nyt sivut säppiin noin klo 19, jolloin läntinen puoli maailmaa elää tapahtumarikasta keskipäivää ja väkirikas Kauko-Itä vilkasta aamupäivää. Jos tuohon aikaan uutisia yrittää tehdä, niin painetussa aamun lehdessä ne olisivat jo eilisiä. Siis epäuutisia – vaikkakaan ei valeuutisia.
Niinpä, vaikka ponnekkaasti vakuutankin, etten ole somen orja, huomaan seuraavani päivittäistä uutisvuota muutaman valitun median mobiilisivun kautta ja pysyn ”koodissa”. Jos tästä pitäisi johtopäätöksiä tehdä, jokapäiväisillä lehdillä on niiden syvin olemus ja tarkoitus lähivuosina tosissaan hakusessa.

Paikallislehdet ovat luku sinänsä, koska niille on mahdollista seurata tarkasti ja yksityiskohtaisesti paikallisia tapahtumia ja raportoida niistä kiireettömämmin.
Nämä sinun, minun ja meidän uutiset eivät vanhene, eivät menetä merkitystään. Niissä ei ole parasta ennen -päiväystä ja ne ovat takuuvarmemmin synnittömiä tällä viikolla 50 vuotta täyttävän Julkisen Sanan Neuvostonkin valvovan silmän alla.
Ja vielä varmoista kevään merkeistä sen verran, että täällä kotikulmilla palavat taas pian pääsiäisvalkeat, joilla lapset ja lapsenmieliset ovat menneinäkin vuosina kilpaa viihtyneet. Pidetään katoamisvaarassa olevaa kansanperinnettä yhdessä yllä.

Timo Korppi

Hyvä näin eikä sittenkään

5.3.2018
Poika oli hiihtoreissullaan loukannut jalkansa. Kokematon kaupunkilaispoika liukkailla luisteluladuilla – niinhän siinä sitten oli käynyt.
-Mikäs tässä on ollessa – sairaslomalla, Poika tuumi. Kerrankin ehtii lukea kaikki ne lehdet ja kirjat sairaslomallaan, jotka ovat lukematta jääneet. Ja Poikahan luki. Luki niin, että silmiä kivisti.
Hän konkkasi kioskille ja osti kaikki naistenlehdet, urheilu- ja fitnesslehdet, kaikki yleisaikakauslehdet, erikoisaikakauslehdet ja iltapäivälehtien viikko- ja kuukausiliitteet.
-Minä rakastan paperilehtiä. Niitä voi näpelöidä ja niihin voi tehdä hiirenkorvia ja niillä voi loppujen lopuksi sytyttää leivinuunin. Asiallinen elämänkaari puulle…vaikka ei kai sitä puutakaan saa tai ainakaan saisi enää polttaa, Poika mietti.
Hän oli lukenut valtakunnan johtavan sanomalehden jutun puun polttamisesta ja oli siten tehnyt havainnon, että puu on poltettuna suorastaan hengenvaarallista. Poika muisteli muutaman vuoden takaista juttua, jossa samainen aviisi oli mainostanut puuta ekologisena ja kannatettavana lämmitysmuotona.
-Vai oliko se pelletti sittenkin? Vai kivihiili vai ydinvoima vai öljy vai kaasu? Joku kuitenkin oli joskus ekologista ja terveellistä. Tai saattoi se olla epäterveellistäkin. Puukin se varmaan jossain vaiheessa oli! Ellen ihan väärin muista, kun tuli ne lehdetkin poltettua. Ei pääse tsekkaamaan silloista totuutta lehtien omilta sivuilta, Poika pohdiskeli.

Poika pötkähti sohvaan ja avasi johtavan iltalehden. Punaviini on ennakoitua vaarallisempaa, lehti toitotti! Se aiheuttaa syöpää, sisältää sitä ja tätä ja tuota vaarallista ainetta. Punaviini poksauttaa maksan alta atomin hajoamisen, sitä ei kerta kaikkiaan saa juoda, jos elää haluaa.
-Näinkö se onkin. Kun muutama vuosi sitten luin samaa lehteä, se mainosti voimallisesti punaviinin etuja. Virkistää, kehittää ajattelua, ehkäisee dementiaa ja hillitsee Alzheimeria, Poika oli aivan ymmällään. Silloinhan oluenjuonto oli pannassa. Näin Poika muisteli.

Fitness- ja kuntoilulehdet kehottivat kansalaisia riuskasti luontoon ja metsään meditoimaan. Metsä eheyttää ja siellä vaeltelu on terapeuttista.
-Muori oli totisesti aikaansa edellä. Joka Jumalan aamun hän heitti meidät pihalle, metsään ja järvelle. Poika katseli Saimaan selkää ja muisteli ja nauroi.
-Olikohan se sittenkään niin terapeuttista, kun Pikkuveljen kanssa suunnattiin selän yli saarta kohti. Veli souti ja Poika ui. Pelastusliiveistä, juoksuvöistä tai uimarenkaista saati uimapatjoista ei ollut tietoakaan. Kun ei Muorilla ollut rahaa niitä ostaa.
-Siinähän olisi voinut henki mennä. Hukkua olisi voinut ja hauki viedä pippelin!

Poikaa nauratti ihan mahdottomasti. Kaikki Muorin jutut palasivat sujuvasti Pojan mieleen siinä sairasvuoteella erilaisten aviisien keskellä hänen aikaa viettäessään. Hän tuijotti puiden latvuksia, köpötteli leivinuunilleen, kasasi uunin täyteen satasenttisiä halkoja ja sytytti uunin. Sytytti niillä lehdillä, joiden lukemisen oli juuri aloittanut.
-Mitäpä noita opiskelemaan. Tänään on tämä asia vaarallinen ja huomenna tuo. Se eilen vaarallinen on tänään suotavaa ja vaaratonta. Ja huomenna ehkä taas toisin. Mene ja tiedä. Poika tilasi naapurista klapeja.
-Onneksi niitä joku vielä tekee, itse kun ei kipeällä jalalla hakattua saa. Saan sytytettyä myös pikkupesän ja saunanuunin. Ensi viikolla se on varmaan taas turvallista. Ekologista. Ja ennen kaikkea terapeuttista.

Päivi Musakka

Sydämen asialla

22.2.2018

Maailmanhistoriassa on vuosikymmenten aikana tuotettu yksi televisiosarja ylitse muiden: Heartbeat, eli kotoisammin ”Sydämen asialla”.

Olin itsekin aikoinaan Englannissa hotelli- ja ravintolatöissä, ja ehkä siitä osin juontuu tykästymiseni tähän 1960-luvun musiikkia sisältävään ja kyläelämästä kertovaan sarjaan.

Paikallisten poliisien lisäksi sarjan tärkeitä roolihahmoja olivat paikallinen terveyssisar ja lääkäri, jotka pitivät Aidensfieldin asukkaista hyvää huolta. Tällainen varmaankin vastaa myös monen suomalaisen unelmaa hyvistä sote-palveluista: terveyssisar oli tavoitettavissa, teki kotikäyntejä ja tunsi luonnollisesti asiakkaansa hyvin.

Iso-Britanniassa oli jo tuolloin tehty ”sote-uudistus”, ja brittien terveydenhuollosta huolehditaan nytkin valtakunnallisen NHS:n (National Health Service) toimesta. Maa on jaettu neljään NHS-piiriin.

NHS tarjoaa netissä mahdollisuuden vertailla eri terveysasemia, näyttää hoitavien lääkäreiden nimet ja sukupuolen, kertoo listautuneiden asiakkaiden määrän ja tyytyväisyyden, aukioloajat ja esimerkiksi tietoja sähköisten reseptien saatavuudesta.

Terveysaseman valintaa ja vertailumahdollisuuksia on samalla tapaa kuin ravintoloilla. Tätä ajattelua ollaan nyt tuomassa myös Suomeen.

Niin sanottu valinnanvapauslaki, jota koskeva hallituksen esitys on määrä antaa ensi kuussa, tuo Suomeen nykyistä paremmat mahdollisuudet päästä tuottamaan julkisesti rahoitettuja terveyspalveluja.

Puumalan osalta valinnanvapauslainsäädäntö on luultavasti ainakin kahdella tapaa merkittävä. Ensinnäkin se saattaa helpottaa ammattitaitoisen lääkärityövoiman saatavuutta alueella. Toisekseen se tulee merkittävästi helpottamaan paikkakunnalla vapaa-aikaansa viettävien mahdollisuutta saada myös kiireetöntä palvelua paikkakunnalta. Varsinkin jälkimmäinen voi olla erityisen merkittävää, ja vaikuttaa siten positiivisesti myös ensin mainittuun ongelmaan.

Tällä hetkellä julkisen terveysaseman vaihto onnistuu enintään kerran vuodessa, ja lisäksi lomapaikkakunnalta voi saada kiireetöntä hoitoa hoitosuunnitelman mukaisiin, jo aiemmin todettuihin ja hoitoa vaativiin, sairauksiin.

Jatkossa terveysaseman tilapäinen vaihtaminen, vaikkapa kesäloman ajaksi, tulee olemaan helpompaa, ja onnistunee nopeasti internetin välityksellä ilman odotusaikoja.

Hoitoa antava yksikkö lähettää laskun antamastaan hoidosta asiakkaan hoidosta päävastuussa olevalle sote-keskukselle. Luonnollisesti tällöin paikallisella palveluja tuottavalla sote-keskuksella, oli se sitten julkinen tai yksityinen, on suuri kannustin tarjota palveluja myös vapaa-ajan asukkaillemme, mitä tällä hetkellä ei ole.

Uskoisin siksi, että Puumalan kaltaiset paikkakunnat voivat olla uudistuksen suuria hyötyjiä, vaikka moni ei ehkä näin mielläkään.

Matias Hilden

Painajaisista

15.2.2018
Jos jostakin huomaa sen, että ikää on enemmän kuin suomalaisilla keskimäärin, niin painajaisista. Ne eivät onneksi vaivaa joka ikinen yö, mutta vähintään silloin, kun on päivälliseksi tullut tankattua mainiota hernekeittoa. Ja jälkiruokana laskiaispullia, tietysti.
Ikään liittyy sekin, että painajaisissa kimppuuni ilmaantuu olioita kaukaa menneisyydestä kuten hernekeittopäivän päälle Miss Piggy. Muistaneeko kukaan muu televisiossa vuosikymmenet sitten pyörineen nukkeshow’n, jossa vihreän sammakko Kermitin kaverina pyöri tämä pulleanpunakka missipossu tai possumissi? Juuri se, joka ainakin omasta mielestään on kaikkein kaunein, hienoin, fiksuin ja muutama superlatiivi vielä siihen päälle.
Vasta aamulla huomaan aprikoivani olinko aikanaan liian karski Miss Piggyä kohtaan, kun kirjoitin eräässä lehtijutussa sarkasmia tavoitellen, että hän on esiäiti monelle suomalaiselle papuaivoiselle pikkujulkkikselle, jotka suostuvat mihin tahansa älyvapaaseen tv-ohjelmaan ponnistaakseen sitä kautta politiikkaan.
Joka tapauksessa pitkävihainen Miss Piggy kosti minulle unessani kaatamalla talvipesäni postiluukusta kynnysmatolle suksitervaa ja ravisteli vielä sen päälle pussillisen tyynyhöyheniä. Ja viesti meni perille, possukuningattaresta ei saa puhua pahaa. Eikä häntä saa vahingossakaan verrata pölhöihin pikkujulkkiksiin, jotka lähettelevät hävyttömiä tekstiviestejä suoraselkäisille poliitikoille ja härnäävät nämä vastaamaan samalla mitalla.

Onneksi heräsin pyjama kylmässä hiessä ennen kuin ehdin kompuroida pimeässä eteiseen ja kompastua mattoon, joka olisi voinut taianomaisesti kiertyä ympärilleni ja töhriä unenpöpperöisen tervaan ja höyheniin. Matolla odotteli niiden sijasta vain aamun Hesari. Helpotuksesta huokaillen hakeuduin lempinojatuoliini ja aloin selata olympiauutisia. Suomi oli saavuttanut jo toisen pronssin Krista Pärmäkosken hiihtomitalin jatkoksi, kun Enni Rukajärvi niiasi slopestylessä samanvärisen mitskun.
Hyvin menee, mutta menköön, tuumin tarttuen jo toiseen kahvikupilliseen.

Päivän agendalla on jatkaa tekstin tekemistä kirjaan, joka käsittelee dekkarin keinoin yleismaailmallista ongelmaa eli sosiaalista mediaa. Sain siihen sysäyksen vajaa vuosi sitten Puumalan maankuulujen Kirjakemmakoiden rikoskirjallisuusosiosta, jossa tikun nokkaan nostettiin nimenomaan koulukiusaaminen sosiaalisessa mediassa. Yllättävän hyvin niin koululaiset kuin iso osa vanhemmistakin ottivat vastaan kirjailija Jarkko Sipilän luennon siitä, kuinka vaarallinen sosiaalinen media on väärinkäyttäjien käsissä. Sillä voidaan vaarantaa tai tuhota kokonainen ihmiselämä.
Lähdin hyvässä yhteisymmärryksessä kustantajan kanssa kehittelemään aiheesta kirjaa, jossa rajoittumatta koulukiusaamiseen käsitellään somekiusaamista iästä riippumatta. Kuka siihen syyllistyy, miten ja miksi? Ja mitä siitä seuraa, pahimmillaan?
Kun vertailukäytössä on pilvin pimein tekstiä, joka avautuu minulle enimmäkseen syljen suuhun tuomaksi, niin sen pohjalta syntyy yllättävän hyvin tyyppejä, henkilökuvia motiiveineen, modus operandeineen ja sometuskohteineen. Huomaan pohtivani, mitä Mark Zuckerberg mahtaisi ajatella, jos tajuaisi, kuinka paljon väärinkäyttöä Facebookiin ja muuhun someen liittyy kaiken hyvän ohella. Huokaan helpotuksesta, kun muistan, että olen pysynyt tuosta kaikesta visusti sivussa. En ole someaktiivi, en natiivi, en ole minkään sortin somettaja. Joudun turvautumaan toisen käden tietoihin, joita minulla kyllä riittää kun niin monet tietävät, että minua kiinnostaa somerikollisuus. Koen hyvänä myös sen, etten toimi tuomarina asiassa, johon olisin itse sotkeutunut missään määrin.
Vielä on päättämättä, miten päättyy somerikollisen tarina. Onko se somettajahahmon kuolema? Onko kliimaksina yhteisön kosto yksilölle, joka ei tunnista eikä tunnusta oman moraalisen hiekkalaatikkonsa rajoja? Vai tuleeko somettaja lopulta tuntoihinsa ja katuu, pyytää yhteisöltä anteeksi aiheuttamaansa piinaa ja kiirastulta?
Lähiviikot ja -kuukaudet näyttävät, mihin pohdinnoissani päädyn.
Otan tietenkin lähipiiriltäni ja kauempaakin vihjeitä vastaan siitä, mikä olisi postsosiaalisesti uskottavin ja yhteisöllisesti rakentavin ratkaisu.

Timo Korppi

Vaalikuumetta

25.1.2018

”Merja Kyllönen vieroksui ilmaista ylöspitoa vaativia erivärisiä maahanmuuttajia”, otsikoi Satakunnan Kansa viime viikolla. Presidenttiehdokas Kyllönen tarkoitti tietenkin Suomeen saapuneita isopandoja, Lumia ja Pyryä. Otsikossa oli ripausta reilumpi annos joko huumoria, klikkijournalismia tai huonoa makua. Epäilen, että kaikkia niitä tasaisesti. Lehti pahoitteli ja korjasi otsikon.
Merja Kyllösen ansioksi voidaan lukea myös se, että hän on onnistunut julkisesti arvioimaan ulkoministeri Timo Soinin olevan ”tantraseksin ja kuumakivihoidon tarpeessa” ilman, että asiasta on noussut sen suurempaa kohua. Jokainen voi kuvitella millaista keskustelua kävisimme, jos Soini olisi osoittanut samat sanat Kyllöselle.

Mutta mikäpä pandoilla ja Kyllösellä on Suomessa ollessa, kunhan vain selviävät hengissä luonnonilmiöistämme, kuten vaikkapa viime viikon ”lumi-infernosta”. Iltalehden otsikoinnin ansiosta pääkaupunkiseudun autoilijat osasivat sentään varautua lumen harjaamiseen auton tuulilasin päältä. Erityisen syvälle lumihankeen on siltikin uponnut Helsingin piispa Teemu Laajasalo, jonka taannoinen vierailu maakunnassamme vakuutti kirkon jäsenet Savonlinnan hotellitarjonnan riittävästä, ehkä liiankin hyvästä, tasosta. ”Pidän erittäin hyvänä, että viranomaiset tutkivat asian”, Laajasalo totesi. RAY:n entisen hallintojohtajan Alpo Rivinojan mukaan tämä lause on selkosuomeksi ”Voi per***een, per***een, per**le.” Jäämme odottamaan jatkokertomusta.

Piispahan ei jäänyt paitsi edes istuvan presidentin epäsuorilta moitteilta. Niinistö korosti Laajasalolle, että yhteisistä rahoista tulee pitää parempaa huolta kuin omista. Ehdokas Väyrysellä tämä tarkoittaisi sitä, ettei hänen komennossaan valtion kassasta käytettäisi rahaa mihinkään: niin hyvin hän omia rahojaan tunnetusti varjelee. Joka tapauksessa olemme tilanteessa, jossa presidenttiehdokkaiden on syytä ottaa selvä kanta sellaisiin asioihin, jotka eivät presidentille kuulu, ja pitää samanaikaisesti kieli mahdollisimman keskellä suuta asioissa, jotka presidentin toimivaltaan kuuluvat.

Presidentin toimivallan muuttuessa on vaalin merkitys selvästi pienentynyt. Presidentti Kekkonen aloitti vuonna 1956 presidenttitaipaleensa samanaikaisesti yleislakon kanssa. Mahdollisesti ensimmäisellä kierroksella uudelleenvalittava Niinistö saa tyytyä aktiivimallimielenosoitukseen, joka sekin järjestetään vasta virkaanastujaisia seuraavana päivänä.

Matias Hilden

Kiusa se on pienikin kiusa…

18.1.2018
Poika oli eräänä kauniina maanantaiaamuna löytänyt itsensä Esimiehen puhuttelusta. Esimiehen mukaan Pojasta oli tehty työpaikkakiusaamisilmoitus työsuojeluvaltuutetulle, työsuojelupäällikölle ja työhyvinvointipsykologille. Oli kuulemma jäänyt eräs Rouva tervehtimättä, rumasti oli Poika ohi mennessään katsonut ja sähköpostiinkaan ei ollut tullut vastattua.
Poikahan tietää, että tämä on vakava asia, oli Esimies sanonut. Tästä voi seurata paljon ikävyyksiä ja jos asiaa ei saada täällä työpaikalla selvitettyä, Rouva saattaa tehdä asiassa tutkintapyynnön poliisille. Poika oli aivan ällikällä lyöty.
-En ole kyseistä Rouvaa juuri nähnytkään. Jos oikein tarkkaan mietin, niin yhden käden sormet riittävät kohtaamisten laskemiseen, Poika yritti lausua.
Tsot, tsot! Esimies heristeli sormeaan. Rouva on seurannut Pojan käyttäytymistä ja havainnut Pojassa selvää työpaikkakiusaamishalua. Rouva on nyt esittänyt, että josko Poika ja Rouva menisivät yhdessä työhyvinvointikonsultti Arvaamo Oy:n terapiaan.
-Saisimme sillä tavalla asiat etenemään ja molemminpuolinen mielipaha tulisi purettua ammattilaisen ohjauksessa.
Esimies oli ryhtynyt järjestämään konsulttitapaamista ja Rouva oli osoittanut suurta tyytyväisyyttä asian etenemisestä. Työpaikkakiusaaminen on nimittäin ihan ennenkuulumattoman suuri ongelma ja asia nykytyöelämässä.

Poika oli istahtanut illalla television ääreen, avannut oluen ja hörpännyt. Hän ei kerta kaikkiaan käsittänyt mistä oli kysymys.
-Ettäkö terapiaan tuikituntemattoman ihmisen kanssa. Enhän minä mennyt terapiaan silloinkaan, kun Vaimon kanssa päätimme erota. Siinä vaan pakkasimme tavaramme, heilautimme kättä ja jatkoimme matkaa kumpikin omaan suuntaamme. En mennyt terapiaan silloin, kun Vaari kuoli. Suretti ihan maanperusteellisesti, mutta ei siihen terapeutteja tarvittu. Itkettiin vähän ja tapeltiin kavereiden kanssa pihalla. Ohihan se meni.
Poika joi toisen oluen. Hän joi itseasiassaan aika monta olutta. Oluiden myötä hänen sisunsa nousi.
-Mistä hemmetistä nämä kaikki ihmismielen insinöörit sikiävät? Mistä kummallisesta kumpujen yöstä nämä kriisiterapeutit, psykologit, konsultit, muutosvalmentajat, työpaikkaohjeistajat nousevat? Mitä tässä maailmassa oikein tapahtuu?

Poika päätti laittaa asiat kerralla järjestykseen. Onneksi hän ei muistanut tietokoneensa salasanaa siinä illan kiihtymyksen tilassa, älypuhelinkin oli lukkiutunut eikä avautunut, vaikka Poika kuinka sitä paiskoi ja naputteli. Oli odotettava aamuun.
Ensi töikseen aamulla Poika käveli Esimiehen vastaanotolle.
-Minä olen tullut tänne tekemään töitä. Minua ei ole palkattu ilveilijäksi eikä viihdenumeroksi. Minä olen ihan tavallinen insinööri. Ihan tavallinen suomalainen mies. Minä en suostu terapiaan kenenkään kanssa. Jos joku tarvitsee terapiaa, menköön sinne. Mutta ei minun kanssani. Ja jos sinä hemmetin Esimies yrität pakottaa minut terapiaan, minä teen sinusta työpaikkakiusaamisilmoituksen työsuojelupäällikölle ja pääluottamusmiehelle. Ja mitä niitä instansseja nyt onkaan. Minä lähden nyt tekemään töitäni ja yksikin vingahdus työpaikkakiusaamisesta, niin täältä pesee…
Poika käveli Esimiehen ovesta ulos ja puhisi kiukusta.
-On se prkl, että ihminen ei saa enää töitäänkään tehdä ilman terapeutteja ja hyvinvointi- ja työtyytyväisyyshenkilöitä. Kokouksissaan istuvat, juovat kahvia, syövät pullaa ja voivat niin hyvin, että oksettaa.
Poika avasi tietokoneensa. Hän ei tervehtinyt ohikiitävää Rouvaa.
-Tulkoot terapeutit tänne – päästään näkemään, mistä aineesta ne on tehty.

Päivi Musakka

Tötteröt vastaan kikkarat

11.1.2018
Mennyt vuosi oli täynnä tahatonta tositeeveetä. Sitä ei voinut kukaan uutisia seuraava välttää, sillä niin sirkusmaiseksi Amerikan uusi Valkoisen talon isäntä ennen niin kunnioitetun presidentti-instituution toiminnan käänsi. Tötterötukan ihmeelliset seikkailut vallan viidakossa nousivat ja nousevat edelleen joka päivä kansainväliseen uutiskeskiöön.
Suomessa on päästy vähemmällä, kun presidentin vähentynyttä valtaa on käyttänyt entinen puolivallaton kikkaratukka. Maltilla ja älyään käyttäen, kansan hyväksi, ei omakseen.
Amerikassa, kuten kovin monessa muussakin maassa, presidentiksi pääsee moni muukin kuin sopivin tai pätevin. Riittää kun on tarpeeksi rahaa tai rahakkaita kavereita. Tai joissakin maissa entuudestaan niin luja ote vallan kahvasta, ettei sitä kouristusta ihmisvoimin pystytä purkamaan.
Meidän kannattaisi olla todella ylpeitä siitä, että poliittinen järjestelmämme nostaa presidentiksi demokraattisesti valitun ja tietotaidoiltaan testatun, hyväksi havaitun ehdokkaan. Kyllä meilläkin ehdokkaaksi asti pääsee vähemmillä eväillä, mutta voittoa niillä on turhaa havitella.

Elämme kiinnostavia viikkoja, kun tuloillaan olevien vaalien ehdokkaat saavat kaikki kertoa näkemyksensä siitä, miten ja mihin Suomea pitäisi tulevina vuosina johtaa. Tämän muutaman viikon tositeeveen olemme mekin ansainneet.
Lähtökohtaisesti olemme osa Euroopan unionia ja rahaliittoa. Toiset ehdokkaat sen hyväksyvät myös kotoisen politiikkamme ohjenuoraksi, toisilla on pyrkyä siitä pois ja takaisin kohti Impivaaraa. Näyttää varmalta, että reaalipoliittinen ote voittaa ja Suomi jatkaa myös seuraavan presidentin johdolla valitulla tiellä, joka ei ole ollut likimainkaan sileä, mutta enemmistön mielestä oikeansuuntainen.

Presidentin valta Suomessa on ollut kapenemaan päin, mutta arvojohtajuus ja vaikutusvalta ovat onneksi säilyneet. Hyvällä käytöksellä, kansalaiset ylimmältä vallan huipulta vähäisempään alamaiseen huomioiden, presidenttimme ovat toinen toisensa jälkeen ansainneet paikkansa maamme historiassa.
Kannattaa muistaa, että suomalaiset saavat itse valita presidenttinsä ja pääministerinsä, enää ei tarvitse kuunnella ohjeita naapurista, kenelle ääni on annettava, kenet valittava. Ajat ovat muuttuneet siinä mielessä hyvään suuntaan.

Nyt kun ensi kertaa vuosikymmeniin eletään maailmassa kovin epävarmoja ja uhantäyteisiä aikoja, sillä on oleellinen merkitys, kuinka kieli keskellä suuta maassamme politiikkaa tehdään. Suomi on geopoliittisesti jatkossakin tilanteessa, jossa se tahtomattaan pyllistää länteen, jos kumartaa itään ja päinvastoin. Tämä reaalipoliittinen tilanne pitää myös tulevien presidenttiemme pitää mielessään.
Mutta yhdestä asiasta voimme ja meidän pitää olla ylpeitä. Suomessa presidentinvaalit eivät ole suurta sirkusta tai lopputulokseltaan ennalta sovittua arvotonta näytelmää. Voittipa vaalit kuka tahansa, ensimmäisellä kierroksella tai vasta toisella, meillä kansa päättää ja saa sen seurauksena sellaisen presidentin kuin ansaitsee.
Kannattaa muistaa, että äänestäminen on sekä oikeus että velvollisuus. Sitä kautta ilmaiset oman mielipiteesi, joka on yhtä tärkeä ja merkityksellinen kuin kaikkien muidenkin.

Timo Korppi

Pettymyksiä kohdannut asiakas

4.1.2018
Olen hoitanut monenlaisia asioita viime aikoina. Loppupäätelmä on se, että asiakaspalvelu on hyvin monesti kuraa. Se on sääli, sillä yrityksestä kuva muodostuu juuri siitä henkilöstä, jonka kanssa asioi. Jos asiakaspalvelija niin sanotusti käy vain töissä, homma menee alkumetreiltä pieleen.
Usein asiakaspalvelutehtävissä on henkilöitä, jotka ovat täysin ammattitaidottomia. Ehkä he eivät muuta osaa ja heille on säälistä vielä tarjottu työtä, laitettu asiakkaiden kanssa toimimaan. Järkyttävä virhearviointi.
Tuttua kauraa on jo se, että esimerkiksi Kelan ja poliisin lupaviranomaisten tekemisiin ei voi luottaa. Jos näiden toimijoiden kanssa joutuu tekemisiin, on parempi osata laki, ei ainakaan kysyä sitä heiltä. He kyllä mielellään vastailevat, miten asiat ovat. Yleensä väärin. He eivät tiedä. Samaa kaliiperia ovat kokemukseni mukaan puhelinoperaattorit. Kun kysyy, miksi neuvotte väärin ja mistä olette keksineet väärän informaation, miksi valehtelette, siihen heillä ei ole vastausta. Ainoat kysymykset, joihin ei ole vastausta.

Esimerkkeinä mainittakoon muutamia tosielämän tapauksia.
Hain kerran kaksoispassia viisumeita varten poliisista. Vastaus oli, ettei sellaisia myönnetä. Kun osoitin lakikirjasta kyseisen kohdan, varttitunnin palaverin jälkeen oli viranomainenkin viisaampi. Kammottava vastaus oli, että ei hän tiennyt tällaista. Kannattaisiko harkita muita hommia?
Eräänä sunnuntaina soitin ison marketin asiakaspalveluun. Siellä todettiin, ettei enää saa kysyä mitään, sillä suljemme kymmenen minuutin päästä ja käskettiin soittaa arkena uudelleen. Heti sen tien yhteys suljettiin. Siis täh?!
Ruuhkaisessa ravintolassa yritin ostaa oluen, jonka merkkiä ei näkynyt hanassa. Kuvailin värin ja kuvion, joka oluen tunnuksessa oli. Ei ymmärtänyt baarityöntekijä asiaa. Kävi katsomassa hanarivistön. Kyseisiä värejä oli siellä vain yksi. Tuli takaisin. Ei ollut löytänyt ja mutisi, että mikäköhän se voisi olla. Vaihdoin paikkaa.
Soitin pankin asiakaspalveluun selvittääkseni pari asiaa. Lupasivat lähettää oppaan kotiin. Sanoin, että haluan saada vastaukset nyt. No sitten vastaus oli, että myös nettisivuilta löytyy. Siis mitä ………?!

Asia toimii tietysti myös päinvastoin. Kun asiakaskokemus on myönteinen, suorastaan mahtava, niin asiakas palaa takaisin, eikä aina välttämättä katso hintaa tällaisessa tilanteessa.
Toki jokaiselle sattuu huonoja päiviä. Niiden ilmituloa voisi koettaa välttää siten, että kun henkilö on huonolla tuulella eikä asiakaspalvelun osalta työkykyinen, hänet ohjattaisiin tekemään muuta. Tähän tuskin monessakaan paikassa riittää resursseja tai edes ymmärrystä, vaikka se olisi järkevää. Kustannukset ovat varmasti pienemmät kuin vahinko, jonka voi imagolleen tehdä. Tunnen erään yritysjohtajan, joka toimii myös asiakaspalvelussa. Kun häntä ottaa ankarasti päähän, hän lähtee pois asiakaspalvelusta paperihommiin. Silloin ei synny tilanteita, joissa alkaa asiakkaalle kettuilu.

Huonoa asiakaspalvelua ei voi enää nykymaailmassa peittää. Kaikki paljastuu viimeistään sosiaalisessa mediassa ja asioihin voivat tarttua sen jälkeen myös journalistiset mediat. Mokaajan vaitiolo tai selittely yleensä vain pahentaa tilannetta.

Pitäisikö meidän täällä Puumalassa koettaa tehdä kaikki päinvastoin kuin muualla? Tehdään joka päivä aitoa asiakaspalvelutyötä. Jokainen hetki on se lätkäselostuksista kuulu momentum, timanttinen hetki muuttaa vastaanottajassa kaikki. Jokainen kuntalainen on Puumalan näkökulmasta asiakaspalvelija. Hymy ei maksa mitään, mutta voi tuottaa paljon. Kaikki tämä tekisi hiljaa työtään meidän kaikkien hyväksi. Nurja naama vie isossa kuvassa kaiken tuhoon, vie asiakkaan ja tämän tutut mennessään.

Kari Kauppinen

Julkisuus ja media: Katalyytti vai kanto kaskessa?

14.12.2017
Muutama päivä sitten Tukholmassa ja Oslossa järjestettiin vuotuiset Nobel-juhlat, joiden perinteisiin kuuluu palkittavien Nobel-luennot. Minä sain oman ”Nobelin” jo pari viikkoa etuajassa: nimittäin Puumala-lehden myöntämän paikallislehtien Antti-patsaan. Lienee siis minunkin syytä pitää luento palkinnon tiimoilta, näin kirjallisena tosin.
Medialla ja erityisesti julkisella päätöksenteolla on aina ollut vahva suhde, viime vuosina entistä useammin viha-rakkaussuhde. Suomessa pääministerikin on luontevasti tekemisissä niiden toimittajien kanssa, jotka saattavat vaatia seuraavana päivänä hänen eroaan. Tällainen vuorovaikutus tuskin olisi ollut mahdollista vielä Kekkosen Suomessa, jossa ikävästä kirjoittelusta sai palkinnoksi potkut tai vähintään paikan ulkokehältä.

On selvää, että laajassa maassa ja myös sen kuntakentässä on monenlaista lähestymistapaa julkisuuteen ja paikalliseen mediaan. Toiset pyrkivät aktiivisesti salaamaan asioita ja joissain kunnissa avoimuuden puute on esimerkiksi netistä puuttuvia kokouspykäliä tai medialta salattuja liitteitä. Jätän huonot esimerkit mainitsematta.
Uskon kuitenkin, että julkisuuteen kriittisesti suhtautuvat viranhaltijat ja luottamushenkilöt ovat maassamme vähenemään päin. Myös yrityssektorilla avoimuuden merkitys kasvaa koko ajan: toiminnan läpinäkyvyys ohjaa kuluttajia ja asiakkaita entistä enemmän.
Olen itse edustanut sitä koulukuntaa, jonka mukaan julkisuus kannattaa ottaa pikemminkin katalyyttinä, joka vie organisaatiota kohti aiempaa parempaa toimintaa. Jos jotain asiaa ei halua tuoda julkisuuteen, niin ensimmäisenä kannattaa omien hälytyskellojen soida: jos en osaa perustella jotain asiaa kansalaisille, niin osaanko perustella sitä edes itselleni?

Vielä joitain vuosikymmeniä sitten Puumala-lehdessä kerrottiin, kuka on muuttanut kuntaan ja pois kunnasta, ja kenelle kunta on vuokraamassa mitäkin asuntoa. Tuskin kaikki muut asiat olivat tuolloin nykyajan tavalla julkista. Lisääntyvä avoimuus onkin osaltaan myös ristiriidassa esimerkiksi entistä tarkemman tietosuojan kanssa.
Paikallislehdistön rooli vallan vahtikoirana on tärkeä ja myös vaikea. Sen on toisaalta oltava riippumaton ja kriittinen, toisaalta siltä odotetaan monesti kotiseutuhenkeä ja merkittävää panosta paikkakunnan ilmapiirin edistämiseen.
Hyvä lehti osaa yhdistää nämä tehtävät toisiinsa kestävällä tavalla. Uskon ja toivon, että Puumala-lehti hallitsee tämän myös jatkossa.

Matias Hilden

Itsenäisyyspäivän lähestyessä

30.11.2017
Juhliessamme maamme itsenäisyyden 100-juhlavuotta ja piakkoin myös itsenäisyyspäivää, on hyvä muistella myös vuonna 1917 säädettyjen kunnallislakien merkitystä. Marraskuun 15. päivänä 1917 Suomen eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi. Seuraavan vuorokauden puolella pidetyssä istunnossa eduskunta vahvisti kunnallislait ja lain kahdeksantuntisesta työviikosta. Lakien säätäminen tapahtui hyvin ristiriitaisissa oloissa.
Itsenäisyytemme alkuvuosina maallemme haettiin linjaa ja puolueiden kesken kamppailtiin muun muassa kuningaskunnan ja tasavaltaisen hallitusmuodon välillä. Myös kuntahallintoon suhtautuminen vaihteli: osa puolueista halusi rajata äänestys- ja vaalioikeutta sekä valtuustojen vallankäyttöä. Kuntahallintoa koskivat eräissä asioissa valtuuston 2/3-määräenemmistön saaminen päätösten taakse ja eräiden asioiden alistaminen maaherran ja osin valtioneuvoston vahvistettavaksi. Kunnan valtuuston määräenemmistöä vaadittiin pitkää esimerkiksi kiinteän omaisuuden ostamiseen tai myymiseen.

Marraskuun 27. päivänä 1917 annettiin neljä kunnallishallintoon liittyvää lakia: maalaiskuntien kunnallislaki, kaupunkien kunnallislaki, laki kansanäänestyksestä ja kunnallinen vaalilaki. Sisällissodan syttyminen siirsi lakien voimaan astumista.
Vuoden 1919 aikana kunnallislakeja muutettiin vielä ja myöhemmin samana vuonna palattiin monelta osin 1917 hyväksyttyjen lakien suuntaan. Kuitenkin esimerkiksi kansanäänestystä koskevat säädökset jäivät pois. Eli itsenäistymisen aikoihin Suomessa kuohui ja kuohunta vaikutti myös kuntia koskeviin lakeihin. Näiden muutosten taustalla oli muun muassa sisällissodan jälkeinen tynkäeduskunta. Tynkäeduskunnan sijaan tuli vuoden 1919 eduskuntavaalien jälkeen 200-jäseninen eduskunta ja se vaikutti myös kuntalakeja koskeviin ratkaisuihin.

Kunnallislait ja se, että Suomeen ei niiden myötä tullut parlamentarismia, vaan kaikki poliittiset ryhmät olivat edustettuina saamiensa äänimäärien suhteessa, loi sisällissodan jälkeen tilanteen, jossa sodan vastapuolilla olleet kokoontuivat varsin nopeasti sotatoimien loputtua saman pöydän ääreen ratkomaan kotikuntansa asioita. Jo tuolloinkin jouduttiin tekemään kompromisseja ja hakemaan yhtenäistä linjaa kotikunnan kehittämiseksi.
Kansallisen eheytymisen kannalta tällä kaikella oli huomattava merkitys. Monessa Euroopan maassa tilanne oli ja on toisenlainen. Esimerkiksi pormestarijärjestelmä ja parlamentarismi ovat johtaneet siihen, että paikallistasolla on vallalla selkeä jako vallassa oleviin ja oppositioon eikä yhteistä linjaa kunnan kehittämiseksi saada helposti aikaan. Suomessa eräissä kaupungeissa käyttöön otettu pormestarijärjestelmä pohjautuu vahvasti suomalaisen kunnallisen itsehallinnon periaatteisiin, eikä ole samalla tavalla jakava järjestelmä kuin kaiken vallan yhdelle pormestarille ja hänen taustaryhmälleen keskittävä malli.
1930-luvun kuohuntavuosien aikana joillakin paikkakunnilla pyrittiin sulkemaan osa väestöstä pois kunnallishallinnosta, mutta nuo yritykset eivät onnistuneet kaatamaan kunnallisen itsehallinnon perustana olevaa ideaa kunnallisesta itsehallinnosta kansalaisten itsehallintona kotikunnassaan. Siihen olennaisena osana kuuluu täysi-ikäisten oikeus äänestää ja asettua ehdolle.

Puumalassa, oikeastaan laajemmin koko Etelä-Savossa, itsenäisyytemme alkuajan kuohunta ei ollut lainkaan niin voimakasta, kuin teollisuuspaikkakunnilla tai paikkakunnilla, joissa oli isoja kartanoita ja runsaasti torppareita sekä maatonta väestöä.
Kuntahallintoa koskevalla lainsäädännöllä itsenäisyytemme alussa luotiin osaltaan pohjia myöhemmin tapahtuneille kansakuntaa eheyttäneille ratkaisuille, kuten torpparivapautukselle ja tammikuun kihlaukselle sekä myöhemmin yksimieliseen isänmaan puolustukseen talvisodassa ja kansakunnan yhtenäisyyteen jatkosodassa.
Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Timo Kietäväinen

Kirjoittaja on pitkäaikainen Puumalan vapaa-ajan asukas, jonka sukujuuret ovat syvällä Puumalan historiassa.

Öljynerottelukaivon sielunelämästä

23.11.2017
Öljynerottelukaivo, tuo keksinnöistä erikoisin ja yksi omituisimmista. Siihen virtaa autotallin käsienpesualtaasta raikasta ja kirkasta vettä. Autotallin alta pihakaivosta siihen valuu likaista, öljyistä ja hiekkaista kuonaa. Auton alusesta öljynerottelukaivo saa annoksensa kaikkialta ajoreittien varrelta mukaan tarttunutta liejua.
Niin valuu ihmiseenkin kirkkaita ja valoisia oivalluksia yhdestä kapeasta putkesta, tunkkaista lietettä leveämmästä. Alati leveämmäksi muuttuu ympäröivästä yhteiskunnasta mukaan tarttuva kuona ja kauna.
Mistään ei lähde putkea minnekään eteenpäin. Mihin se kaikki menee, kun sitä kaikkea vain koko ajan tulee.

Poika oli tehnyt havainnon. Hän oli ostanut vanhan omakotitalon ja seisoi sen autotallissa ihmettelemässä. Öljyisen veden pinta kaivossa oli noussut syksyn edetessä eikä ratkaisua ollut löytynyt. Kynällä ja paperilla hän oli piirtänyt saapuvat putkenpäät. Lähtevää ei näkynyt. Ei näkynyt eikä tullut, vaikka hän kuinka piirsi ja pähki.
Miten ihmeessä tämä on mahdollista? Mikä on ollut suunnittelijan ajatus? Mitä miettinyt ja miten ajatellut asian ratkaista?

Tämähän on kuin ihmisen pää. Sinne ajetaan milloin mitäkin. Ahdistusta ja murhetta tulee torven täydeltä ja sakein kuona jää pohjaan seisomaan. Siinä se velloo tankeana eikä liiku minnekään.
Poika oli pyöritellyt öljynerottelukaivon pohjalla vellovaa sakkaa ja saanut autotallin käsienpesualtaasta tulevan raikkaan veden sekoittumaan sakkaiseen öljyn kyllästämään lietteeseen.
Hän oli istahtanut Muorin talosta tuodulle lypsyjakkaralle ja ryhtynyt miettimään. Oliko öljynerottelukaivon suunnittelijalla ja rakentajalla ollut paha päivä? Olivatko rahat loppuneet, auto hajonnut, talo palanut tai muuten vain murhe vallannut alaa?
Öljynerottelukaivohan on kuin nykyihminen. Koko ajan on olevinaan kiire täyttyä suurista ajatuksista ja aikomuksista, käynnissä on suuria suunnitelmia. Harva toteutuu ja vielä harvempi toteutuu hyvin.

Poika katseli kaivoon. Sen pinnalla kellui ohut kelmu kaikissa sateenkaaren väreissä. Poika muisti, miten samanlaisia raitoja oli ollut lapsuuden kuralätäköissä ja kuinka Muori oli kieltänyt niihin koskemasta.
Niin sitä ihmisen päähän tunkee samalla tavalla kaikenlaista. Suuri osa tulee sakeana ja synkkänä, korvasta toiseen vellovana lietteenä. Joskus tipahtaa muutama kirkas pisara valaisemaan veden pintaa, valaisee ja kirkastaa kunnes sekoittuu paksuun lietteeseen. Jättää näkyville ne valheelliset sateenkaaren värit.
Poika tarttui ämpäriin, upotti sen öljynerottelukaivon lietteeseen. Hän lappoi toistasataa litraa lietettä autotallista pihamaalle.
Liasta pääsee eroon puhdistamalla. Tulee siitä öljynerottelukaivostakin siisti, kun reippaasti kantaa.

Illalla Poika meni saunaan, öljyn haju leijui pitkään iholla. Öljynerottelukaivo on tyhjennettävä aika ajoin, samoin on ihmisen tyhjennettävä päänsä turhasta kuonasta. Eteenpäin on elävän mieli ja taakse on heitettävä kaikki mennyt. Se on otettava hetki kerrallansa, Poika mietti ja heitti kiukaalle vettä.

Päivi Musakka

Tankki täyteen

16.11.2017
Kukapa tuota tv-sarjaa ei muistasi. Vielähän se pyörähti Mikkelin Naisvuoren kesäteatterissakin kansaa naurattamassa reilu vuosi sitten. Reppanasta Sulo Vilenistä tuli aikanaan yksi kuolemattomista henkilöhahmoista, joka leimaa minuakin, kun läheltä kuuluu lievää vinoilua vilenismin uhrista. On taas tullut ostettua jotakin puolipöhköä, kun halvalla sai.
Huomasin harrastavani vilenismiä oikeastikin, kun etsin mahdollisimman hyvää tarjousta auringonkukan siemenistä. Lumi ja ensijäät – vaikka sitten sulivatkin – tulivat tänä vuonna aikaisin ja se alkoi heti näkyä rinneravintolamme ympäristössä, kun tintit ja muut siivekkäät rupesivat parveilemaan sapuskaa etsimässä. Niillekin puhkesi luontainen tarve pistää tankki täyteen ennen kuin paukkupakkaset tulevat.
Ensi täytöllä ei pitkälle pötkitty, sillä puolentoista kilon pussi auringonkukansiemeniä meni kolmessa päivässä ja jono elämänluukulla oli katkeamaton, aamuhämärästä iltapimeille.
Jopa täysikuun valaistessa tienoota liikennettä riitti.
Tätä oman elämän tosi-tv:tä oli ja on ikkunasta ilo seurata.
Ainoa haikeus piilee siinä, että tällä menolla menee ennen kevättä kolme 25 kilon säkkiä siemeniä, ehkä neljäkin, jos närhiä, tikkoja ja oravia ilmaantuu osingonjaolle.

No, omaksi iloksenihan minä luontokappaleita ruokin ja syön sitten itse vähemmän, jos tiukalle menee.
Se ei olekaan huono ajatus, sillä viime viikon tiistaina vietettiin diabetespäivää.
Tällä suomalaisella kansantaudilla on mitä ilmeisin yhteys ruokailutapoihimme ja taipumukseemme tankata suklaata, pullaa ja muita makeita, erityisesti, kun kaamos ahdistaa ja stressi painaa päälle. Sininen hetki vällyn alla virkistää mieltä ja hoitelee endorfiinitasoja, mutta harvoilla ilman seurauksia.
Yli puoli miljoonaa suomalaista kärsii diabeteksesta ja kasvava määrä sen kakkostyypistä, joka iskee yleensä aikuisiällä, salakavalasti ja jopa vuosia itseään piilotellen.
Oireita, kuten ylenmääräistä janotusta, väsytystä, pissitystä, kohonneita kolestroliarvoja ja verenpainetta ei joko osata tai haluta nähdä diabeteksen hälytyssireeneinä.
Ehkä halutaan vaistomaisesti torjua ajatus, että tuo iso D juuri minulla olisi.
Kuitenkin, sotesektori ennustaa, että vuonna 2025 meitä diabeetikkoja on jo miljoona.
Ehkä kannattaisi tuijottaa totuutta silmiin ja ottaa lääkelusikka kauniiseen käteen. Vaikka valtiovalta yhdessä Kelan kanssa teki keljun tempun siirtymällä diabeteslääkkeiden halpuuttamisen sijasta niiden kallistukseen, pakko niitä on käyttää, ellei halua vaivalloista ja kivuliasta, samalla myös vääjäämättä lyhenevää loppuelämää. Silti joutuu moni miettimään, mistä muusta tinkiä, jos lääkkeistä ei voi tai ei ainakaan pitäisi.

Jälleen takaisin lähtöruutuun, eli jospa tankkia ei pantaisikaan niin täyteen ruokapöydässä kuin mieli tekisi. Onhan se ruoka hyvää, kun kotikokki on parhaasta päästä, mutta jospa sen santsilautasen jättäisikin huomiselle eikä söisi sitä tänään.
Aivot rekisteröivät syömisen kautta tulevan kylläisyyden tunteen vasta parinkymmenen minuutin viiveellä, joten ei kannata hotkia.
Vettä alle lasi tai pari, sen kyytipojaksi salaattia tai muuta viherpiiperrystä ja vasta sitten pääruokaa, jolloin hyvin pedattuna sitä riittääkin yksi lautasellinen.
Jos sitten illalla vielä jotakin mieli tekee ennen maatapanoa, niin teetä ja hedelmiä kenties. Jätetään Touhulan Heikin kerrosvoileivät sovinnolla uniin ja haaveisiin.
Ja jos oikein ahistaa niin lenkille sitten, sekin edistää diabeteksen itsehoitoa, painonhallintaa ja hyvää yöunta.

Tästä elintapasaarnasta huolimatta, jaksan yhä tuntikausia seurata, kuinka linnut tankkaavat talven varalle eivätkä kanna huolta mahdollisesta liikalihavuudesta, kuten sohvaperunoiden pitäisi.
Ehkä alinomainen liikkeellä olo korvaa niillä painontarkkailun tarpeen ja pitää diabeteksen loitolla.

Timo Korppi

Taivaan ilmiöitä ja somettavia turisteja

9.11.2017
Tämä on ensimmäinen syksyni Puumalan asukkaana. Iltalenkillä havahduin siihen, että täällä on pimeää. Tähdet näkyvät keskellä kirkonkylää ja ei tarvitse mennä kauas, kun ne näkyvät todella hyvin. Kaupungissa joutuu ajamaan hieman pitemmän matkan päästäkseen keinovaloista eroon.
Tähtien katselu on ollut harrastukseni lapsesta alkaen. En ole vakavasti otettava harrastaja, mutta nautin tuosta äärettömyydestä ja saan päänsärkyä siitä, kun mietin, että kun avaruus laajenee, niin mikä on se, mihin se laajenee. Mitä on siellä, missä ei ole mitään?
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa on haastanut kaikki etsimään taivaalta Linnunrataa. Varsinainen kampanja
päättyi tällä viikolla, mutta ei se tarkoita, että taivaalle tiirailu pitäisi lopettaa.
Linnunrata ei näy valosaasteessa. Kannattaa katsoa. Linnunrata on kaunis ja mahtava. Muistan nähneeni sen itse kesällä, etelän pimeissä öissä. Makasin selälläni lumoutuneena keskellä yötä pihamaalla ja katselin tuota kotigalaksiamme.
Sain tosin päänsäryn, kun jäin miettimään, että miten minä olen tässä selälläni ja Linnunrata on tuolla, jos me kerran olemme osa sitä. Eli jos on pilvetön taivas, kannattaa lähteä yölliselle retkelle.

Saturnus. Meillä kaikilla lienee siitä käsitys kuvien perusteella. Pallo, jota renkaat ympäröivät. Kuka järjestäisi kirkkaalla ilmalla bussimatkan jollekin lähialueiden tähtitornille silloin kun Saturnus loistaa
taivaalla? Erikseen sopien ihan omalle porukalle, jotta ruuhkaa ei pääse syntymään.
Miksi? Koska Saturnus pitää nähdä kaukoputken läpi. Olen itse nähnyt sen yhden kerran. En ollut uskoa sitä todeksi. Aivan kuin joku olisi heiluttanut kaukoputken päässä paperista askartelemaansa ja värikynin käsittelemäänsä planeettaa. Saturnus oli kuin sadusta. Siellä se leijui lähes 1,3 miljardin kilometrin päässä,
mutta aivan kuin kämmenelle otettavissa.
Haluan nähdä sen uudelleen.
Muistan vielä vuosien jälkeen ne hetket, kun menetin Linnunrata- ja Saturnus-neitsyyteni. Se kertoo näkyjen vaikuttavuudesta.

Lapissa on turistibuumi. Muun muassa aasialaiset matkailijat rynnivät sinne talvella. Joissakin matkailukeskuksissa palkataan kiinaa osaavaa henkilökuntaa. Turistit tulevat katsomaan pimeyttä, lunta,
revontulia, majoittumaan erikoisissa hotelleissa kuten igluissa ja haluavat ottaa itsestään eksoottisia selfieitä, jotka päivittävät saman tien sosiaaliseen mediaan hashtagilla ”täällä minä olin”.
Samalla nämä turistit näkevät ehkä elämänsä ensimmäisen kerran sen, että pimeällä taivaalla tuikkii valoja.
Matkailijat tulevat usein aasialaisista ja eurooppalaisista suurkaupungeista, jossa taivaan ilmiöitä ei voi yleensä nähdä koskaan. Paitsi kun sataa kaatamalla vettä.

Nyt pitäisikin miettiä, miksi turistin pitäisi mennä Lappiin asti. Jos Suomeen asti vaivautuu, se ei ehkä ole edes kustannuskysymys, ja Lappi on korkealla pohjoisessa ja se on Joulupukin maa. Vahvoja argumentteja.
Mitkä olisivat ne tärpit, joilla turisti tulisi ja jäisi tänne meille? Ja voisivat kokea paljon samaa ja samoja luonnonilmiöitä kuin pohjoisessa, mutta samalla jotakin muuta ihmeellistä.
Talvella voisi järjestää eksoottisia asioita kuten kalastusta verkoilla jäällä, pilkkimistä, lyhyitä opastettuja retkiä metsään katsomaan eläinten jälkiä, laskemaan pulkalla mäkeä samalla kun pitkät kahvit ja muurikkaletut valmistuvat.
Lapissa on huomattu, että kaikki eivät uskalla mennä metsään. Tarvitaan opas. Turisti etsii kokemuksia, joista jää jälki. Paljon jo tehdään, enemmän varmasti voi.

Eikä kannata nauraa puhelimiaan kädessä pitäville ja alati valokuvia ottaville turisteille. Lapin matkanjärjestäjät ovat ymmärtäneet, että somettamiseen on annettava aikaa. Turisteille mietitään valmiiksi jopa kuvaustaustoja luonnossa.
Kun mennään jännään paikkaan, on oltava aikaa ikuistaa hetki ja laittaa se verkkoon ennen kuin jatketaan eteenpäin seuraavaan päivityskohteeseen.
Tämän ilmiön on huomattu kasvavan matkailijoiden keskuudessa. Tuskinpa se ainakaan vähenee.

Kari Kauppinen